Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas




Kjell Westön
Rikinkeltainen taivas on haikea, nostalginen sukupolvikertomus. Siinä kuuttakymmentä käyvä kirjailija-päähenkilö käy läpi elämäänsä ja sen kipupisteitä. Muistelu käynnistyy päähenkilön mieltä järkyttäneestä tapauksesta, mutta todellisuudessa koko kertojan elämä tuntuu kuluneen lapsuuden ja nuoruuden ihmissuhteita märehtiessä.

Alex ja Stella Rabell ovat vanhaa suomenruotsalaista rahasukua. Alexista tulee kertojan poikavuosien paras ystävä, Stellasta taas rakastettu, intohimon kohde, kohtalo ja lähes turmio. Kertoja itse ponnistaa alemmasta keskiluokasta ja tuntee ristiriitaista, ihailun ja katkeruuden sekaista alemmuudentuntoa Rabelleihin. Tarina keriytyy auki pikku hiljaa, hurjasta 70-luvun nuoruudesta juppimaiselle 80-luvulle, sieltä 90-luvun laman kautta 2000-luvulle ja tähän päivään saakka. Tarina avautuu palasittain, ei pelkästään lukijalle, vaan myös kertojalle, joka on epäluotettava, osin tarkoituksella ja osin tietämättömänä toimintansa vaikuttimista.

Oikeastaan paljon sen enempää en tarinasta haluakaan kertoa, sillä se pitää kokea. Westön kieli on nautittavaa luettavaa. Helsinki ja Ramsvikin kartano piirtyvät mieleen elävänä, mutta erityisen tarkkana esille nousee ajankuva, samaten päähenkilön sielunmaisema. Harmitti, että kirjaston pikalainana minun piti lukea kirjaa ahmimalla, sillä tätä teosta olisin halunnut säännöstellä ja lukea hitaasti nauttien.

Romaanissa on paljon Westölle tunnusomaisia piirteitä. Omalta kannaltani on erikoista, että syystä tahi toisesta en pidä hänen luomistaan henkilöhahmoista. Tälläkin kertaa ärsyynnyin siitä, ettei päähenkilö tuntunut pääsevän 15-vuotiaan sielunelämästä tai kaveriporukan ihmissuhdekiemuroista eteenpäin lainkaan. Yläsavolaisesta maalaistytön näkökulmasta helsinkiläisten suomenruotsalaisten nuorten (ja aikuisten) elämä näyttää kovin sisäsiittoiselta ja jumiutuneelta. Sen verran olen kuitenkin sekä lukijana että ihmisenä kehittynyt sitten Missä kuljimme kerran -päivien, että henkilöhahmojen ärsyttävyys ei estänyt minua rakastumasta itse kirjaan ja kerrontaan.

Rikinkeltainen taivas on nautittava lukukokemus ja samalla Suomi 100 -henkeen sopiva katsaus maan viimeisimpiin 50 vuoteen. Westö kuvaa mestarillisesti maan henkisen ilmapiirin muutoksia yksilön kokemusten kautta.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Den Svavelgula himlen)
Otava 2017
459s. 
Suomentanut Laura Beck

Kommentit

  1. Ihanasti ja viisaasti pohdit tätä kirjaa. Westön henkilöt ovat kyllä omanlaisiaan ja tosiaan hyvin erilaisia kuin kaltaisemme savolaisten pikkupaikkakuntien kasvatit. :) Mutta Westö tosiaan kuljettaa tarinaa hienosti ja jotain lumoa hänen tekstissään aina on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu niin henkilöt näyttävät toisilta myös ihan eteläsuomalaisenkin miehen silmin. Olen suurin piirtein samaa ikäluokkaa, ja harrastusten kautta ollut hyvinkin paljon telemisissä suomenruotsalaisten kanssa, enkä kyllä löytänyt juuri mitään yhtymäpintaa, en henkilöihin, enkä edes ajan kulumiseen. Minusta tämä on kyllä täyttä fiktiota ja hyvä niin.

      Poista
    2. Mietin tätä lukiessani sitä, millaista olisi elää syntymästä kuolemaan samassa kaupungissa. Pienellä paikkakunnallahan useimpien on pakko muuttaa kotoa pois, ainakin opiskelujen ajaksi ja kaveriporukat hajoavat (vaikkei toki kaikki kaverisuhteet katkea). Tätä taustaa vasten pyöriminen samoissa kuvioissa ja porukoissa vuosikymmenistä toiseen tuntuu hassulta. Tiedä sitten, onko sellaista olemassa vaiko onko se pelkkää fiktiota!

      Poista
  2. Hyvin hoksattu varsinkin tuo epäluotattava kertoja ja päähenkilön jumitus teini-identiteetissä. Savolaistaustainen keskisuomalainen jakaa fiilikset. Itselläni tuli tämän lukemisesta ähky, vaikka muutamaa kohtausta olen jäänyt miettimään syvällisemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jossakin kohdassa mielessäni kävi, että aavistuksen verran olisi voinut kerrontaa tiivistääkin. Mutta toisaalta viihdyin kerronnassa ja tunnelmassa niin hyvin, että vain "surffasin aalloilla".

      Poista
  3. Minä rakastuin tähän kirjaan ihan totaalisesti, aivan kuten aikoinaan Leijoihin ja sittemmin Missä kuljimme kerran -romaaniin. Näiden "merkkiteosten" väliin on mahtunut paljon sellaisia "ihan ok-tasoisia" -kirjoja, joista en niin kovin jaksa innostua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leijat on edelleen lukematta, mutta se kyllä kiinnostaa. Etkö innostunut Kangastuksesta? Minä tykkäsin tosi paljon.

      Poista
  4. Erittäin mielenkiintoista pohdintaa. Minusta on hauskaa, että kirjoissa on erilaisia hahmoja. Toisiin voi samaistua ja toisia voi miltei inhota. Toiset naurattavat ja toiset itkettävät. Katsaus Suomeen eri vuosikymmenillä kuulostaa hyvältä. En ole vielä ainakaan lukenut yhtään kirjailijan kirjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä aivan totta, että olisi aika pitkäveteistä, jos kaikki henkilöt olisivat aina samanlaisia (ja omaa ajattelutapaa vastaavia). Erilaisista hahmoista ja tarinoista oppii, parhaimmillaan tajuaa, että kappas, joku näkeekin tämän asian näin.
      Kannattaa kokeilla Westöä, suosittelen!

      Poista
  5. Hahaa, lounaissuomalainen päähenkilön naispuolinen lähesikätoverikaan ei juuri tunnista itseään ja Suomeaan Westön kirjasta, mutta ei haittaa mitään. Märehtiminen on juuri oikea termi, ja tuskastuin paikoin tuohon jauhamiseen, vaikka laillasi samalla oli melkoisen myyty, jälleen. Hyvä kirja, koska herättää tunteita ja ajatuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa, että yhtä aikaa lukiessaan voi olla tuskastunut ja haltioitunut. Hyvän kirjan merkki tosiaan!

      Poista
  6. Minulla on Westön suhteen ollut aina vaikeuksia. Jotenkin myös turkulainen kokee hänen maailmansa ja henkilöiden ajattelutavan vieraaksi. Ehkä juuri siksi toistaiseksi ainoa pitämäni Westön kirja on Kangastus 38. Historiallinen aikajana lienee tarpeeksi etäännyttävä kohdallani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella mielenkiintoinen keskustelu ja kiinnostavia kommentteja. Hauskaa, että Westön kirjat herättävät niin monenlaisia tuntemuksia.

      Minäkin pidin Kangastuksesta!

      Poista
  7. Mielenkiintoinen kirjoitus ja jäin nyt pohtimaan, miten mahdollisesti itse näin helsinkiläisenä (en tosin suomenruotsalaisena) kokisin kirjan henkilöt. Täytyy varmaan oikeasti saada se Missä kuljimme kerran (löytyy omastakin hyllystä!) luettua, niin voi sillä testata Westöä ja henkilöhahmojen kokemista. Jos nappaa, niin sitten voi tämänkin ottaa lukuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa ehdottomasti kokeilla! Olen aiemminkin huomannut (ja nyt uudestaan tämän keskustelun myötä), että Westön henkilöhahmot herättävät monenlaisia ajatuksia. Onko se sitten maantieteestä kiinni vai mistä, en tiedä.

      Poista
  8. Tämä oli kiinnostava arvio, olit löytänyt puolia joita en ole aiemmin nähnyt kun olen Riikinkeltaisen taivaan arvioita vilkuillut. Hiukan varovasti, etten näe liikaa, kun tämä on itsellänikin lukujonossa. Hyvä ettet liikoja paljastanut.

    Olen lukenut Westöltä vain yhden romaanin, Kangastus 38, ja se teki kyllä vaikutuksen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä pidin myös Kangastuksesta todella paljon.
      Toivottavasti pääset lukemaan tämän pian!

      Poista
  9. Minä olen kohta ihan jäävi arvioimaan Rikinkeltaista taivasta, sillä olen kuullut Kjell Westön avaavan sitä messuilla useaan kertaan ja joka kerta olen kiinnostunut kirjasta enemmän. Nyt olen lukenut sen ja suositellut jokaiselle vastaantulevalle, viimeksi eilen ruotsalaiselle illallisseurueelle.
    Minä puolestani koen tuntevani kirjan henkilöt. Vielä on keskustelu omassa lukupiirissä kirjasta edessä viikon päästä. Tuskin maltan odottaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla meni messuilla aikataulut ristiin, enkä sitten ehtinyt kuuntelemaan Westöä. Minusta on kiinnostavaa, miten eri tavoite eri lukijat kokevat Westön luomat henkilöhahmot. Toisille tuttuja, toisille vieraita.

      Poista

Lähetä kommentti