Sieppari ruispellossa


Aloitin tämän vuoden klassikolla, joten klassikkoon se saa myös päättyä. Tosin tämä oli ihan erilainen kuin se vuoden ensimmäinen. Siinä oli jotain romantiikkaa, linnoja ja jotain muuta yhtä naurettavaa. Hitto, oksentaisit, jos kertoisin. Sieppari ruispellossa on ihan jotain muuta. On nuori poika, joka ei oikein sopeudu tähän yhteiskuntaan tai jotain. Tai siis siihen 1950-luvun amerikkalaiseen yhteiskuntaan, josta kirja kertoo. Totta puhuen, lukiessani mietin koko ajan, että mikä hitto sitä poikaa oikein vaivaa. Rikas, hyvästä perheestä ja älykäskin, mutta niin vain ajautuu hankaluuksiin ja saa potkut jokaisesta koulusta. Melkein kaikki ihmiset ovat jotenkin huonoja, tai tyhmiä, saastaisia, naurettavia, vähintäänkin ärsyttäviä tai jotain. Ihmiset ovat sellaisia. Mutta se poika ei tajua, että kyllä se vika on useimmiten ihan siellä oman pään sisällä. Tai tajuaahan se, sehän sanoo olevansa kaistapää.

Jotkut kirjat herättävät mielenkiinnon ihan levottomista syistä. Niin kuin nyt tämä Sieppari ruispellossakin. Ihan ensimmäisen kerran kiinnostuin siitä, kun kuulin, että Mark David Chapmanilla, sillä tyypillä, joka ampui John Lennonin, oli tämä kirja mukanaan. Siis kuvitelkaa, tyyppi lukee kirjan ja menee ja ampuu jotain muusikkoa, eikä ihan mitä tahansa muusikkoa, neljä kertaa. Ihan hervoton juttu. Joka tapauksessa, kyllä minä tiedän, että se on ihan sekopäistä, mutta sen takia minä tästä kirjasta kiinnostuin, kun se kuulemma vetoaa rikollisiin jotenkin ja sitten minä aloin miettiä, että täytyyhän siinä kirjassa olla jotain omituista tai erikoista tai jotain.

Ei siinä kirjassa kyllä ollut minusta kuitenkaan mitään kovin erikoista, hitto, osaisin itsekin kirjoittaa tuolla tavalla. Mutta kyllä  se kuitenkin minua jotenkin kosketti tai siis ainakin sitä luki tosi mielellään, vaikka ei siinä oikein mitään tapahtunutkaan. Tyyppi vain kuljeskeli ympäri New Yorkia ja hankki vaikeuksia. Ryyppäsi ja rellesti, mutta jotenkin säälittävästi. Tyypillinen vihainen nuori mies tai jotain. Tai siis ihan täysi paskiainenhan se tyyppi oli, mutta ei siitä jotenkin voinut kuitenkaan olla pitämättä. Siinä oli kuitenkin jotakin hemmetin vetoavaa. Niin kuin sekin, miten se tykkäsi siitä sen pikkusiskosta. Tai miten se loppujen lopuksi tykkäsi melkein ihan kaikista ihmisistä vaikka se aina välillä inhosi niitä.

Vähän jäin kyllä ihmettelemään, että mitä se J.D. Salinger oikein ajatteli, kun se sen kirjan kirjoitti. Että kai sillä oli siinä joku syvällisempi ajatus. Vaikka monilla kirjailijoilla ei kyllä ole, ne ajattelee vaan mainetta tai rahaa tai jotain. Jos sellaisen kirjan lukee, niin alkaa oksettaa. Mutta tämä oli erilaista. Jotenkin kyllä tavallaan ymmärrän, jos joku on mennyt ihan sekaisin siitä kirjasta ja alkanut räiskiä tai jotain. Kun sitä kirjaa luki, niin alkoi nimittäin vähän niin kuin ajatella niin kuin se Holden Caulfield. Se oli siis sen tyypin nimi. Se meni vähän niin kuin pään sisään se teksti tai jotain. Ja sitten alkoi puhua ihan samalla tavalla kuin se Holden.

Tosi jännä tyyppi, ihan hervoton oikeastaan.

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa 2004. (The Catcher in the Rye 1951.)
Keltainen kirjasto Tammi.
Suomentanut Arto Schroderus.
289s.

Kommentit

  1. Mainio esittely :)

    Luin tämän muutamia kuukausia sitten ja luulen että kirjan teho korreloi hyvin tehokkaasti sen kanssa kuinka hyvin pystyy samaistumaan Holden Caulfieldiin.

    Minulle se jäi vähän vieraaksi, ehkä olisin teininä saanut enemmän irti. No, oli se nytkin ihan sujuva kirja että lukeminen ei tökkinyt vaikkei siitä niin paljoa irtikään saanut...

    VastaaPoista
  2. Hih, ihanaa Holden-kieltä!

    En minäkään ole ihan varma, mikä tarinan perimmäinen opetus on, mutta kun luin keväällä tästä putkeen kaksi erilaista suomennosta ja alkukielisen teoksen, niin lukukokemus jännällä tavalla syveni joka kerta. Tässä on tosi paljon tavaraa rivien välissä, vaikkei siltä ensi kerralla tuntuisikaan!

    VastaaPoista
  3. Vaikka Siepparin lukemisesta on minulla jo monta vuotta, heti tuli voimakkaita muistikuvia kyseisestä teoksesta - ihan mahtava teksti kirjan hengessä!

    VastaaPoista
  4. Luin kirjan ennen blogiani, mutta minuun ei jäänyt tästä mitään tiheää, vahvaa väristystä. Minusta Ian McEwewanin Vieraan turva päihittää tämä teoksen sekä suutuntumassa että jälkimaussa mennen tullen.

    VastaaPoista
  5. Eii :D Minulle tämä kirja oli sellainen, että oli pakko lukea loppuun kun kerta aloitti ja kun on klassikko ja kaikki. Mutta kirjan piina kyllä palasi sinun tekstisi myötä, niin, että huh vaan!

    Minusta tämä kirja oli kovin pitkästyttävä.

    VastaaPoista
  6. Onpa hienosti kirjan tyylillä kirjoitettu arvio!

    Minulla on Pentti Saarikosken suomennos. Olisi kiva verrata sitä tähän uuteen.

    VastaaPoista
  7. Onpa kiva huomata, että Sieppari on niin monella hyvässä muistissa - hyvässä ja pahassa! Kiitos kaikille kommentoineille, meillä on yövieraita, joten nyt vain tällainen nopea yhteinen tervehdys kaikille!

    VastaaPoista
  8. Voi, minä rakastan Siepparia. Olen lukenut kirjan monta kertaa, enkä silti osaa sanoa, mikä sen perimmäinen tarkoitus on. Ehkä siinä onkin Siepparin viehätys: sen voi lukea monta kertaa, aina saa jotain uutta irti, eikä kirja silti paljasta salaisuuttaan.

    Hauskaa, miten tekstistäsi heti huomaa että olet lukenut Schroderuksen käännöksen. En ole lukenut sitä kokonaan, mutta sekin löytyy hyllystä ja olen vertaillut Saarikosken käännökseen, joka minulle on se oikea Sieppari-käännös. Schoderus on kai oikeaoppisempi, mutta ei minusta tavoita Salingerin tekstin rentoutta. (Fanina olen toki lukenut kirjan myös alkukielellä.)

    VastaaPoista
  9. Voi hitsi! Minullakin tämä uusi käännös on ollut ikuisuuksia yöpöydällä, mutta jostain syystä käteen tarttuu aina jotain muuta. Sallan blogista muuten löytyy tosi kiva uuden ja vanhan suomennoksen vertailu, jota kannattaa käydä kurkkaamassa...

    VastaaPoista
  10. Mielestäni teoksen idea on masentuneen nuoren saamattomuuden esittely, ja kirjassa esitetään löysä luisu sinne minne hän menee, en viitsi juonipaljastaa, minne.

    Minusta luisun syykin käy selville, nimeä olen ihmetellyt.

    VastaaPoista
  11. Mark David Chapmanista hiukan.
    Viisi laukausta ja osui neljästi,Lennoniin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti