tiistai 18. heinäkuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja



Juutalaisia kuljetetaan keskitys- ja tuhoamisleireille. Juna saapuu Auschwitziin ja sen eräässä vaunussa ovat kaksostytöt Stasha ja Pearl, ikää 12 vuotta. Heidän kanssaan asemalle astuu myös heidän isoisänsä sekä äitinsä, joka on kuullut, että kaksosuudesta on leirillä hyötyä.

Niin tytöt erotetaan perheestään ja heidät viedään Tarhaan, rakennukseen, johon majoitetaan tohtori Mengelen tutkimuksiin joutuvat monikkolapset. Olot Tarhassa ovat hitusen paremmat kuin muualla leirillä, mutta vastapainoksi Setä altistaa lapset epäinhimillisiin ihmiskokeisiin.

Affinity Konarin Elävien kirja on yhtä aikaa ruma ja kaunis teos. Kirjassa on paljon pahaa, raakaa, repivää ja kiduttavaa. Toisaalta kauniit sanat, käsitteiden ja ideoiden maailma lohduttavat niin kirjan henkilöitä kuin lukijaakin. Siinä missä epäinhimillisyys ylittää sietokyvyn, tulevat avuksi sanat, mielikuvitus, kyky leikkiä. Taito, joka nostaa kiusatut kiusaajien yläpuolelle.

Selviytyäkseen neuvokkaat tytöt tekevät jo heti alussa sopimuksen: Pearl ottaa tehtäväkseen muistaa menneisyyden, Stasha taas pitää huolta tulevaisuudesta. Mutta kun kokeet kiihtyvät, sodan loppu lähenee ja tytöt menettävät toisensa, on sanoista, ideoista ja muistoista yhä vaikeampi pitää kiinni. Jäljelle jää vain kaksosten tiivis, jo äidin kohdussa syntynyt side, joka ei katkea.

Auschwitzin vapauttamisen jälkeisestä ajasta en ole lukenut niin paljon tarinoita kuin itse keskitysleiriltä. Minua yllätti, kuinka omillaan vapautetut, henkihieveriin rääkätyt vangit olivat sodan ollessa vielä kesken. Mihin mennä, kun kotia ei enää ole, missä on turvallista ja missä on perhe, vai olenko ainoa eloonjäänyt?

Tarinaa kerrotaan vuorotellen molempien tyttöjen näkökulmasta. Ratkaisu on onnistunut ja molempien kertojaäänet eroavat toisistaan. Henkilöistä nousee esille myös muita merkittäviä hahmoja: peloton Bruna, lähetti Peter sekä lempeät tohtori Miri ja mies, joka tunnetaan Kaksosten isänä. 

Auschwitzista on kirjoitettu paljon kirjoja, mutta aina uudestaan ne järkyttävät. Hyvä niin. Tällaisia kirjoja kirjoitetaan, jotta myös me muistaisimme menneisyyden ja pitäisimme huolta tulevaisuudesta.


Affinity Konar: Elävien kirja (Mischling 2016)
WSOY 2017
Suomentanut Hanna Tarkka
457s.
Arvostelukappale


torstai 13. heinäkuuta 2017

Koljonvirta Teatteri: Tuntematon sotilas





Väinö Linnan Tuntematon sotilas on yksi Suomen suurimmista kulttuurimonumenteista. Puolet kansasta siteeraa Linnan tekstiä vaikka unissaan ja kerääntyy vuosittain television ääreen seuraamaan kirjasta tehtyä elokuvaa. Yliopistoissa opetetaan johtamista ottamalla
esimerkit Linnan luomasta henkilökaartista, ja samaa henkistä perintöä suosivat myös urheiluvalmentajat ja jääkiekkoselostajat. Tuntematon sotilas on instituutio, jonka sorkkiminen on sulaa hulluutta. 

Siitä huolimatta näitä hulluja tuntuu riittävän. Uutta elokuvaversiosta päästään ihmettelemään syksymmällä. Koljonvirta Teatteri puolestaan vyörytti oman dramatisointinsa kesäkauden estradille. Ja kun tekemään on ryhdytty, kaikki onkin tehty sitten viimeisen päälle. Lavalla rymistelee aito tankki, pommit paukkuvat ja tapahtumia rytmittää Nightwishin musiikki. Ympäröivä metsäluonto tarjoaa oivallisen lavasteen jo sellaisenaan. Puitteet eivät voisi olla paremmin kohdallaan.

Kaikista eniten ihastuttaa kuitenkin se tosiseikka, että näyttelijäkaarti koostuu pääosin pohjoissavolaisista näyttelijöistä. Lavalla on useampikin entinen koulukaveri, naapurikylän poika tai muu tuttava, joten saatan olla kehuissani hivenen jäävi. Siitä huolimatta uskallan sanoa, että paikalliset harrastajateatterit ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana kypsyttäneet lukuisia näyttelijöitä, jotka eivät häviä koulut käyneelle ammattilaiselle. Erityisen ilahduttavaa oli nuorten miesnäyttelijöiden esiinmarssi.

Ohjaaja Ismo Apell on onnistunut roolituksessaan hyvin ja jokainen näyttelijä hoitaa oman tonttinsa erinomaisesti. Yhteishenki on selvästi kova, ja tiiviistä porukasta onkin vaikea nostaa yhtä tai useampaa näyttelijää ylitse muiden. Siitä huolimatta muutama suoritus jäi erityisesti mieleen.

Alikersantti Hietanen on yksi lempihahmojani ja iloinen, sympaattinen Santeri Niskanen oli kuin luotu rooliinsa. Lauri Qvickin roolisuorituksia olen ihastellut  Pielavesi Teatterissa jo aiemmin ja luutnantti Lammiona hän oli, jälkeen kerran, häkellyttävän hyvä. Samaa voi sanoa myös alikersantti Rokkaa esittäneestä Antti Heikkisestä, joka vastaa myös näytelmän dramatisoinnista. Heikkisen valinta Rokan esittäjäksi tuntui niin itsestään selvältä, etten muuta odottanutkaan kuin hyvää roolityötä. Siitä huolimatta Heikkinen häikäisi. En muista teatterinkatsojana kokeneeni toista 15 minuuttia, joiden aikana näyttelijä ensi kertaa lavalle tullessaan olisi vienyt yhtä suvereenisti kohtauksen nimiinsä. Vyöryttäessään vihollista juoksuhaudoista Nightwishin saattelemana Heikkinen on kuin Schwarzenegger, joskin hieman pienempää ja puheliaampaa itäsuomalaista rotua.

Koljonvirta Teatterin Tuntematon sotilas on draamallisilta valinnoiltaan aika perinteinen teos, ja noudattelee uskollisesti alkuperäistä tekstiä. En osaa pitää sitä huonona asiana, sillä tekijöiden tunnetila tuo sanoman selväksi ilman kerronnallisia kikkailujakin. 

Jos nyt jotain moittetta näytelmästä haluaa esittää, niin ennakkotietojen perusteella odotin kotirintaman osuuden tulevan esille moniulotteisemmin. Nyt kotiväen rooli jäi lähinnä ohueksi sotaansaattelijan osaksi. Naiskuva liikkui perinteisellä ja masentavalla madonna-huora -akselilla, mihin 2010-luvulla olisin toivonut päivitystä Linnan alkuperäistekstistä huolimatta.

Oma silmäkulmani kostui alikersantti Lehdon (Janne Kumpulainen) kohdatessaan pysäyttävän kohtalonsa yhdessä näytelmän vaikuttavimmista kohtauksista. Huomasin omassa katsomonosassa useammankin katsojan, aina raavaita miehiä myöten, pyyhkivän silmiään monessakin kohtaa. Dramaattisten kohtausten vastapainona oli kuitenkin paljon kepeää komiikkaa, mikä toimi rytmillisesti mainiosti. Taistelukohtauksia pidin aidosti viihdyttävinä, ja tunnustan nauttineeni pommien paukkeesta ja ruudin kärystä, vaikken varsinaisesti action-rymistelyn fanittaja olekaan.


Kaiken kaikkiaan Koljonvirta Teatterin Tuntematon sotilas on tapaus, jota kannattaa käydä omin silmin todistamassa kauempaakin. En usko, että
tällaista, vastaavalla toteutuksella ja intohimolla tehtyä kesäteatteria on kovin usein Suomessa tarjolla. Näyttävä toteutus on elämys jo itsessään, mutta kaikista voimakkaimmin jää kuitenkin mieleen vaikuttava loppukohtaus. Se kiteyttää sen, mitä Väinö Linna ja näytelmätyöryhmä haluaa sodasta sanoa. 
Pelko. 
Sankaruus. 
Ja kunnioitus. 
Kaikki yhdessä.

Koljonvirta Teatteri: Tuntematon sotilas
Ohjaus: Ismo Apell
Dramatisointi: Antti Heikkinen
Kesto noin 2,5h

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Anneli Kanto: Pyöveli


Anneli Kanto on kirjailija, jonka teoksiin olen jo pitemmän aikaa halunnut tutustua hyvien lukuvinkkien innostamana. Erityisesti Lahtarit-teos herätti kiinnostukseni, mutta kun huomasin isäni pöydällä vuonna 2015 ilmestyneen Pyövelin, päätin aloittaa tutustumisen siitä. Kokemus oli vakuuttava ja vaikuttava.

1600-luvulle sijoittuva romaani kuvaa vaasalaista elämänmenoa kolmen päähenkilön kautta. Vuorotellen seurataan tuomaria, apteekkaria ja pyöveliä. Miesten elämäntarinat nivoutuvat yhteen, mutta heidän kaarensa muotoutuvat kovin erilaisiksi. Siinä missä Tuomari Wisander on kirjan alkupuolella yksityiselämässään pettynyt, mutta lain edessä jämpti mies, on Pieti Sipinpoika kurja, kaltoinkohdeltu ja empatiakyvytön kerjäläispoika, joka lähtee tavoittelemaan parempaa elämää. Kirjan lopussa Pietistä on tullut apteekkari Eggerts, josta löytyy paljon enemmän hyvyyttä kuin viettiensä ja pettymystensä orjaksi joutuneesta Wisanderista.

Vahvimmin päähenkilöksi nousee, kirjan nimen mukaisesti, kuitenkin Johann-pyöveli. Kirjan alussa hän on pieni poika, pyövelin ainoa jälkeläinen, josta hänen äitinsä toivoo pappia. Wisanderia ihannoiva poika puolestaan haluaa lukemaan lakia. Kohtaloaan ei kuitenkaan voi paeta, ei ainakaan 1600-luvulla, ja niin Johann lähtee Lyypekkiin saamaan pyövelinoppia paikalliselta mestarismieheltä. Johann oppii ammatin salat, niitä kuvataan kirjassa varsin yksityiskohtaisesti, mutta kotiin palattuaan yrittää kuitenkin löytää vielä uuden suunnan elämälleen.

Vaasaan on kuitenkin rantautumassa maailmalta voima, joille ei Johann, sen paremmin kuin apteekkari Eggerts tai tuomari Wisanderkaan voi mitään. Nimittäin noituus. Kanto kuvaa hyvin sitä, miten noitahysteria valtaa todellisuudessa kirkonmiehet, sitten ylemmän porvariston ja lopulta tietysti oppimattoman kansan. Kirjailija kuvaa piinallisen tarkasti niitä kuulustelumetodeja, joita hyväksikäyttäen noidiksi epäillyt saadaan tunnustamaan mitä omituisimpia tekoja.

Kymmenisen vuotta sitten piipahdin mieheni kanssa keskiaikaisessa kidutusmuseossa Tallinnassa. Vierailu oli sinänsä mielenkiintoinen, mutta aika lyhyt. Keskimääräistä vilkkaammalla mielikuvituksella varustettu vierailija sai museossa vähän turhankin elävän kuvan siitä, miten erilaisilla tavoilla ihmistä menneinä aikoina rankaistiin.

Samanlainen ahdistava tunne tuntui niskassa paikoitellen lukiessani tätä kirjaa. Varsinaisesti se valtasi minut kuitenkin vasta kirjan lopulla, juuri noitavainoja kuvattaessa. Näin siitäkin huolimatta, että olen tainnut opiskeluaikana jopa tenttiä noitavainoihin liittyvää kirjallisuutta, eikä aihepiiri sinänsä ole uusi tai yllättävä. Kannon kieli ja kuvaus on kuitenkin niin raadollista, ettei se voi olla vaikuttamatta. Kamalinta ei suinkaan ole väkivalta, vaan se henkinen kierous ja sadismi, josta vainous sai elinvoimansa.

Kirjan kieli on rehevää ja kaunistelematonta, kuten aihepiiriin hyvin sopiikin. Kirjassa paska on paska ja niin edelleen, mutta niinpä se lienee ollut 1600-lukulaisen pyövelinkin kielenkäytössä. Kieli tai sillä kuvatut raakuudet eivät missään nimessä ole syy jättää kirjaa lukematta, sillä kokonaisuus on tarkkaan ja taitavasti mietitty ja hiottu. Kaikista kauheuksista huolimatta kirjassa on myös paljon kauniita kohtia. Esimerkiksi Johannin ja Kirstinin kauniit ja kesäiset päivät paimenessa on kuvattu erittäin kauniisti.

Pyöveli on mielenkiintoinen historiallinen romaani, joka kuvaa syvällisesti sitä, kuinka erilaisessa yhteiskunnassa muutama sata vuotta sitten elettiin. Ajan rangaistuskäytäntöjä miettissä oli hyvä pohtia sitä, mitä, ketä ja millä tavalla kovat rangaistukset hyödyttivät. 1600-luvulla koko rangaistuskäytäntö tähtäsi toki aivan erilaisiin asioihin kuin nykypäivänä. Jumalan lain rikkominen veti jumalallisen rangaistuksen koko yhteisön päälle, siksi rikoksesta oli rangaistava. Syntinsä sovittamalla rikkoja turvasi autuuden kuoleman jälkeen. Tämä johti mitä omituisimpiin tilanteisiin. Koska itsensämurhaajan ei uskottu pääsevän taivaaseen, syvästi masentunut ihminen saattoi tappaa lapsensa. Viaton lapsi pääsi taivaaseen joka tapauksessa. Murhaaja puolestaan sai papilta viimeisen voitelun ja synnit anteeksi ennen mestaamista.

Kuolemanrangaistuksesta ei taideta nykypäivän Suomessa edes keskustella kovinkaan vakavasti. Pyöveli tarjoaa kuitenkin kiinnostavan kurkistusluukun menneeseen yhteiskuntajärjestykseen. Siinä pyöveli edusti hirmuisimpia tapoja kuolla ja oli sen tähden yhteisössään hyljeksitty ja merkitty mies. Siitä huolimatta ainakin Kannon kirjassa samat hyljeksijät ovat niitä, jotka kaikista kiihkeimmin haluavat nähdä verta. Pyöveli ei sitä halua. Tässä maailmassa pyöveli on nöyrä esivallan palvelija ja myös armon ja vapahduksen enkeli.

Anneli Kanto: Pyöveli
Gummerus 2015
387s.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä


Epäilen vahvasti, että tämän kesän täydellisin kesäkirja on tässä! Kuolema Eedenissä vie jo kannellaan meren rantaan, 1930-luvun helteisille hiekkarannoille. Tarina sijoittuu Eeden-nimiseen täysihoitolaan, jossa keskiluokkaiset kaupunkilaiset viettävät joutilasta ja täydellistä terveyslomaa. Mutta kuinka ollakaan, paratiisin rauha rikkoontuu, kun tapahtuu murha.

Paikalle saapuu muistakin Terttu Autereen dekkareista tuttu lääninetsivä Juhani Kuikka ja paikalla sattuu olemaan myös Onerva Ojala, vastavalmistunut maisteri, joka opettajanpaikkaa etsiessään on pestautunut Eedeniin kesäapulaiseksi. Helteisen kuumina kesäpäivinä ja trooppisen hämyisinä kesäöinä leiskuu lempi, eikä sitä estä edes se tosiasia, että yksi hoitolan asukeista on murhattu, todennäköisesti toisen asukkaan toimesta.

Luin aiemmin keväällä Autereen tänä vuonna ilmestyneen Kaunis mutta kuollut -dekkarin, mutta tämä viime vuonna ilmestynyt teos oli jäänyt minulta välistä. Hyvä niin, sillä tämä oli aivan täydellistä lukemista helteisiin kesäpäiviin. Kuten jo aiemmin olen todennut, Autereen tyyli on iskevä yhdistelmä Komisario Palmua ja Agatha Christietä, hienostunut ja menneen maailman eleganssia henkivä. Miljöö maalautuu lukijan eteen kiehtovana, mutta hyvin kirjailija kuvaa myös henkilöitä, tällä kertaa Eedenin täyshoitolasukkaita ja henkilökuntaa. Ehkä tytärten ja vaimojen kommervenkkejä tuskailevat poliisimiehet menivät paikoitellen jo vähän liioitellun puolelle, mutta muuten en keksi kerronnasta moitteen sijaa. Myös arvoitus säilyi ratkaisemattomana loppumetreille saakka.

Kirjassa on myös hauskoja yksityiskohtia. Murhaa ratkotaan nimittäin muun muassa fiktiivisen kirjailijan ja keskeisen henkilön, Armas Laesteen kirjoittamien romaanien pohjalta, joista päästään lukemaan myös katkelmia. Toinen keskeinen sivuosan näyttelijä tarinassa on ruoka, nimittäin Eedenissä syödään paljon, usein ja hyvin. Keittäjä Hilda Karhun ajanmukaisista resepteistä parhaimmat on lisätty loppuun lukijoiden iloksi.

Vaikka sitä ei tekstissä suoraan sanota, on kirjassa kuvattu lomaparatiisi kovin paljon Terijoen kaltainen merta reunustavine hiekkarantoineen ja venäläisten aristokraattien rakennuttamine huviloineen. Asia alkoi kiinnostaa ja löysin netistä mielettömän hienoja kuvia maailmansotien väliseltä ajalta: miten upea paikka! Sen sijaan surulliseksi mielen vetivät kuvat nykyisistä Terijoen maisemista, kuinka huonoon kuntoon upeat huvilat ovat menneetkään. Onkohan Terijoelle sijoittuvaa kirjallisuutta kirjoitettu, nimenomaan kuvattu kulta-aikaa ennen sotaa ja alueluovutuksia? Jos jollakulla on tietoa, niin otan vinkit mielelläni vastaan!

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä
Karisto 2016
315s.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Ensimmäisen puolivuosikkaan statistiikkaa


Ensimmäinen puolisko tästä vuodesta on hujahtanut ohi, ja mielenkiinnosta päätin tutkiskella, mitä olen kuuden kuukauden aikana lukenut. Alkuvuonna luin 30 kirjaa. Taidan olla siis noin 60 kirjan vuosivauhdissa, kuten parina edellisenäkin vuotena. "Huippuvuosina", ollessani lasten kanssa kotona, luin yli 80 kirjaa vuodessa. Siihen katsoen olen tähänkin tosi tyytyväinen, vaikken olekaan mikään erityisen nopea lukija. Bloggaustahti on kuitenkin pysynyt lähes samana vuodesta toiseen, sillä nykyään kirjoitan enemmän myös teatterista ja elokuvista.

Aivan erityisen iloinen olen siitä, että tänä vuonna olen lukenut erityisen paljon pienkustantajien kirjoja. Joskushan meitä bloggaajia(kin) syytetään isojen kustantamojen suosimisesta, kun taas pienten kustantamojen on vaikea saada kirjojaan esille. En ole aikaisemmin juurikaan listannut tällä tavalla kustantamoja, mutta näppituntumani on, että luen lähtökohtaisesti eniten Otavan ja Gummeruksen kirjoja, muut isot näkyvät toki blogissa usein myös. Tänä vuonna käsiin on kuitenkin sattunut erityisen paljon muidenkin kustantamojen teoksia.

Näin kirjat jakautuvat 1.1.-30.6.2017

Otava 7kpl
Gummerus 4 kpl
WSOY 3 kpl
Tammi 3 kpl
Karisto 2 kpl
Into Kustannus 1 kpl
CrimeTime 1 kpl
Johnny Kniga 1 kpl
Docendo 1 kpl
Bazar 1 kpl
Sunkirja 1 kpl
Finore 1 kpl
PS-kustannus 1 kpl
Kosmos 1 kpl
Omakustanne 1 kpl

Yleisesti ottaen luen kotimaisia teoksia enemmän kuin ulkomaisia, niin myös tänä vuonna. 20/30 teoksista on kotimaisia. Naisten kirjoittamat kirjat näyttävät painottuvan samalla suhdeluvulla 20/30 (yhdessä kirjassa kirjoittajana sekä mies että nainen).

Pääosa lukemistani kirjoista on romaaneja, mutta mukaan mahtuu myös tietokirjoja (7 kpl), sarjakuvia (2kpl) ja runoja (1 kpl). Äänikirjoja on kaksi, e-kirjoja muistaakseni yksi (näitä en ole merkinnyt erikseen ylös).

Genrejaottelu on vahvasti makuasia, mutta kaunokirjallisuuden suurin suosikkini, historialliset romaanit (6 kpl) erottuvat selvästi. Jos jännitys ja dekkarit mielletään mahdollisimman laajasti, löytyy senkin edustajia useampia (5 kpl). Lasten ja nuorten kirjallisuutta edustaa kolme teosta.


Entä kirjojen ikäjakauma? Painotus on uutuuskirjoilla, mutta jotakin vanhempaakin mahtuu sekaan.

Ilmestymisvuosi
2017 19 kpl
2016 5 kpl
2015 1 kpl
2005 1 kpl
1993 1 kpl
1988 1 kpl
1987 1 kpl
1878 1 kpl


Lukukertojen perusteella kirjoittamani teatterijutut ovat olleet hyvin suosittuja. Teatterissa vierailin blogimielessä alkuvuonna kolmeen otteeseen. Kirjaesittelyjen ulkopuolelta myös Käytännön blogifilosofiaa -keskustelut ja kuukausikoosteet ovat herättäneet keskimääräistä laajempaa kiinnostusta.

Kirjoista eniten teitä ovat kiinnostaneet nämä teokset;
1. Viimeiset villitykset. Hendrik Groenin (83 1/4v.) salainen päiväkirja
2. Mukulat maalla. Lasten ruokaretki 
3. Omannäköinen elämä
4. Suurin kaikista 
5. Sydämenasioita Jylhäsalmella

Toisaalta osin yllätäväkin lista, toisaalta ei yhtään. Kirjailijoiden savolaispainotus näkyy vahvasti, mistä olen iloinen. Yksi blogini päämissioista heti alkuvuosista lähtien on ollut nimenomaan savolaisen kirjallisuuden esilletuonti. On myös mukavaa, että tietokirjoja on viiden kärjessä kaksi. Sillä se on ollut toinen pitkäaikaisista "blogikohteistani". Viime vuonna petin itseni tietokirjojen luvussa, joten tänä vuonna olen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni.


Että tällainen kooste tällä kertaa. Omasta mielestäni ainakin aika mielenkiintoinen läpileikkaus yhden kirjablogin alkuvuodesta. :) Miltäs teidän lukuvuosipuolikkaanne näyttää?


sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Hanna Apajalahti: Kulttuurimatkailijan Lappi

 

Perheemme on matkakuumeen vallassa, ja suunnittelemme autolomaa Lappiin. Lappi on minulle lapsuudesta tuttu ja rakas matkakohde, mutta lasten syntymän jälkeen emme ole pitkien etäisyyksien takia rohjenneet sinne lähteä. Edellisestä Lapin reissusta onkin vierähtänyt melkein kymmenen vuotta. 

Kun kyse on perhelomasta, emme voi tietenkään ohittaa Rovaniemen joulupukki-huvituksia. Hanna Apajalahden Kulttuurimatkailijan Lappi antaa kuitenkin mahtavan määrän vinkkejä kulttuurikohteista, joita tavallinen turisti ei välttämättä löytäisi tai osaisi etsiä.

Kirjan sisältö on ryhmitelty alueittain ja kunnittain. Ratkaisu on hyvä, sillä esimerkiksi automatkalla on helppo tarkistaa johonkin kuntaan tultaessa, mitä kaikkea nähtävää lähiseuduilla on. Toisaalta lukiessani kirjan näin ennakkoon alusta loppuun, minuun meinasi iskeä kulttuuriähky. Näkemistä ja kokemusta on nimittäin paljon! Tällainen kirjan rakenne aiheutti myös jonkin verran toistoa, koska esimerkiksi samat taitelijat ovat luonnollisesti vaikuttaneet monenkin kunnan alueella.

Kaiken kaikkinensa kirjaa oli kuitenkin miellyttävä ja helppo lukea. Apajalahti johdattaa lukijan Lapin maisemiin ja kulttuurielämään varmoin ottein. Tuntuu vähän siltä, kuin olisin jo käynyt yhden reissun tekemässä, vaikkei laukkuja ole vielä edes pakattu!

Kirjaa tohtii siis suositella, vaikkei olisi pohjoiseen Suomeen matkustamassakaan. Teoksella on sitä paitsi arvo muutenkin kuin matkaoppaana. Kirjailija on tehnyt valtavan työn kootessaan yhteen paitsi jokaisen kunnan pienetkin kotiseutumuseot, erämaakirkot ja taitelijakodit myös tämän hetkisen kulttuurikentän tapahtumat. Apajalahti antaakin matkan varrelle lukuisia kulttuurivinkkejä: aiheeseen ja alueeseen liittyviä kirjoja, elokuvia ja musiikkia, joilla voi elävöittää matkaa. Entä jos lukisikin Timo K. Mukkaa Pellossa tai kuuntelisi automatkalla Ailu Vallen saamenkielistä rappia?

Kulttuurimatkailijan Lappi on vahvasti ajassa, mutta ulottaa otteensa myös tuhansien vuosien taakse. Saamelainen ja lappilainen kulttuuri, historia ja elämänmeno tulevat lukiessa lähelle. Myöskään kipupisteitä ei kaihdeta. Vaikka Lapissa on lääniä, törmäävät toisaalta asukkaiden, teollisuuden ja matkailun intressit usein myös vastakkain. Saamelaisten ja suomalaisten ja toisaalta valtion ja alkuperäiskansan keskinäinen suhde ei ole kaikistellen helppo. Kirjassa esille tuleekin hyvin esille myös tämä yhteiskunnallinen ulottuvuus.

Kunhan käännämme auton keulan kohti Pohjolaa, otan tämän kirjan mukaan. Mutta aivan yhtä hyvin sen kanssa voi lähteä matkalle myös omassa nojatuolissa.

Hanna Apajalahti: Kulttuurimatkailijan Lappi
Into Kustannus 2017
270s.


maanantai 26. kesäkuuta 2017

Cecelia Ahern: P.S. Rakastan sinua


Olen täällä blogissakin jo jonkin aikaa huokaillut onnellisten kirjojen perään. Kertooko tämä ympäröivästä maailmasta ja nykyisin kirjoitettavista kirjoista vai sitten vain omasta henkilökohtaisesta vaiheesta/mieltymyksestä, että eteen on tuntunut tulevan vain masentavia tai jopa ahdistavia kirjoja. Ei elämän tai edes kirjallisuuden toki tarvitse olla pelkkää vaaleanpunaista höttöä. Pidän siitä, että kirjoissa käsitellään rankkojakin aiheita, mutta sillä on suuri ero, onko kirjan yleisvire toiveikas ja vai pessimistinen. Nyt olen syystä tai toisesta kaivannut valoa, ja ihan pikkuisen yksisarvispölyäkin, mutta sellaisia kirjoja ei ole tullut vastaani.

Kunnes "löysin" yöpöydältäni Cecelia Ahernin P.S. Rakastan sinua -romaanin, jonka ihana Tiina Hyllytontun höpinöitä -blogista minulle lahjoitti talvella. Minulla on nähkääs ollut toisenkinlaisia, vakavampiakin vaiheita ja sen takia P.S. Rakastan sinua -ilmiö, niin kirja kuin elokuva, oli mennyt minulta ihan kokonaan ohi, kunnes talvella jossakin lenssupöhnässäni satuin leffan katsomaan. Elokuva oli i-h-a-n-a ja tokihan kirjakin piti saada käsiin. Jätin romaanin odottamaan sopivaa hetkeä ja se tuli nyt, kun kirjan takakannen teksti osui silmiini: "Hyvänolon kirjat ovat täällä taas" - tätähän minä olen etsinyt!

Tarina lienee useimmille tuttu, mutta kertauksen vuoksi. Kirjan päähenkilö Holly on ollut äärettömän onnellinen miehensä Gerryn kanssa, mutta kohtalo on määrännyt parin eroamaan. Gerry on menehtynyt aivokasvaimeen ja Holly on suuntaa vailla. Onneksi Gerry on kuitenkin muistanut vaimoaan kymmenellä kirjeellä, jotka saa avata kerran kuussa. Kirjeet sisältävät ohjeita, joiden avulla Holly pääsee takaisin elämänsyrjään kiinni.

Heti alkuun on sanottava, että koska minulle elokuva tuli ensin, vertailin tietysti koko ajan elokuvan ja kirjan eroavaisuuksia ja epäpyhästi sanon, että pidin elokuvasta enemmän. Kirja oli ensinnäkin pikkuisen venytetty, sivuja on yli 500, mikä on paljon tämäntyyppiselle viihdekirjalle. Toisaalta teoksessa oli paljon niitä chick lit -kirjallisuuden kliseitä, mistä en kovin paljon perusta. Vaatteita, shoppailua ja kovin ruusunpunainen kuva rakkaudesta. Elokuva, joka toki oli myös suloista hömppää, oli särmikkäämpi. Jossakin vaiheessa lukemista minua alkoi jopa vähän ärsyttää se, ettei Hollylla tuntunut olleen miehensä eläessä minkäänlaista omaa elämää.

Mutta, näistä miinuksista huolimatta, sain sitä mitä tilasin. Vaikka kirjassa kuvataan mieheään surevan lesken ensimmäistä vuotta, ei tarina ole tippaakaan ahdistava. Ahern kuvaa hyvin sitä, että sureva ihminen voi välillä olla iloinen, nauraa ja vitsailla, vaikka sydän onkin surua täynnä. Myös vieraantumisen tunne seurassa, halu linnoittautua kotiin ja muistoihin ja monet muut kuvaukset tuntuivat hyvin uskottavilta. Olisi mielenkiintoista tietää, miten puolison kuoleman itse läpikäynyt ihminen teoksen kokee. Onko mukana oikeaa asiaa, vai tuntuuko teos lapselliselta hötöltä, joka ei oikeaa surua ole nähnytkään?

Tarinassa on toki monta muutakin elementtiä kuin suru. Hollyn tiivis kaveriporukka pitää yhtä ha hauskaa, vaikkei ilman ristiriitojakaan selvitä. Hollyn suuri perhe tukee häntä ja matkan varrella Holly oppii tuntemaan perheenjäsenensä aivan uudella tavalla.

P.S. Rakastan sinua onkin ennen kaikkea kasvukertomus, vaikka mukana on häivähdys romantiikkaakin. Romaani oli juuri sopivaa luettavaa kesäpäiviin, mutta jäin kaipaamaan elokuvan tiiviimpää kokonaisuutta.

Täten tulin lukeneeksi ensimmäisen Ahernini. Romaani on myös kirjailijan ensimmäinen. Mitä muita hänen kirjojaan suosittelisitte myöhemmästä tuotannosta?

Muualla blogeissa:
Niina T. vertailee hienosti romaanin ja elokuvan eroja.
Ruusa piti myös tunteiden kuvausta onnistuneena.
Anne R:lle kirja oli paha pettymys.
Handelle lukeminen oli tunteiden vuoristorataa.
Katriina oli tyytyväinen kirjan loppuratkaisuun.

Cecelia Ahern: P.S. Rakastan sinua
Gummerus 2005
511s.

Suomennos Pirjo Lintuniemi

torstai 22. kesäkuuta 2017

Love Deluxe (Kärlek deluxe)

Love deluxe on romanttinen komedia, joka sijoittuu kirjamaailmaan.


Kesäloman alkamisen kunniaksi teki mieli katsoa joku kevyt elokuva. Sattumalta Netflixista eteeni osui minulle ennestään tuntematon ruotsalainen komedia Love deluxe vuodelta 2014. Tuskin olisin muuten sitä alkanut katsomaan, mutta kun huomasin tarinan kertovan  menestyneestä chick lit -kirjailijasta, joka haluaa oikeaksi kirjailijaksi, mielenkiintoni heräsi.

Tarinan päähenkilö on Selma Trastell (Moa Gammel), seitsemän myyntimenestysromaania kirjoittanut, juhlittu kirjailija. Hänen viihderomaaninsa menevät kuin kuumille kiville, mutta kriitikot teilaavat teokset kerta kerran jälkeen julmemmin, ja oikeat kirjailijat nyrpistävät nenäänsä ja naureskelevat pinnallisuudelle. Selma haluaa kirjoittaa kirjan, joka muuttaa ihmiselämiä ja mentorikseen hän saa Brittan (Lotta Tejle), taiteilijan henkeen ja vereen. 

Selma on eksynyt yhdeksi yöksi samaan sänkyyn paljettohousuisen elämäntaparokkari-Johnin (Martin Stenmark) kanssa, mutta uutta, vakavampaa Selmaa itsestään etsivä nainen ei osaa kuvitella heille yhteistä tulevaisuutta. Sen sijaan hän päätyy yhteen Nilsin (Andreas La Chenardière)  kanssa, joka on herkkä runopoika ja ennustettu tuleva August-palkinnonvoittaja.

Elokuvan juoni menee ennalta-arvattavasti niin kuin chick lit -romaanissakin, kompurointien jälkeen Selma löytää todellisen rakkauden ja siinä sivussa myös itsensä (jota symboloi tietenkin  uusi hiustyyli). Mukana on paljon koomisia käänteitä, romanttisia hetkiä, petollisuutta ja aitoa ystävyyttä. Kirjallisuusmaailman ja oikeiden kulttuuri-ihmisten kuvaus oli hykerryttävää ja antoi sopivasti jytyä muuten aika kliseiseen tarinaan. Toki tarinassa oli oiottu mutkia, eivätkä kaikki yksityiskohdat pitäne paikkaansa edes ruotsalaisessa kirjamaailmassa. Mutta mukavaa, hyvällä maulla suoritettua piikittelyä elokuvassa oli. Karikatyyrisiin henkilöhahmoihin sopivat vastineet olisi helppo nimetä niin ruotsalaisesta kuin suomalaisestakin kirjallisuusskenestä.

Kärlek deluxe, joka Netflixissä kulkee nimellä Love deluxe oli mukava, ruotsalaisuudessaan varsin amerikkalainen vastine Hollywoodin vastaaville filmeille. Ehdotonta plussaa kauniille Gotlannnin luonnolle, sille, että John asuu Väinö-nimisessä laivassa sekä sivuosaa esittävälle Sarah Dawn Finerille, joka on aina yhtä upea.


Love deluxe (Kärlek deluxe)
Ohjaaja Kicki Kjellin
Käsikirjoitus Anna Platt
Tuottaja Anna Wallmark
Ruotsi 2013

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

  
Ruth Waren Synkän metsän siimeksessä on varsin näppärä dekkari ja psykologinen trilleri, jossa tapahtumat kietoutuvat polttariviikonlopun ympärille. 

Kirjan päähenkilö Nora saa kutsun vanhan kaverinsa Claren polttareihin. Kutsu hämmentää, sillä ystävykset eivät ole olleet toistensa kanssa tekemisissä kymmeneen vuoteen. Muutenkaan vanha ystävyyssuhde ei ole ollut aivan tasapainoinen. Nora lähtee kuitenkin matkaan syvällä maaseudulla sijaitsevalle mökille yhdessä toisen ystävänsä Ninan kanssa. Mökkiä emännöi Flo, Claren hermoheikko kaaso. Lisäksi mökille saapuu pari muutakin vierasta.

Sen enempää juonesta ei olekaan tarpeen kertoa, sillä tarinan jännite perustuu juuri salamyhkäisyyteen. Mökillä Nora sa kuulla asian, joka järkyttää häntä syvästi. Lukijalle puolestaan on alusta asti selvää, ettei viikonloppu pääty onnellisesti. Mutta mitä tapahtuu, miksi, miten ja kenelle? Se kaikki selviää pikkuhiljaa takaumien kautta.

Vaikka aihepiiri onkin eri, romaanista tuli mieleen viime kuussa lukemani Suurin kaikista. Molemmat tarinat rakentuvat pala palalta, ja päähenkilön roolin ollessa epäselvä lukija joutuu miettimään, kuinka luotettava kertoja on.

Synkän metsän siimeksessä sisältää aimo annoksen psykologisia aineksia, mutta itse luin tarinan puhtaasti viihdyttävänä mysteeriromaanina, joka piti jännitystä mukavasti yllä ja paljasti salaisuuksia sopivan verkalleen. Erityismaininta siitä, ettei tarinaa myöskään pitkitetty tarpeettomasti, vaan draamankaari laskeutui päätökseensä tyylikkäästi.

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä.
Otava 2017
361s.
Suomentanut Oona Nyström

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär



Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on kuulunut jo ilahduttavan moneen kesääni. Vaikka olen pitänyt monista muistakin Mustosen kirjoista ja kirjasarjoista, on tämä sarja ehkä kuitenkin ehdoton suosikkini. Vuosien saatossa olen kiintynyt topakkaan päähenkilöön, oman tiensä kulkijaan, Ida Erikssoniin (tässä romaanissa Ida Helenius).

Senpä takia nikottelin jonkin aikaa, kun kuulin, että seuraava osa, Ruokarouvan tytär, jättää Idan taka-alalle ja keskittyy hänen tyttäreensä Kirstiin. Vielä aluksi kirjaa lukiessakin harmitti, sillä en oikein osannut samastua omapäisen oloiseen nuoreen opiskelijaan. Mutta sitten kävi niin kuin taitavan kirjailijan tekstiä lukiessa usein lopulta käy. Tarina vei mennessään, ja henkilöhahmot saivat lisäväriä ja syvyyttä. Kirsti ei ollutkaan niin yksioikoinen hahmo, eikä elämänkulku niin ennalta-arvattava kuin olin luullut.

Ennalta-arvattavuus ei tosiaankaan kuulu Syrjästäkatsojan tarinoihin. Jo Ida-äiti on aikaisemmin ajatunut aika uskomattomiin elämänkäänteisiin ja sama tahti jatkuu Kirstinkin kohdalla. Sillä, voisivatko nämä käänteet olla mahdollisia todellisuudessa, ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Mustonen on tehnyt taustatyönsä huolellisesti ja yhdistää historiallisen faktan mestarillisesti fiktiivisten hahmojen elämänkulkuihin.

Kirsti on läheinen kasvattisiskonsa Allin kanssa. Alli tuntuu löytäneen oman paikkansa lausujana ja kansarunouden opiskelijana ja Kirstillekin tarjoutuu varma ja turvallinen tulevaisuudennäkymä komean Mauri-agronomin muodossa. Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin. Kirsti ei ole valmis suurtilan emännäksi. Hän tekee valintansa itse, mutta samaa ylellisyyttä ei suoda Allille.

Surullinen Kirsti lähtee Pariisiin opiskelemaan Ranskan kieltä, tarkoituksenaan päästä elämänsyrjästä uudelleen kiinni. Perillä hän kuitenkin päätyy itsensä Coco Chanelin muotitaloon. Pariisi levittäytyy lukijan silmien eteen juuri niin eksoottisena ja romanttisena kuin olla voi: maitokahvia ja croisantteja, pyöräilyjä Luxemburgin puistossa. Ja tietysti muotia ja midinettejä.

Vaikka osa tapahtumista sijoittuu Pariisiin, on romaaniin entisten osien tapaan siroteltu paljon myös suomalaista historiaa. Tällä kertaa Tulenkantajat ovat suuressa roolissa, erityisesti Olavi Paavilainen ja Katri Vala esiintyvät kirjassa taajaan. 1920-luvun hengen mukaisesti käsitellään myös heimoaatetta ja Naisten Karjala-Seuraa. Historialliset anekdootit ovat kiinnostavia ja tuovat tarinaan syvyyttä.

Ruokarouvan tytär on nuoren naisen kasvutarina, rohkeakin sellainen. Jokainen, joka on joskus aloittanut elämänsä alusta, tai sitten miettinyt sellaista, pystyy tarinaan varmasti hyvin samastumaan. Aihe onkin populaarikulttuurissa suosittu. Kovia kokenut nuori nainen lähtee maailmalle ja löytää itsensä kompurointien jälkeen idyllisistä maisemista. Minuun tämä aihepiiri vetoaa suuresti. Varsinkin, kun toteutus on näin tyylikäs.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
Otava 2017
496s.
Arvostelukappale


keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Satuhetki: Tiina Konttila, Anne Muhonen: Sirkus Rinkeli 2 Suuri taikajahti


Tiina Konttilan ja Anne Muhosen Sirkus Rinkeli ei ollut ollenkaan tuttu aiemmin, mutta kun minulle tarjoutui mahdollisuus tutustua tähän velmuun sarjakuvayhteisöön, päätin tarttua tilaisuuteen. Sirkus on miljöö, joka on kiehtonut lapsesta saakka. Yhä edelleen käyn vuosittain sirkuksessa ja olen onnistunut tartuttamaan sirkusinnostuksen myös muuhun perheeseen.

Lähtökohdat olivat siis otolliset tämän sarjakuvan lukemiseen. Kyseessä on lastensarjakuva-albumi, ja tuntumani mukaan oma 7,5- ja 6-vuotias kohdeyleisöni osui  kohdeikähaarukkaan passelisti. Tosin selvästi innostuneempi oli pienempi Neiti Kevät. Ekaluokkalaiselle, korjaan: jo lähes tokaluokkalaiselle Herra Syksylle tarina oli mukamas liian nössö.

Minusta tarina taas oli hauska. Pitkämies, sekä nimeltään että olemukseltaan, saa kirjeen taikurikurssin professorilta. Opintoja kirjeopistossa suorittanut Pitkämies on valmis vastaanottamaan ensimmäisen taikansa. Kunhan se nyt vain tulisi postissa. Sitten Sirkus Rinkelissä alkaa tapahtua kummia... selviää, että taika olikin saapunut alkuperäisessä kirjekuoressa, mutta karannut kuoreen tulleesta reiästä. Ja mikä pahinta, Taikaministeriön tarkastaja on tulossa! Koko sirkuksen väki kokoontuu jäljittämään ilkikurista taikaa.

Olisi varmaan ollut hyvä, jos olisimme tutustuneet ennakkoon ensimmäiseenkin Sirkus Rinkeli -tarinaan. Nyt meillä oli ensin vähän vaikeuksia sisäistää, kuka kukin henkilö on ja ketä tarinassa seurataan päähenkilönä. Sarjakuvamuoto on minulle henkilökohtaisesti vaikea laji ääneenluettavaksi, vaikka lapsille suunnattu sarjakuva toki onkin selkeä niin rytmityksiltään, kuvitukseltaan kuin käsikirjoitukseltaankin. 

Mielenkiintoinen ja kiva tyylikeino oli, että albumin kuvitus oli aluksi varsin maltillinen, seepiamainen. Karanneen taian mukana sarjakuvan maailmaan tuli väriä, aluksi pieninä pirskahduksina, sitten jo enemmän ja lopulta ruudut leimusivat väreissä. Kun taika vierailee läheisessä vanhainkodissa, tapahtuu sama ihme myös vanhainkodin asukkaille. Vanhakin nuortuu kuin lapsi leikkimään ja hoitajat ovat ihmeissään! Lasten ehdoton suosikkikohta taas oli tapa, jolla karannut taika lopulta saatiin kiinni, Bruno-pelle kun oli vahingossa nielaissut sen.

Sirkus Rinkeli - Suuri taikajahti on hyväntuulinen sarjakuva. Se julistaa hauskanpidon ilosanomaa. Kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa, pääasia on, että ollaan yhdessä yhteisönä ja välitetään toisista. Silloin voi porukalla syödä vaikka poppareita puussa, olipa ikää miten paljon tahansa.

Tiina Konttila, Anne Muhonen: Sirkus Rinkeli 2, Suuri taikajahti
Omakustanne 2017
42s.
Arvostelukappale

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Toukokuun kooste



Hyvää alkanutta kesäkuuta! Kuukausi alkoi hyisesti, mutta onneksi nyt näyttää jo lupaavammalta. Äsken kävin lenkillä ihan paitahihasillani, ja minulla oli jopa kuuma!

On aika listata toukokuun luettuja. Kuukausi oli lukemisen suhteen hyvin kaksijakoinen. Alkukuusta luin vaikka mitä hyvällä tahdilla, mutta kuukauden puolivälissä tuli täydellinen stoppi. Parin viikon aikana olen kokeillut kirjaa jos toistakin, lukenut lauseen kerrallaan ja unohtunut sitten omiin ajatuksiini. Olen huomannut ilmiön aiemminkin. Kovassakin kiireessä on tulee luettua tehokkaasti, mutta kun kiire sitten hellittää, ottaa rasittunut mieli ja elimistö omansa takaisin. Vaikka tiedän, että viimeistään muutaman viikon päässä häämöttävä kesäloma korjaa lukutilanteen, ärsyttää silti vähän: olisi niin monta hyvää kirjaa odottamassa.

Kuukauteen mahtui kuitenkin muutama mainio kotimainen uutuus. Kirsi Pehkosen Sydämenasioita Jylhäsalmella oli ihana, hyvän mielen romaani, rehellistä hömppää hyvällä twistillä. Kirjaa lukiessa tuntui siltä, että kesäkelithän ovat ihan nurkan takana. No, me kaikki tiedämme, miten siinä kävi!

Muut uutuuskotimaiset olivat dekkareita, mutta aivan erilaisia. Terttu Autereen ihastuttavan vanhanaikaisista dekkareista olen kirjoittanut aiemminkin. Kaunis mutta kuollut oli viihdyttävä ja aistikas. Sitä lukiessa tuli myös sellainen vintage-tunne, että väkivalta on jotakin sellaista, mikä ei tavallista ihmistä voi koskettaa. Marko Kilven Undertaker - kuolemantuomio lähestyikin aihepiiriä puolestaan aivan toisesta näkökulmasta. Päähenkilönä hautausurakoitsija, joka sattuu olemaan myös sarjamurhaaja. Kilvelle tyypilliseen tapaan yhteiskunnallisia vääryyksiä, sitä, mitä kaikkea hyvinvointiyhteiskunnassakin tapahtuu, ei jätetty huomiotta.

Olin Kilven kirjaan tarttuessani jo valmiiksi vähän apealla mielellä, sillä samalla kun maailmalta kantautui ikäviä terrorismi-uutisia (kuten tänäänkin), olin lukenut ruotsalaisen Malin Persson Gioliton Suurin kaikista -romaanin. Kai tätäkin voisi dekkariksi kutsua, mutta itse kyllä pidin tätä enemmänkin psykologisena oikeussalidraamana, joka pureutuu kouluammuskelun jälkiselvitykseen. Että sellaisia kepeitä aiheita.

Minun oli kertakaikkiaan pakko laittaa äänikirjana kuuntelemani sarjamurhaajajahtia kuvaava Stephen Kingin Mersumies hetkeksi jäähylle. Onneksi alkukuusta päättämäni äänikirja, Julian Fellowesin Belgravia sentään oli kepeämpää viihdettä, vaikka siinäkin käsiteltiin monenlaisia, syviäkin, teemoja.

Summauksena voi sanoa, että luin toukokuussa erinomaisia kirjoja, mutta lukupinoon sattui turhan monta rankkaa tuttavuutta peräkkäin. Onneksi joukossa oli myös kuplivan kepeää kerrontaa vastapainona.

***
Mitä sitten lukijat kävivät toukokuussa lukemassa? Nämä viisi kirjaesittelyä olivat viime kuussa kaikista vierailuimmat:
- Antti Tuuri: Ikitie (tästä loistavasta romaanistahan on valmistumassa elokuva)
- Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella
- Jyri Paretskoi: Shell's Angles (Iisalmen pärinäpoikien suosio ei tunnu laantuvan!)
- Malin Persson Giolito: Suurin kaikista
- Marko Kilpi: Undertaker

***
Kuten jo alussa kerroin, alkukuukausi on lukemisen suhteen ollut nahkea. Saapa siis nähdä, mitä saan aikaiseksi lukea. Yksi odotettu historiallinen romaani on työn alla, samoin ainakin sarjakuva ja keittokirja.

10.6. täällä Kuopiossa muuten vietetään kirjabloggaajien suvitapaamista. Päivää vietetään vahvasti Minna Canthin hengessä, mutta paikalle tulee myös kuopiolaisia nykykirjailijoita: Marja-Sisko Aalto, Antti  Heikkinen ja Marko Kilpi. Jos siis ensi lauantai sattuu olemaan vapaa, ja sinulla on mahdollisuus saapua Savon (ja mualiman) pääkaupunkiin, lämpimästi tervetuloa!


maanantai 29. toukokuuta 2017

Kari Suomalainen: Välskärin kertomuksia



Pilapiirtäjä Kari Suomalainen on tainnut viime viikkojen ajan olla ajankohtaisempi kuin vuosikausiin. Presidentti Mauno Koiviston kuolema toi lehtien sivuille ja somejakoon useita Suomalaisen herkullisia karikatyyrejä vuosien varrelta. Pakko myöntää, että minullekin tulee Koivistosta ensimmäisenä mieleen Suomalaisen luoma pitkä, hoikka ja näyttävän otsatöyhtön omaava hahmo. Samalla tavalla on vaikea ajatella monta muuta menneiden vuosikymmenten poliittista johtohenkilöä ilman, että Suomalaisen tarkkasilmäiset, ristiriitaisiakin tunteita herättävät karikatyyrit sotkeutuvat mielikuviin.

Jokin aika sitten kirjaston poistomyynnissä käteni sattui osumaan Suomalaisen Välskärin kertomuksia -teokseen. Kyseessä ei suinkaan ole täydellinen sarjakuva koko tarinasta (kuinka pitkä sarjakuva siihen tarvittaisiinkaan?!), vaan 26 sivun mittaista sarjakuvaa, jotka käsittävät merkittävämmät tapahtumat Breitenfeldtin taistelun aikana ja sen jälkeen. Sarjakuvat on julkaistu vuonna 1987, mutta ne on piirretty alun perin vuosina sotavuosina 1942-43. Eräänkin stripin Suomalainen kertoo piirtäneensä Syvärin rannalla. Sarjakuvat julkaistiin kuitenkin vasta sodan jälkeen, vuonna 1949 Lukemista lapsille -lehdessä.

Suomalainen kertoo esipuheessaan olevansa paljosta velkaa seikkailusarjakuvalle. Suomalainen sarjakuva (ja Suomalaisen sarjakuva) olikin aluksi nimenomaan seikkailusarjakuvaa.Välskärin kertomuksia lukiessaan on helppo kuvitella, kuinka pikkupojat 1940- ja 50-lukujen vaihteessa ovat eläytyneet ruutujen vauhdikkaisiin kuvauksiin. Ilmaisultaan piirtojälki on tarkkaa ja perinteistä. Perttilä on uljas ja komea, jesuiittaisä Hieronymus inha ja katala, kaunis ja kopea Regina von Emmeritz näyttää kovasti kohtalokkaalta Regina Linnanheimolta ja niin edelleen.

Sarjakuva-albumi on näyttävä kooltaan: 34,5cm x 26cm. Lukiessa ei tullut ollenkaan sellaista tunnetta, että rahastusmielessä olisi haluttu kerätä menneitä harjoituskappaleita samojen kansien väliin, vaan päin vastoin, teos henkii kunnioitusta niin pilapiirtäjän varhaista tuotantoa kuin itse alkuperäisteostakin kohtaan. Jos Välskärin kertomuksia ei ole lukenut, tai tarina ei ole muuten tuttu, jää albumin sisältö arvatenkin varsin epäselväksi. Sen sijaan Välskäri-faneille tämä toimii hyvin eräänlaisena kunnianosoituksena ja kuriositeettina eepoksen myöhemmistä vaiheista. Nykypäivänä tälle on olemassa ihan oma nimikin, fanifiktio.

Kari Suomalainen: Välskärin kertomuksia vapaasti Z. Topeliuksen mukaan
Otava 1987

torstai 25. toukokuuta 2017

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemantuomio



Marko Kilven odotettu rikosromaanisarja sai avauksensa muutamia viikkoja sitten, kun Undertaker - kuolemantuomio ilmestyi. Kirja on ehtinyt saada positiivisen vastaanoton niin Helsingin Sanomissa kuin Savon Sanomissakin. Eikä ihme. Kilpi on profiloitunut jo aiemmilla teoksillaan yhdeksi suomalaisen rikoskirjallisuuden uudistajista ja jatkaa samalla tiellä entistä voimakkaammin.

Kirjasarjan idea, se, että päähenkilönä seurataankin pahiksia kiinniottavan hyviksen sijasta kylmäveristä sarjamurhaajaa, ei toki ole uusi asia. Sitä mukaa kun maailma ympärillä tuntuu muuttuvan entistä sekavammaksi ja hyvän ja pahan toisistaan erottaminen entistä monimutkaisemmaksi, näkyy sama trendi myös populaarikulttuurissa. Kilvenkään päähenkilö Jarmo Kivi ei ole yksinomaan paha. Hän on kunnioitettu hautausurakoitsija ja perheenisä, joka selkeästi kamppailee omien demoniensa ja traumojensa kanssa. Tavallisista hautausurakoitsijoista Kivi eroaa vain sillä tavalla, että hän on tavalla tai toisella (vielä jäi epäselväksi miten, milloin ja miksi) sekaantunut järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Jos tarve vaatii, ja Kivellä tarve tulee verrattain usein, hän ei epäröi raivata tieltään vastustajia mitä karmeimmalla tavalla. Olisi helppo sanoa, että Kivi on psykopaatti, mutta saa nähdä, miten henkilökuva kehittyy sarjan edetessä.

Toisaalta seurataan syrjäytymässä olevan pariskunnan, Tuomaksen ja Marian tarinaa. Maria kärsii masennuksesta, eikä Tuomaksen tulot opiskelijana riitä edes ruokaan. Halu pärjätä, tulla toimeen ja menestyä on kova, mutta kuinka paljon lastia kukaan jaksaa kantaa? Kilpi on esittänyt aiemmissa romaaneissaan tiukkoja yhteiskunnallisia kysymyksiä, eikä jätä tilaisuutta käyttämättä tälläkään kertaa. Onko Suomi todella, edelleen, vieläkin, yhteiskunta, jossa omalla työllä, ahkeruudella ja periksiantamattomuudella on mahdollista yltää mihin tahansa? Jaetaanko kaikille syntymässä tasaveroiset kortit käteen? Ja toisaalta, voiko käydä myös niin, että korkealtakin voi tippua, ilman omaa syytä?

Vaikka kyseessä ei olekaan aivan perinteinen dekkari, ei runsasaineksisessa romaanissa ole poliisejakaan unohdettu. Tosin jos hyvän ja pahan raja hämärtyy päähenkilön kohdalla, samaa voi sanoa myös häntä jahtaavista poliiseista. Tutkintaa johtava Saari tuntuu varsin häikäilemättömältä tyypiltä ja korkeintaan keskinkertaiselta johtajalta. Hänen alaisensa epäilevät esimiehensä toimintatapoja suhteellisen avoimesti. Läpi romaanin käy kipeän selväksi se, että vanhempi konstaapeli Kilpi todellakin tietää mistä kirjoittaa. Poliisit joutuvat näkemään ja kohtaamaan kaiken sen, minkä tavallinen keskiluokkainen kansa voi sivuuttaa onnellisen tietämättömänä tai sitten sellaista esittäen. Juuri poliisin työtä kuvatessaan teos onkin ehkä paljaimmillaan ja myös raaimmillaan.

Myönnän, etten olisi nyt oikein jaksanut lukea tätä. Viime aikoina on tullut luettua paljon kaikesta pahasta, eikä ympäröivä maailmakaan näytä kaikistellen valoisalta paikalta. Kaipaisin lisää kukkia, perhosia, pieniä kissanpoikasia ja yksisarvisen pölyä maailmaan. Lukukokemusta ei siis voi kehua erityisen nautittavaksi. Tässä kirjassa oli niin monta kohtaa, jossa menin rikki. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Undertakerissa olisi kirjana mitään vikaa, päin vastoin.

Undertaker esittelee Kilvestä kirjoittajana uuden puolen. Kieli on sujuvaa kuten aina, mutta selvästi ilmaisu on ottanut tiiviimmän, kansainvälisen trillerin muodon. Sisältö tottelee muotoa muutenkin läpi romaanin. Kirjasarjasta piti tulla ensin televisiosarja ja se näkyy tietynlaisena synopsismaisuutena romaanissakin. Aluksi käsikirjoitumaisuus oudoksutti, mutta kun siihen tottui, oppi tiivistä rakennetta myös arvostamaan.

Undertaker on oma itsenäinen teoksensa, mutta kaikesta huomaa, että tämä oli vasta pilottijakso. Kysymyksiä heräsi enemmän kuin vastauksia saatiin. Henkilöitä esiteltiin melkoinen kavalkadi ja heidät aseteltiin valmiusasemiin. Otaksun, että sarjan toisessa osassa tapahtuu paljon. Moottori on jo käynnistetty ja sen ärjymisestä päätellen tulossa on totista menoa.

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemantuomio
CrimeTime 2017

335s.

lauantai 20. toukokuuta 2017

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista


Malin Persson Gioliton Suurin kaikista kiinnitti huomioni tyylikkäällä kannellaan ja kiinnostavalla takakansitekstillään. Juuri muuta en siitä kuitenkaan tiennyt etukäteen, ennen kuin teos tuli puheeksi kuopiolaisten kirjabloggaajien tapaamisessa ja sain vähän taustatietoa romaanista. Teos palkittiin Ruotsin Dekkariakatemian toimesta viime vuoden parhaaksi ruotsalaiseksi rikosromaaniksi ja sen oikeudet on myyty yli 20 maahan.

Aivan perinteisestä rikosromaanista ei kuitenkaan ole kyse. Romaani on yhtä aikaa oikeussalidraama ja matka syyllisyyden syövereihin. Aihe kumpuaa kipeästä ja ajankohtaisesta kysymyksestä pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Romaanissa pestään kouluampumisen jälkipyykkiä. Tarinaa seurataan kirjan päähenkilön Majan näkökulmasta käsin. Maja on tutkintavankeudessa, eristyksessä läheisistään ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Välillä Maja muistelee kuluneen vuoden aikaisia tapahtumia, välillä ammuskelua. Merkittävä osa kirjasta istutaan oikeussalissa ja seurataan oikeuskäsittelyn etenemistä. Maja on toisaalta äärimmäisen älykäs, toisaalta juuri niin arrogantti ja ärhäkkä kuin rikas nuori vain olla voi. Aluksi päähenkilö ei tunnu ollenkaan miellyttävältä tai samastuttavalta hahmolta, mutta romaanin edetessä kuvaan tulee uusia piirteitä.

Yli 400 sivuinen romaani tuntui pikkuisen pitkitetyltä. On helppo uskoa, että aika matelee eristyssellissä kattoon tuijotellen, samoin kuin kuunnellessa pitkäpiimäisten asianajajien puhetta oikeussalissa. Onneksi kirjailijan teksti kuitenkin kulkee ja on kepeää luettavaa, muuten olisin saattanut antaa jossakin vaiheessa periksi.

Kirjassa on vahva yhteiskunnallinen sanoma. Maja ystävineen edustaa upporikasta hienostonuorisoa, joka elää aivan eri todellisuudessa kuin maahanmuuttajalähiöstä ponnistavat nuoret. Vastakkainasettelu ja jännitteet ovat vääjäämättömiä. Mieleeni tuli Herman Kochin Illallinen, sillä molemmissa luodaan voimakas kuva kahtiajakaantuneesta hyvinvointiyhteiskunnasta, jonka päät ajautuvat koko ajan kauemmas toisiaan. Jostakin syystä tällaiset kuvaukset ovat minusta aina hyvin painostavia ja ahdistavia. Olen elänyt oman lapsuuteni ja nuoruuteni kuitenkin niin punamullan jälkeisessä, tasa-arvoa korostavassa kansankotihengessä, että on vaikea hyväksyä uusien sukupolvien elävän aivan erilaisessa yhteiskunnassa.

Kouluampuminen on toki aiheena ahdistava muutenkin. Kirjailija ei kaunistele aihetta piiruakaan, mutta ei kyllä toisaalta mässäilekään. Itse traaginen tapahtuma paljastuu lukijalle armollisesti pala palalta, siedettävinä annoksina. Samalla tietysti kasvatetaan jännitettä: mitä todella tapahtuikaan? Jännitys nousee myös kolmeviikkoisen oikeussalidraaman edetessä. Ahdistavia  elementtejä kirjassa siis piisaa, mutta kaikista herkin sellainen on Majan suhde pikkusiskoonsa Linaan. Se on niin herkkä paikka, ettei sitä oikeastaan edes mainita kuin sivulauseissa, sillä Maja ei pysty päästämään asiaa edes ajatuksiinsa. Tuossa kipupisteessä luonnollisesti piilee myös se suurin kaikista.

Kipeästä aiheesta huolimatta kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kevyt, liki nuortensarjamainen ote tasapainottaa mukavasti vaikeaa aihepiiriä. Toisaalta romaani on keskustelunavaus yhteiskunnan suuntaan. Mihin olemme menossa tulevaisuudessa?

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista
Johnny Kniga 2017
414s.

Suomentanut Tarja Lipponen
Arvostelukappale

torstai 11. toukokuuta 2017

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella


Koin aika lailla täydellisiä onnen ja joutilaisuuden hetkiä viime viikonloppuna maatessani kesämökkimme sängyllä. Aurinko lämmitti jalkojani ja ajatuksissani olin Jylhäsalmella, itäsuomalaisella, aika tyypillisellä pikkupaikkakunnalla. Rakkaudessa pettynyt Riina työskenteli siellä tätinsä lossikahvilassa, aloitti ja päätti päivän uimalla lämpimässä järvivedessä, tutustui uusiin ihmisiin ja luonnollisesti myös komeisiin sulhaskandidaatteihin.

Kirsi Pehkosen Sydämenasioita Jylhäsalmella ei tarjoa mitään uutta meille, jotka olemme kasvaneet Anni Polvan ja Elsa Anttilan kaltaisten kirjailijoiden tuotannon parissa. Ja juuri sen takia pidin lukemastani tavattomasti. Kirja tarjoaa ihanaa hyvän mielen viihdettä ja eskapismia. Myönnän, että paluu lumisateiseen toukokuun maanantaihin ja tavalliseen arkeen tuntui tämän jälkeen melko ankealta.

Jo lukiessani Pehkosen Karhuvaaran uhria huomasin, että nautin hänen kielestään suunnattomasti. Pehkosen tekstiä on helppo lukea, siinä on miellyttävää olla. Vaikka kirjailija ei sorru turhaan maalailuun tai yksityiskohtaiseen piperryskuvailuun, piirtyvät miljööt, maisemat ja henkilöt lukijan mieleen tehokkaasti muutamalla sattuvalla sanalla ja lauseella. Siviiliammatiltaan Pehkonen on opettaja, lieneekö selväsanaisuus ja suoraan maaliin uppoava viestintä osin sitäkin perua?

Kuten mainitsemissani Polvan, Anttilan ja monen muun kirjailijan tuotannossa, tämänkin kirjan päähenkilö on ihailtavan selväjärkinen, rempseä ja ripeäotteinen naapurin tyttö. Maalaistyttönä tunnen olevani tällaisessa maalaisromanttisessa viihdekirjallisuudessa kotonani. Siinä missä niin muodikas chick lit on aina tuntunut vähän vieraalta yltiöpäisine kulutusjuhlineen, purkaa Riina paineita pesemällä saunan lauteet tai lähtemällä soutelemaan.

Koska suurin osa suomalaisista on ainakin kaapissa olevia maalaisia, on helppo ymmärtää, miksi tämän tyyppinen kirjallisuus säilyttää suosionsa vuosikymmenestä toiseen. Sydämenasioita Jylhäsalmella sisältää suomalaisen unelman: lämmin kesä Suomen maaseudulla, yhteisöllisyyttä, ystävyyttä, välittämistä ja romantiikkaa. Valoisia kesäöitä ja pyöräilyjä farkkusortseissa. Jännitystä sopivasti, mutta niin vähän, ettei auvoisa turvallisuudentunne häviä mihinkään. Haitari ei sentään tainnut haikeasti soida missään vaiheessa.

Pehkosen kunniaksi on ehdottomasti sanottava, että kaikesta huolimatta teos tuntuu raikkaalta ja rakkaalta yhtä aikaa. Kirjalla on myös sukupolvia syleilevä vaikutus. Se sopisi erinomaisesti teini-ikäisen luettavaksi, mutta tuntuu iskevän myös keski-ikäisempään lukijakuntaan. On aina hienoa, jos saman kirjan ääressä viihtyvät tyttäret, äidit ja mummotkin.

Kirjaa lukiessa huomaa selvästi, että luvassa on kokonainen Jylhäsalmi-kirjojen sarja. Pehkonen tyytyy antamaan paikkakunnan elämästä pienen maistiaisen, mutta jättää ässät vielä hihaansa. Seuraava kirja on jo työn alla ja ilmestynee ensi vuonna. Tunnustan. En malta odottaa.

Kenelle: eskapismia kaipaavalle, romantiikan nälkään, nostalgikoille, niille, jotka haluavat palata nuoruuteen, sellaiseenkin, jota itse ei ole elänyt.

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella
Karisto 2017
190s.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Julian Fellowes: Belgravia (äänikirja)


Tarina alkaa Brysselistä vuonna 1815. Kaupunkiin on kerääntynyt brittiläisen armeijan väkeä, Napoleon etenee voimakkaasti kohti. Painostava tunne on käsinkosketeltava, pian koittaisi tapahtuma, jonka jälkipolvet tulevat tuntemaan Waterloon taisteluna. Kaupunki kuitenkin elää kuin viimeistä päivää, pyrkii unohtamaan väistämättömältä vaikuttavan yhteenoton. Järjestetään tanssiaiset, joissa komeat univormupukuiset upseerit tanssittavat kauniita daameja, lähteäkseen vain tunteja myöhemmin, yhä juhlapuvuissaan, kohti viimeistä taisteluaan.

Yksi upseereista on jalosukuinen Edmund, joka on rakastunut palavasti alempisäätyiseen Sophiaan. Yön tapahtumat vaikuttavat suuresti molempien perheiden elämään. Varsinaisesti kirjan tapahtumia seurataankin Lontoossa kaksikymmentävuotta myöhemmin. Vaikka aikaa on kulunut ja sekä Sophian että Edmundin perheet ovat menestyneet hyvin taloudellisesti ja seuraelämässä, eivät traagiset menetykset ole unohtuneet keneltäkään. Kun muuan Charles Pope saapuu kaupunkiin, tulevat menneisyyden haamut taas esille ja Lontoon seurapiirit menevät sekaisin.

Belgravia on nautittavaa tarinan kerrontaa. Kyseessä on juuri sellainen historiallinen lukuromaani, jonka vietäväksi antautuu mielellään. Kirjailija kuvaa lukuisia henkilöhahmoja elävästi ja moniulotteisesti, erityisen vahvaa on psykologinen kuvaus. Vaikka tarinassa keskustellaan ja seurustellaan paljon, tapahtuvat suurimmat liikkeet henkilöiden pään sisällä. Heidän yksityisiä ajatuksiaan tutkimalla kaikki inhimilliset tunteet tulevat esille. Sivuhenkilöistä esimerkiksi John Bellasisin hidas romahtaminen on hirvittävää seurattavaa. Myös vastakkaisia, suuria henkisiä kehitysaskeleita, löytyy useammaltakin henkilöltä.

Julian Fellowes tunnetaan ennen kaikkea Downton Abbeyn käsikirjoittajana. Huippusuositusta tv-sarjasta tuttua oli se, että kirjassa seurataan sekä isäntä-, että palvelusväkeä. Romaanin päähuomio kiinnittyy tällä kertaa kuitenkin selkeästi paraatikerroksiin. Keskeinen priimusmoottori tapahtumien kannalta on 1800-luvun moraalikäsitys. Nykypäivän länsimaisella mittapuulla tekopyhyys tuntuu tuskastuttavalta. Että avioton lapsi on isovanhemmille häpeä, joka vetää lokaan myös kuolleen äidin nimen vielä vuosikymmeniä myöhemmin, Mutta lapsen isälle kyseessä on enemmänkin harmillinen pikku kepponen, jonka sosieteetti hyväksyy! Kuvatessaan romaanin henkilöhahmojen elämää Fellowes alleviivaa oivallisesti sitä, kuinka paljon ongelmia syntyy siitä, kun ihmiset eivät saa valita kumppaniaan itse tai päätöksiin vaikuttavat taloudelliset seikat tai perheiden keskinäinen suhdetoiminta. Edullinen naimakauppa voi olla inhimillinen tragedia.

Kuuntelin teoksen äänikirjana, jonka luki loistava Eero Saarinen. Pidän hänen kerrontatavastaan ja hillitystä, mutta kuitenkin elävästä tyylistä, joka antaa jokaiselle henkilöille oman sielunsa. Äänikirjaksi romaani sopi erinomaisesti. Jokaisen luvun alussa myös kerrattiin, mitä aiemmassa luvussa oli tapahtunut. Kaipaisin tämäntyyppistä kirjallisuutta äänikirjavalikoimiin enemmänkin. Tuntuu, että tällä hetkellä dekkari- ja jännityskirjallisuuden osuus julkaistuista äänikirjoista on suhteettoman suuri. Laadukkaat (historialliset) lukuromaanit sopivat äänikirjoina kuunneltaviksi vähintäänkin yhtä hyvin. Tällaista lisää, kiitos!

Julian Fellowes: Belgravia
Otava/ Elisa Kirja 2016
Suomennos Markku Päkkilä
Lukija Eero Saarinen
Kesto 12h

perjantai 5. toukokuuta 2017

Terttu Autere: Kaunis mutta kuollut


Luin muutama vuosi sitten Terttu Autereen Kuka murhasikaan rouva Holmin? -dekkarin. Ihastuin lähtemättömästi perinteiseen who did it -tyyliin ja vanhojen Suomi-filmien henkeen. Luin myös kirjailijan esikoisteoksen Kirjepostia, ja vakaa tarkoitukseni oli jatkaa Autereen tuotannon parissa, vaikken siitä ehkä pitänytkään yhtä paljon dekkarista.

Syystä taikka toisesta lukeminen kuitenkin jäi, kunnes satuin kirjastossa pari viikkoa sitten bongaamaan Autereen uuden dekkarin Kaunis mutta kuollut. Tässä välissä on näköjään ehtinyt myös ilmestyä Kuolema Eedenissä -niminen teos. Kaikki nämä kolme liittyvät löyhästi yhteen, sillä murhia ratkoo kaikissa lääninetsivä Juhani Kuikka.

Romaanin nimi viittaa pienen kauppalan yhteiskoulun kauniiseen  piirustuksenopettajaan Iiris Soivioon. Siinä missä muut opettajat pukeutuvat ruskeaan ja harmaaseen, leiskuu Iiris kaikissa sateenkaaren väreissä. Tämä ei toki jää pienellä paikkakunnalla huomiotta. Varsinkin miespuoliset henkilöt, niin poika- kuin ukkomiehetkin, liehuvat kaunottaren ympärillä saaden muutamat naiset kihisemään kiukusta. Kun Iiris löytyy murhattuna koulun kokoelmahuoneesta, joutuu Kuikka kiperän tehtävän eteen. Onko kyseessä intohimorikos, vai kenties kosto toisen aviomiehen viettelemisestä? Vai jotakin ihan muuta? Tutkimuksia ei helpota sekään, että Kuikan vastakihlattu morsian, äidinkielenopettaja Onerva Ojala työskentelee samassa koulussa.

Nautin Autereen leppoisasta kerronnasta ja elävästi silmien eteen maalatusta maalaiskauppalasta. Lukiessa näin, kuulin ja haistoin 1930-luvun hengen. Myös itse arvoitus pysyi ratkaisemattomana sopivan pitkään. Vaikka minulla olikin ounasteluja oikeasta syyllisestä, ei ratkaisu hypännyt silmille sopimattoman aikaisin ja viimeinen varmistus asiaan tuli vasta aivan kirjan lopussa.

Kun maailma tuntuu menevän aina vain hullummaksi, tarjoaa tällainen perinteinen salapoliisiromaani minulle ihan riittävästi jännitystä. Piirustuksenopettajan karmeasta kohtalosta huolimatta kirja oli kepeää luettavaa. Autereen luomassa maailmassa yksittäiset murhat tuntuvat olevan pikemminkin kiinnostavia anekdootteja, poikkeuksia, jotka vahvistavat henkilöhahmojen elämän turvallisen yleisvireen.

Erityiskiitos upeasta kannesta, joka sopii tarinaan ja sen henkeen kuin nenä päähän. Valitettavasti kirjasto on tainnut liimata viivakoodinsa juuri kansitietojen päälle, joten en osaa nimetä, kenelle kiitos kannesta kuuluu. Upea se on joka tapauksessa.

Innostuin nyt uudelleen Autereesta, ainakin lukematta jäänyt, keskimmäinen Kuikka-dekkari on hankittava luettavaksi. Uskallan suositella kirjoja muillekin, ainakin niille, jotka laillani pitävät Suomi-filmeistä, Komisario Palmusta ja Agatha Christiestä.

Terttu Autere: Kaunis mutta kuollut
Karisto 2017
303s,

maanantai 1. toukokuuta 2017

Huhtikuu on kuukausista julmin

Uudet kumpparit osoittautuivat huhtikuussa järkihankinnaksi.


T.S.Eliotin sitaatti on noussut viimeisimmän kuukauden aikana mieleeni useasti. Kevät on antanut odotuttaa itseään edistymällä kovin hitaasti. Onneksi nyt näyttää jo aurinkoisemmalta!

Lukurintamalla olen ollut aika hidas. Olen yrittänyt piiskata itseni iltaisin lenkille säätilasta riippumatta ja aikaa lukemiselle on jäänyt vähemmän. Siihen katsoen viisi blogattua kirjaa on hyvä saavutus, eritoten siksi, että Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -klassikkoon kulutin puolet kuukaudesta! Olen keskustellut kirjasta viime päivinä usean ihmisen kanssa. Todella monelle teos on ollut merkittävä lukukokemus ja rakas edelleen, mutta on niitäkin, jotka eivät ole yliopistomurhatarinalle lämmenneet. Mitä mieltä sinä olet?

Nuoruuden kasvukipuja käsitteli myös alkukuusta lukemani Katy Birchallin It Girl. Kuinka tulla suosituksi yhdessä päivässä, käsittelytapa vain oli aivan erilainen. Nuorille suunnattu chick lit toimi kuitenkin ihan mukavasti. Toisaalta se sai muistelemaan haikeana nuoruutta, toisaalta olemaan onnellinen siitä, ettei enää ole teini-ikäinen!

Iästä puheenollen, aivan toiseen äärilaitaan vei Hendrik Groenin salainen päiväkirja Viimeiset villitykset. Kirja tarjosi kurkistusaukon hollantilaisen vanhustentalon elämään ja samalla myös elämän ehtoopuoleen. Kirja yhtä aikaa sekä herkisti että nauratti ääneen.

Huhtikuussa oli minun vuoroni osallistua Ylen Kirjojen Suomi -kirjoitussarjaan. Ehkä vähän helpommallakin olisi voinut päästä kuin lukemalla Kari Kontion ja Tuomas Nevanlinnan Kirjavan lehmän. Toisaalta revittelevästä ja piikittelevästä teoksesta oli aika herkullista kirjoittaa sen kummemmin ajatuksiaan sensuroimatta alkuperäisteoksen hengessä.

Kuukauden tietokirjaosuudesta vastaa Katariina Vuoren ja Jarkko Kääriäisen Mukulat maalla. Lasten ruokaretki. Ihana ruokateos vei kauniiden kuvien kera isot ja pienet lukijat ruoan alkulähteille maaseudulle, retkille metsään ja yhteisten ruoanlaittohetkien pariin. Tässä ehdoton tärppiteos ensi kesän puuhasteluihin perheellisille!

Ajatukset alkavat viivähdellä kesässä entistä useammin. Töissä on vielä muutaman viikon ajan kiirettä, mutta sitten kevään isoimmat projektit alkavat olla valmiita. Kelien (toivottavasti) parantuessa mieli vetää entistä enemmän ulos, mutta ehkä lukemiseen jää siitä huolimatta taas paremmin aikaa. Onhan sekin ulkoilua, että kantaa tuolin aurinkoon ja istahtaa lukemaan ;) Muutama uusi herkkupala onkin minulla jo odottamassa. Ainakin aion tutustua parin kuopiolaiskirjailijan uunituoreeseen romaaniin.

Kirjabloggajat muuten järjestävät täällä Kuopiossa 10.6. avoimen tapaamisen kirjabloggaajille eri puolilta Suomea/maailmaa. Paikalle on tulossa kirjailijavieraita ja päivää vietetään kesäisestä kaupungista ja kirjallisista keskusteluista nautiskellen. Tervetuloa siis, kaikki kynnelle kykenevät, lisätietoja saa kysellä vaikkapa minulta! :)

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin


Minulla on ollut tapana lukea pääsiäisen aikoihin jokin aiemmin lukematta jäänyt, muhkea klassikko. Klassikko on tässä tapauksessa ymmärrettävä väljästi. Donna Tarttin suuren suosion saanut esikoiromaani Jumalat juhlivat öisin kuitenkin on minusta helposti laskettavissa klassikkojen joukkoon.

Kirjan lukemiseen eivät tosin pääsiäisen pyhät riittäneet, vaan vietin kirjan parissa melkein vappuaattoon asti. Vaikka kieli on varsin helppolukuista ja iskevää, on mukana lukuisia sivujuonteita muun muassa muinaiskreikan ja muiden kuolleiden kielien maailmasta. Kaikki tämä oli varsin mielenkiintoista, mutta pakotti pitämään lukuannostelun iltaisin maltillisena.

Kirjan päähenkilö Richard pakenee kurjia kotiolojaan Kaliforniasta itärannikolle, Hampden Collegeen. Muinaiskreikan opettaja Julian Morrow ei halua ottaa uusia oppilaita itselleen. Richard tutustuu kuitenkin hänen oppilaisiinsa Henryyn, Bunnyyn, Francisiin sekä kaksosiin Camillaan ja Charlesiin, joiden avulla Richard pääsee elitistiseen ryhmään mukaan. Joukko on lievästi ilmaistuna sisäänpäinlämpiävä, mutta syyslukukausi sujuu melko mukavasti opiskellen ja viinanhuuruisissa illanistujaisissa toisiin tutustuen.

Heti romaanin alussa tapahtuu murha. Se tiedetään, kuka on murhattu ja kenen toimesta, mutta muu tapahtumien kulku on epäselvä. Kirjan ensimmäisella puoliskolla pohjustetaan ja perustellaan murhaa huolellisesti ja verkkaisesti. Tarinan edetessä lukija huomaa, kiusallista kyllä, ymmärtävänsä tapahtumaketjun motiiveja. Toisaalta seurataan Richardin epätoivoista halua kuulua itseä rikkaampien oppilaiden joukkoon ja ylpeyttä, joka estää kertomasta totuutta hänen taustastaan.

Kirjan jälkipuolella puolestaan eletään murhan seurausten kanssa. Ensin vaikuttaa siltä, että syylliset pääsevät kuin koira veräjästä, mutta sitten paikalle saapuvat FBI:n agentit. Syyllisyys ja sen seuraukset ovat kuitenkin toisenlaisia kuin voisi kuvitella. Se ei näy suurina tunteenpurkauksina tai musertavana syyllisyydentuntona, joka pakottaisi tunnustamiseen. Yhteenhitsautuneen ystäväjoukon välit viilenevät tapahtumien edetessä, tulee riitoja ja päihteidenkäyttö muuttuu entistä holtittomammaksi. Mitä paremmin Richard tutustuu ystäviinsä, sitä enemmän pinnan alta paljastuu epämiellyttäviä asioita.

Vaikka kirjan aihepiiri ei ole ollenkaan kaunis, on Tarttin kirja kokonaisuutena kaunis ja tyylikäs. Kuvaapa Tartt Hampdenin luontoa tai sekakäytön jälkeistä liskojen yötä, on kieli kaunista ja vivahteikasta. Kiitos kuuluu myös suomentajalle, tosin ajan kuluminen näkyy paikka paikoin. Esimerkiksi McDonaldsilta käydään ostamassa Onnellisia aterioita. Toisaalta romaanin suomennettu nimi on minusta niin hieno, että se voittaa alkuperäisen The Secret History -nimen.

Keskeisiä kirjan teemoja ovat syyllisyys, oikeus ja oikeudenmukaisuus. Vaikka kirjan tapahtumapaikka on college, ei kyseessä ole sen paremmin yliopistomaailmaan sijoittuva ihmissuhderomaani kuin dekkarikaan, vaikka molemmista elementtejä onkin mukana. Jumalat juhlivat öisin on psykologinen romaani, jossa on myös trillerimäisiä piirteitä. Lukija saa seurata sitä, miten ihminen perustelee moraalisesti ja eettisesti arveluttavat päätökset itselleen, samaten Tartt kuvaa hienovireisesti sitä, miten syyllisyyden kanssa voi elää. Jokaisella roolihahmolla selviytymistapa on erilainen.

Vaikka romaanin ilmestymisestä on jo 24 vuotta, löytyy blogistaniasta suhteellisen paljon bloggauksia kirjasta, kertonee kirjan klassikkoasemasta jotain sekin. Linkkaan tässä kahteen erinomaiseen, Jennin ja Suketuksen, muutaman vuoden takaisiin bloggaukseen. Jälkimmäisen kirjoituksen lopussa on myös lisää linkkejä kirjabloggajien kirjoituksiin tästä romaanista. Kannattaa myös tutustua Hesarin aikalaiskritiikkiin. Arvio löytyy tästä linkistä, tosin maksumuurin takaa.

Donna Tartt: Jumalat juhlivät öisin (The Secret History 1992)
WSOY 1993
550s

Suomennos Eva Siikarla


sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Viimeiset villitykset. Hendrik Groenin (83 1/4 v.) salainen päiväkirja


Ehdin lukea koko kirjan, ennen kuin tajusin, ettei kannessa mainita kirjailijan nimeä. Paitsi, että mainitaanhan se. Hendrik Groen, kirjan päähenkilö nimittäin.

Groen on salanimi ja kustantajan sivuilla kerrotaan, ettei kirjoittaja asu itse vanhustentalossa. Kaikki hänen kirjoittamansa on kuitenkin totta ja koettua. Hollantilaisen vanhustentalon elämää seuratessa tämä on helppo uskoa. Groen kuvaa vanhusten verkkaista elämää ja kustannuksiltaan tehokkaan bulkkihoidon käänteitä elävästi ja viiltävän sarkastisesti, mutta myös hyvin uskottavasti. Sen verran tarinoita on kuultu myös suomalaisesta vanhustenhoidon tilasta, ikärasismista ja monesta muusta ikävästä ilmiöstä, että on helppo uskoa totuuden olevan tarua ihmeellisempää myös Hollannissa.

Yhteiskunnallisesta näkökulmasta teos onkin mielenkiintoista luettavaa. Kovin samanlaiset asiat ja kiistakysymykset tuntuvat olevan pinnalla keskustelussa niin Hollannissa kuin täällkin. Toki eutanasia tuo hollantilaiseen vanhuskeskusteluun aivan omanlaisensa piirteen, mutta onhan asia kovasti tapetilla myös Suomessa tällä hetkellä.

Teos ottaa kantaa, mutta ennen kaikkea viihdyttää. Groenin tyyli on yhtäaikaa inhimillinen, humaani ja kuitenkin kuivakkaan sarkastinen. Suhteellisen skarppina vanhuksena hän kuvailee asuintovereitaan ja heidän omituisuuksiaan tarkasti, sama pätee myös tärkeilevään vanhainkodin johtajaan sekä moniin muihin "toisiin", eli nuorempiin, vielä työikäisiin ihmisiin. Sarkasmilta ei kuitenkaan välty Groen itsekään, vaan hän kuvaa ikääntymisen mukanaan tuomaa rapistumista, kuten kiusallista tiputteluilmiötä peittelemättä.

Ilonaiheita löytyy kuitenkin paljon. Groen perustaa läheisempien ystävien kanssa VVV (Vanha vaan ei vainaa) -kerhon, ja ottaa ilon irti jäljellä olevasta elämästä. Kerhon ja kirjan sanoma on kristallisen kirkas, tosi ja lohdullinen: vaikka yhdellä jäsenellä on alzheimer, toiselta amputoidaan jalka ja kolmas ei pysty kunnolla puhumaan, ei elämä kuitenkaan ole ohi. Siitä voi edelleen nauttia suomalla itselleen elämyksiä, pieniä paheita ja ennen kaikkea ystävien seuraa ja tukea. Juuri vanhusten välistä ystävyyttä ja solidaarisuutta on koskettavaa seurata. Millaisia keskusteluja käydään ystävien kesken, kun valmistaudutaan siihen hetkeen kun ystävä ei enää muista, eikä tunnista mitään tai ketään? Mitä kuiskataan rakkaan korvaan silloin kun hän ei pysty halvauksen jälkeen kommunikoimaan? Miltä tuntuu läheisen kuolema? Yllättäen, vanhuus ei tuokaan sen suurempaa viisautta suurten kysymysten äärellä, mutta hiljaisen luopumisen ja mukanakulkemisen taitoa kylläkin.

Huomaan, että kirjoitan kovin raskaista aiheista, mutta tämä kirja on kyllä oikeasti todella hauska. Esimerkiksi kun Groen kuvaa seniorimopojen tuunausta ja kruisailuja jalkakäytävällä ("uskalsin siirtyä kilpikonnavaihteesta jänisvaihteeseen"), nauroin ääneen. Samoin monien muiden Groenin tarkkasilmäisten sutkausten kohdalla. Mieleeni tuli Minna Lindgrenin loistava Ehtoonlehto-sarja, sillä VVV-kerhon vallankumouksellisissa otteissa on paljon samaa kuin suomalaisten virkasisarten edesottamuksissa. Elää kuin viimeistä päivää, se muuttuu kovin konkreettiseksi mietelauseeksi vanhainkodissa.

Hendrik Groen: Viimeiset villitykset. Hendrik Groenin salainen päiväkirja
Gummerus 2017
380s.

Suomentanut Sanna van Leeuwen

tiistai 18. huhtikuuta 2017

101 kirjaa: Kari Kontion ja Tuomas Nevanlinnan Kirjava lehmä



Kirjavan lehmän päähenkilö ei ole Urho Kekkonen. Se on koko olemassaolon perusta. Kaiken, tai ainakin Suomi-nimisen valtion olemassaolon lähtökohta. Vakaa ja jykevä, liki jumalallinen tausta pienten ihmisten ponnisteluille.

Lähtökohta sopii minulle siinä mielessä hyvin, että olen kotoisin Pielavedeltä, paikkakunnalta, joka myös Urho Kaleva Kekkosen syntymäpitäjänä tunnetaan. Jo liki äidinmaidossa olen imenyt sankarimyyttiä suuresta presidentistä, jolla oli onni syntyä savutorppaan juuri paikkakunnista parhaimmalla. Ilman Pielavettä Kekkosesta tuskin presidenttiä olisi tullutkaan. Myöhemmin minulle selvisi, että Kekkonen muutti paikkakunnalta pois jo 6-vuotiaana, eikä kotimökkikään itseasiassa ollut savutorppa enää Kekkosen syntyessä. Isä-Kekkonen oli kätevänä perheen päänä uudistanut asumusta silloista nykyaikaa vastaavaksi. Myytti savutuvassa syntyneestä sankarista kuitenkin sopi äärimmäisen hyvin niin Kekkoselle itselleen, Pielavedelle sekä koko Suomelle. Niinpä jopa Lepikon torpasta tehdyistä postikorteista retusoitiin savupiippu pois tunnelmaa pilaamasta.




Tässä tapauksessa puhutaan totuuden kaunistelusta, mutta sitä Kari Kontio ja Tuomas Nevanlinna eivät tee. He karnevalisoivat. Ja käyvät itsenäisen Suomen historian  ja sankarimyyttien kimppuun turkkamaisella raivolla (Jouko Turkka on myös yksi kirjan päähenkilöistä). He ilkkuvat, virnuilevat, pilkkaavat. Kirjava lehmä lienee ollut ilmestymisvuonaan 1988 keskustelua ja torjuntaakin herättänyt teos. Itse olin tuolloin 5-vuotias ja minun maailmankuvani pohjautui, vaikken sitä itse tiedostanutkaan, Kekkoseen. Epäilemättä sama päti moneen muuhunkin suomalaiseen, olkoonkin, että Suomen pitkäikäisin presidentti oli edesmennyt pari vuotta aikaisemmin. Historian voimalla kääntyvät rattaat varmasti mahdollistivat tämän kirjan syntymisen. Teos symboloi uutta aikaa ja ajan murtumista. Uudesta vapaudesta huumaantuneena kirjailijat tykittävät ja kaatavat jumalankuvia.

2010-luvun lukijana, ilman kunnollisia yhteiskunnallisia muistikuvia 1980-luvusta, ironia jää tylpäksi. Lukiessani pystyin kyllä arvailemaan, missä kohdassa terävin piikki kenties on piillyt, mutta en aivan varmaksi. Enimmäkseen kirjailijat huutelevat seinille, joita ei enää ole. Tapa, jolla Kalevi Sorsaa kuvataan, tuntuu mauttomalta aikana, jolloin hänen kuolemastaan on jo toistakymmentä vuotta. Turkka, karikatyyri jo eläessään, on hänkin edesmennyt.

Tunnustan, että enimmäkseen pitkästyin Kirjava lehmää lukiessani. Mieleeni tulivat ne pikkuisen ärsyttävät tee-se-itse-filosofit ja besserwisserit, jotka sukupolvesta toiseen käyvät kaksikymppisen rajattomalla itsevarmuudella kieltämään isiään. Kontio ja Nevanlinna tosin olivat kirjoittaessaan jo kolmekymppisiä. Tunnustan senkin, että todennäköisesti nihkeyteni johtuu myös tietämättömyydestä. Tänään vallalla olevat rakenteet ovat syntyneet osana sitä kehitystä, jota Kirjavan lehmän kaltaiset puheenvuorot ovat olleet edesauttamassa. Isänkieltäjä olen siis osaltani minäkin.


Kaiken tämän jälkeen on sanottava, että kaikesta retroudestaan huolimatta Kirjava lehmä on vuonna 2017 varsin ajankohtainen teos. Monet 1980-luvun vallankumoukselliset ajatukset ovat tämän päivän arkinormeja. Siksi teos lieneekin valittu edustamaan ilmestymisvuottaan Ylen Kirjojen Suomi -listalle. Ja myös siksi, että taidamme olla yhteiskuntana samassa pisteessä kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Vallitseva maailmanjärjestys natisi liitoksissaan vuonna 1988. Nyt olemme samantyyppisen muutoksen kynnyksellä, ehkä jopa porstuan puolella.

***
Kirjoitus on osa Kirjablogit ja 101 kirjaa -sarjaa  Toimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan edustamaan aikaansa ja suomalaista kirjallisuutta. Yli 80 kirjabloggaajaa lukevat kaikki valitut teokset ja julkaisevat omat bloggauksensa niistä juhlavuoden aikana. Amman lukuhetki on mukana kahdella teoksella. Syksyllä on vuorossa Katri Valan Paluu vuodelta 1934. Kirjasarjasta ja muusta kirjallisuuteen liittyvästä löydät lisätietoa osoitteesta http://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi.

Kari Kontio, Tuomas Nevanlinna: Kirjava lehmä
Tammi 1988
190s.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Katariina Vuori, Jarkko Kääriäinen: Mukulat maalla. Lasten ruokaretki


Jos jostakin kirjasta tulee kesäinen mieli, niin tästä! Katariina Vuoren ja Jarkko Kääriäisen Mukulat maalla johdattaa lapset ja aikuiset ruoan synnyn pariin. Mistä tulee maito, liha, entä hunaja? Mitä niistä voi valmistaa?

Mukulat matkailevat paikasta toiseen piirretyn Puhuvan Pavun johdolla. Käydään esimerkiksi viljamyllyssä, lypsykarjatilalla ja kalassa. Kullekin vierailukohteelle ja ruoka-aineelle on varattu kirjassa oma lukunsa. Informatiivisessa osuudessa kerrotaan lapsille ymmärrettävällä tavalla siitä, mistä ruoka tulee. Tämän jälkeen tulee useita ohjeita, joissa kyseistä raaka-ainetta käytetään. Ohjeisiin on merkitty, onko kyseessä helppo vai haastavampi ohje, samoin valmistamiseen käytettävä aika. Esimerkiksi kotitekoinen viili tai ketunleipä-mustikkamaito syntyvät helposti pienemmältäkin kokilta. Vaikeimmissa ohjeissa taas saatetaan käyttää esimerkiksi avotulta ja tarvitaan ehdottomasti aikuisen apua. Miten olisi viikonlopun yhteinen projekti, rosvopaisti?

Leppoisaa kerrontaa kyydittävät hienot ja kauniit kuvat eläimistä, lapsista ja aikuisista. Kuvista tulee kotoinen ja kesäinen fiilis. Mieli kiitää lapsuuden kesiin ja 4H-kerhoihin. Tekemisen riemua ja puuhastelua, hyödyllisiä taitoja elämää varten, yritteliäisyyttä ja oma-aloitteisuutta. Kirja on hieno myös esineenä ja sitä on kaunis katsella, vaikkei sisältöön perehtyisikään.

Koska olen itse maalta lähtöisin, pidän tärkeänä, että omille lapsilleni välittyy aito kosketus ja ymmärrys ruoan alkuperästä sekä tiivis suhde luontoon. Mukulat maalla antaa tällaiseen kasvatukseen hyviä eväitä. Kokkailuja päästään kokeilemaan ja harjoittelemaan yhdessä vanhempien kanssa kotimaisista, terveellisistä ja puhtaista raaka-aineista. Kirjaa uskaltaa suositella myös kasvatusalan ammattilaisille. Esimerkiksi päiväkoti-ikäisille kirja tarjoaa tietoa sopivan tiiviissä annoksissa, mutta yhtä hyvin teos sopii myös koululaisille. Koska ruokareseptejä on monenlaisia, vaikeuskerrointa riittää tarvittaessa aikuisellekin.

Pidän ruokaohjeiden konstailemattomuudesta. Kirjaan koottu sellaisia perusohjeita yksinkertaisista raaka-aineista, jotka eivät mene muodista. Ohjeidensa puolesta näen jo tämän kirjan oman kesämökkini kirjahyllyssä, siellä kun erityisesti osaa arvostaa simppeliyttä. Toisaalta kirja tarjoaa vinkkejä perheen yhteiseen aikaan. Entä jos pistäytyisi luontoretkelle keräämään villiyrttejä, paistaisi seuraavat letut nuotiolla tai lähtisi kalaretkelle hakemaan aineksia kalapihveihin?

Kesä, tule jo!

Katariina Vuori, Jarkko Kääriäinen: Mukulat maalla. Lasten ruokaretki
Docendo 2017
175s.


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Katy Birchall: It girl - suosituksi yhdessä päivässä



Kaikkihan me muistamme, että teini-iässä oli tärkeää olla hyväksytty, normaali ja mieluiten myös suosittu. Itse asiassa olin tainnut jo unohtaa tämän asian, mutta viime aikoina olen palautellut asiaa mieleen. Maaliskuussa ihastuin norjalaiseen Skam-nuortensarjaan, josta kirjoitan myöhemmin lisää ja siitä innostuneena nappasin kirjaston nuortenosastolta mukaan aitoa teini -chic litiä. Katy Birchallin It girl. Suosituksi yhdessä päivässä on sitä nimittäin kaikista tyylipuhtaimmassa muodossaan.

Kauniita vaatteita, kivoja poikia, ilkeitä tyttöjä. Ystävyyttä, henkistä kasvua (ja makeover), mokailua ja juonitteluja. Tiedättehän konseptin.

Tarina kertoo hauskasta Annasta, oikealta nimeltään Anastasiasta, nörttitytöstä, joka on kaikkea muuta kuin suosittu. Hänellä on pari ystävää, mutta siitä huolimatta Anna tuntee alemmuudentuntoa, sillä hänellä on tapana joutua noloihin tilanteisiin. Esimerkiksi voi käydä niin, että sytyttää epähuomiossa koulun toiseksi suosituimman tytön hiukset tuleen. Tai niin, että laskeutuessaan kalliota alas jalka jumittuu ja päädytään noloon asentoon, joka paljastaa Wolverine-aluspaidan koko koululle.

Aikuisena tällaista voi lukea lähinnä lempeästi hymyillen, mutta nuorempi lukija epäilemättä eläytyy tapahtumiin voimakkaammin. Eipä sillä, tunnistan tuon noloihin tilanteisiin päätymisen taipumuksen kyllä itsessäni edelleen. Aikuisena sitä vain useimmiten jo muistaa, että itselle nauraminen on elämän parhaita iloja!

Kun Annan isä alkaa seurustella kuuluisan näyttelijän kanssa, muuttuu elämä täysin. Yhtä äkkiä ovella parveilevat paparazzit ja Anna tutustuu kuuluisaan "It-tyttö" Marianneen, tulevaan sisarpuoleensa. Kuinka ollakaan, koulun suosituimmat tytöt ja ihana suosituin poika alkavat yhtä äkkiä osoittaa kiinnostusta Annaa kohtaan. Annasta on tullut joku, It girl. Ei ole vaikea arvata, että kirjan aikana hän tulee saamaan tärkeän opetuksen aidosta ystävyydestä ja itsensä arvostamisesen tärkeydestä.

Kirja on hauskaa luettavaa. Elävyyttä tarinaan tuovat Annan ja hänen ystävänsä Jessin tunnilla vaihtamat kirjelappuset sekä Annan sähköpostikirjeenvaihto. Tässä kohdassa kyllä kulmiani kohotellen kysyn: lähettävätkö nykynuoret toisilleen sähköpostia? Eikö esimerkiksi Whatsapp olisi ollut uskottavampi ratkaisu?

Toinen pieni, mutta sinänsä ärsyttävä nyanssi on se, että kirjan takakannessa Anna on muuttunut Anneksi. Inhimillinen vahinko, mutta antaa huonon kuvan kustantajan arvostuksesta kirjaa kohtaan. Vähän skarppausta siis, kiitos!

Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin oikein mukava välipala ja voisin hyvin kuvitella, että 15 vuotta sitten olisin ollut kirjasta ihan innoissani. Pisteet viittauksista elokuviin ja sarjakuviin, sekä siitä, että tanssiaiskohtauksesta huolimatta kirjan loppu ei ollut ihan niin lälly kuin olisi voinut olla.

Katy Birchall: It girl - suosituksi yhdessä päivässä (The It Girl 2015)
Bazar 2016
333s.
Suomentanut Eija Hirvonen

torstai 6. huhtikuuta 2017

Maaliskuun kuukausikooste


Maaliskuu oli pysähtymisen kuukausi monessakin mielessä. Heti kuun alussa annoin periksi jo pari viikkoa vaivanneelle flunssalle, kuvitellen, että parin päivän levon jälkeen olen taas entisessä tikissä. No eihän siinä tietenkään niin käynyt, vaan sitten tauti vasta pääsikin ottamaan yliotteen. Pari viikkoa meni aika lailla sohvalla pötkötellen, eikä tuona aikana tullut luettua juuri mitään. Sittenkin kun pahin kivistys hellitti, oli pään sisältö sellaista höttöä, etten oikein jaksanut lukea mitään loppuun. Näissä mainingeissa haaksirikkoutui esimerkiksi Muriel Barberyn Haltiaelämää, josta minulla oli suuret odotukset.

Sain kuitenkin luettua Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät, vaikka teos ei aivan napakymppi minulle ollutkaan. Sen sijaan Mikko Kamulan Ikimetsien sydänmailla pääsi aika lähelle sitä. Toki kirjassa ja erityisesti sen kielessä oli paljonkin parantamisen varaa, mutta romaanin maailma, tapahtumat ja henkilöt olivat niin kiehtovia, että jään odottamaan innolla jatkoa sarjalle. Ehdoton kuun kohokohta!

Kohokohtiin on laskettavissa myös kaksi teatteri-iltaa. Pääsin kuun alkupuolella kutsuvieraaksi Teatteri Jurkan Anders B. -näytökseen. Monologi kertoi Anders Behring Breivikistä ja siinä samalla paljon muustakin. Esityksen jälkeisessä keskustelussa aihe linkittyi väistämättä Rautatientorilla käynnissä oleviin mielenilmauksiin ja rasismin nousuun Suomessa. Samaa asiaa, mutta aivan erilaisella metodilla, käsitteli myös Kuopion Kansallisteatteri ja Kuopion kaupunginteatteri. Viikingit oli esityksenä hervotonta ilotulitusta, mutta taustalla oli myös tarkkaa yhteiskunnallista havainnointia.


Kuopiolaisesta yhteiskuntakritiikistä puheen ollen. Minna Canthin päivän hengessä kuuntelin kaksi hänen novelliaan äänikirjana: Äiti ja poika sekä Päivä koittaa. Canthin laajaan tuotantoon mahtuu kaikenlaista, nämä eivät ehkä olleet aivan tuotannon parhaimmistoa, mutta kuten aina Minnan tapauksessa, pidin hänen tavastaan kuljettaa tarinaa eteen päin. Naisenergiaa mitä suuremmissa määrin edusti myös Elisabet Ahon historiallinen romaani Talvi ilman aikaa. Romaani kertoo talvisodasta ja sitä tarkastellaan erityisesti nuoren Hennin ja vasta lapsen, Majlinin näkökulmasta. Vahva nainen lienee myös Marja Putkisto, jonka Body up -teokseen tutustuin. Huomaatte varmaan, missä vaiheessa kuukautta keräsin itseni sairasvuoteelta ja päätin hankkiutua taas kuntoon ;)

Lasten kanssa päätimme alkuvuoden luku-urakan, nimittäin Harry Potter -sarjan toisen osan: Harry Potter ja salaisuuksien kammio. Kyseessä on kuvitettu laitos, joka sai minut miettimään kieltä, jota kirjassa käytetään toisia ihmisiä ja heidän ominaisuuksiaan kuvatessa. Monin paikoin se oli mielestäni sopimatonta lasten korville, ei niinkään tarinan pelottavat juonenkäänteet. Yhtä kaikki lukukokemus oli positiivinen ja nyt olemme olleet parin viikon ajan vähän haikeina ja eksyksissä: mitä sitten luettaisiin?

***
Haikeus ja eksyksissä oleminen onkin leimannut loppukuuta ja kuun vaihdetta, kun rakastettu kirjabloggaaja Krista Airola menehtyi äkillisesti 27.3. Krista on ollut niin aktiivinen osa kirjablogiyhteisöä, että hänen poismenonsa on tuntunut käsittämättömältä. Vaikka tapasimme harvoin kasvokkain, olimme yhteyksissä harva se päivä blogissa, Facebookissa, Instagramissa tai Twitterissä. Nytkin luen parhaillaan kirjaa, josta luin ensimmäistä kertaa Kristan kirjoittamana. Lukutoukan kulttuuriblogin tiheää päivitystahtia ja sen aina yhtä aurinkoista emäntää jäi kaipaamaan moni kirjallisuuden ystävä. Suurin suru on toki perheellä ja muilla läheisillä. Lämmin osanottoni heille.




***

Huhtikuussa luulen haaveilevani enimmäkseen kesästä. Voipa siis olla, että jatkan tällä varsin kevyellä lukulinjallani. Pääsiäisenä minulla on kuitenkin useana vuonna ollut tapana tarttua johonkin klassikkoon. Ehkäpä myös tällä kertaa. Tässä kuussa tulee myös minun ensimmäinen vuoroni osallistua YLEn Kirjabloggaajat ja 101 -kirjaa haasteeseen. Minulle osunut kirja on, kröhöm, sanoisinko erikoinen. Joten niin saattaa olla bloggauksenikin. Saa nähdä. Asia selviää 18.4.
.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...