lauantai 17. kesäkuuta 2017

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

  
Ruth Waren Synkän metsän siimeksessä on varsin näppärä dekkari ja psykologinen trilleri, jossa tapahtumat kietoutuvat polttariviikonlopun ympärille. 

Kirjan päähenkilö Nora saa kutsun vanhan kaverinsa Claren polttareihin. Kutsu hämmentää, sillä ystävykset eivät ole olleet toistensa kanssa tekemisissä kymmeneen vuoteen. Muutenkaan vanha ystävyyssuhde ei ole ollut aivan tasapainoinen. Nora lähtee kuitenkin matkaan syvällä maaseudulla sijaitsevalle mökille yhdessä toisen ystävänsä Ninan kanssa. Mökkiä emännöi Flo, Claren hermoheikko kaaso. Lisäksi mökille saapuu pari muutakin vierasta.

Sen enempää juonesta ei olekaan tarpeen kertoa, sillä tarinan jännite perustuu juuri salamyhkäisyyteen. Mökillä Nora sa kuulla asian, joka järkyttää häntä syvästi. Lukijalle puolestaan on alusta asti selvää, ettei viikonloppu pääty onnellisesti. Mutta mitä tapahtuu, miksi, miten ja kenelle? Se kaikki selviää pikkuhiljaa takaumien kautta.

Vaikka aihepiiri onkin eri, romaanista tuli mieleen viime kuussa lukemani Suurin kaikista. Molemmat tarinat rakentuvat pala palalta, ja päähenkilön roolin ollessa epäselvä lukija joutuu miettimään, kuinka luotettava kertoja on.

Synkän metsän siimeksessä sisältää aimo annoksen psykologisia aineksia, mutta itse luin tarinan puhtaasti viihdyttävänä mysteeriromaanina, joka piti jännitystä mukavasti yllä ja paljasti salaisuuksia sopivan verkalleen. Erityismaininta siitä, ettei tarinaa myöskään pitkitetty tarpeettomasti, vaan draamankaari laskeutui päätökseensä tyylikkäästi.

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä.
Otava 2017
361s.
Suomentanut Oona Nyström

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär



Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on kuulunut jo ilahduttavan moneen kesääni. Vaikka olen pitänyt monista muistakin Mustosen kirjoista ja kirjasarjoista, on tämä sarja ehkä kuitenkin ehdoton suosikkini. Vuosien saatossa olen kiintynyt topakkaan päähenkilöön, oman tiensä kulkijaan, Ida Erikssoniin (tässä romaanissa Ida Helenius).

Senpä takia nikottelin jonkin aikaa, kun kuulin, että seuraava osa, Ruokarouvan tytär, jättää Idan taka-alalle ja keskittyy hänen tyttäreensä Kirstiin. Vielä aluksi kirjaa lukiessakin harmitti, sillä en oikein osannut samastua omapäisen oloiseen nuoreen opiskelijaan. Mutta sitten kävi niin kuin taitavan kirjailijan tekstiä lukiessa usein lopulta käy. Tarina vei mennessään, ja henkilöhahmot saivat lisäväriä ja syvyyttä. Kirsti ei ollutkaan niin yksioikoinen hahmo, eikä elämänkulku niin ennalta-arvattava kuin olin luullut.

Ennalta-arvattavuus ei tosiaankaan kuulu Syrjästäkatsojan tarinoihin. Jo Ida-äiti on aikaisemmin ajatunut aika uskomattomiin elämänkäänteisiin ja sama tahti jatkuu Kirstinkin kohdalla. Sillä, voisivatko nämä käänteet olla mahdollisia todellisuudessa, ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Mustonen on tehnyt taustatyönsä huolellisesti ja yhdistää historiallisen faktan mestarillisesti fiktiivisten hahmojen elämänkulkuihin.

Kirsti on läheinen kasvattisiskonsa Allin kanssa. Alli tuntuu löytäneen oman paikkansa lausujana ja kansarunouden opiskelijana ja Kirstillekin tarjoutuu varma ja turvallinen tulevaisuudennäkymä komean Mauri-agronomin muodossa. Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin. Kirsti ei ole valmis suurtilan emännäksi. Hän tekee valintansa itse, mutta samaa ylellisyyttä ei suoda Allille.

Surullinen Kirsti lähtee Pariisiin opiskelemaan Ranskan kieltä, tarkoituksenaan päästä elämänsyrjästä uudelleen kiinni. Perillä hän kuitenkin päätyy itsensä Coco Chanelin muotitaloon. Pariisi levittäytyy lukijan silmien eteen juuri niin eksoottisena ja romanttisena kuin olla voi: maitokahvia ja croisantteja, pyöräilyjä Luxemburgin puistossa. Ja tietysti muotia ja midinettejä.

Vaikka osa tapahtumista sijoittuu Pariisiin, on romaaniin entisten osien tapaan siroteltu paljon myös suomalaista historiaa. Tällä kertaa Tulenkantajat ovat suuressa roolissa, erityisesti Olavi Paavilainen ja Katri Vala esiintyvät kirjassa taajaan. 1920-luvun hengen mukaisesti käsitellään myös heimoaatetta ja Naisten Karjala-Seuraa. Historialliset anekdootit ovat kiinnostavia ja tuovat tarinaan syvyyttä.

Ruokarouvan tytär on nuoren naisen kasvutarina, rohkeakin sellainen. Jokainen, joka on joskus aloittanut elämänsä alusta, tai sitten miettinyt sellaista, pystyy tarinaan varmasti hyvin samastumaan. Aihe onkin populaarikulttuurissa suosittu. Kovia kokenut nuori nainen lähtee maailmalle ja löytää itsensä kompurointien jälkeen idyllisistä maisemista. Minuun tämä aihepiiri vetoaa suuresti. Varsinkin, kun toteutus on näin tyylikäs.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
Otava 2017
496s.
Arvostelukappale


keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Satuhetki: Tiina Konttila, Anne Muhonen: Sirkus Rinkeli 2 Suuri taikajahti


Tiina Konttilan ja Anne Muhosen Sirkus Rinkeli ei ollut ollenkaan tuttu aiemmin, mutta kun minulle tarjoutui mahdollisuus tutustua tähän velmuun sarjakuvayhteisöön, päätin tarttua tilaisuuteen. Sirkus on miljöö, joka on kiehtonut lapsesta saakka. Yhä edelleen käyn vuosittain sirkuksessa ja olen onnistunut tartuttamaan sirkusinnostuksen myös muuhun perheeseen.

Lähtökohdat olivat siis otolliset tämän sarjakuvan lukemiseen. Kyseessä on lastensarjakuva-albumi, ja tuntumani mukaan oma 7,5- ja 6-vuotias kohdeyleisöni osui  kohdeikähaarukkaan passelisti. Tosin selvästi innostuneempi oli pienempi Neiti Kevät. Ekaluokkalaiselle, korjaan: jo lähes tokaluokkalaiselle Herra Syksylle tarina oli mukamas liian nössö.

Minusta tarina taas oli hauska. Pitkämies, sekä nimeltään että olemukseltaan, saa kirjeen taikurikurssin professorilta. Opintoja kirjeopistossa suorittanut Pitkämies on valmis vastaanottamaan ensimmäisen taikansa. Kunhan se nyt vain tulisi postissa. Sitten Sirkus Rinkelissä alkaa tapahtua kummia... selviää, että taika olikin saapunut alkuperäisessä kirjekuoressa, mutta karannut kuoreen tulleesta reiästä. Ja mikä pahinta, Taikaministeriön tarkastaja on tulossa! Koko sirkuksen väki kokoontuu jäljittämään ilkikurista taikaa.

Olisi varmaan ollut hyvä, jos olisimme tutustuneet ennakkoon ensimmäiseenkin Sirkus Rinkeli -tarinaan. Nyt meillä oli ensin vähän vaikeuksia sisäistää, kuka kukin henkilö on ja ketä tarinassa seurataan päähenkilönä. Sarjakuvamuoto on minulle henkilökohtaisesti vaikea laji ääneenluettavaksi, vaikka lapsille suunnattu sarjakuva toki onkin selkeä niin rytmityksiltään, kuvitukseltaan kuin käsikirjoitukseltaankin. 

Mielenkiintoinen ja kiva tyylikeino oli, että albumin kuvitus oli aluksi varsin maltillinen, seepiamainen. Karanneen taian mukana sarjakuvan maailmaan tuli väriä, aluksi pieninä pirskahduksina, sitten jo enemmän ja lopulta ruudut leimusivat väreissä. Kun taika vierailee läheisessä vanhainkodissa, tapahtuu sama ihme myös vanhainkodin asukkaille. Vanhakin nuortuu kuin lapsi leikkimään ja hoitajat ovat ihmeissään! Lasten ehdoton suosikkikohta taas oli tapa, jolla karannut taika lopulta saatiin kiinni, Bruno-pelle kun oli vahingossa nielaissut sen.

Sirkus Rinkeli - Suuri taikajahti on hyväntuulinen sarjakuva. Se julistaa hauskanpidon ilosanomaa. Kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa, pääasia on, että ollaan yhdessä yhteisönä ja välitetään toisista. Silloin voi porukalla syödä vaikka poppareita puussa, olipa ikää miten paljon tahansa.

Tiina Konttila, Anne Muhonen: Sirkus Rinkeli 2, Suuri taikajahti
Omakustanne 2017
42s.
Arvostelukappale

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Toukokuun kooste



Hyvää alkanutta kesäkuuta! Kuukausi alkoi hyisesti, mutta onneksi nyt näyttää jo lupaavammalta. Äsken kävin lenkillä ihan paitahihasillani, ja minulla oli jopa kuuma!

On aika listata toukokuun luettuja. Kuukausi oli lukemisen suhteen hyvin kaksijakoinen. Alkukuusta luin vaikka mitä hyvällä tahdilla, mutta kuukauden puolivälissä tuli täydellinen stoppi. Parin viikon aikana olen kokeillut kirjaa jos toistakin, lukenut lauseen kerrallaan ja unohtunut sitten omiin ajatuksiini. Olen huomannut ilmiön aiemminkin. Kovassakin kiireessä on tulee luettua tehokkaasti, mutta kun kiire sitten hellittää, ottaa rasittunut mieli ja elimistö omansa takaisin. Vaikka tiedän, että viimeistään muutaman viikon päässä häämöttävä kesäloma korjaa lukutilanteen, ärsyttää silti vähän: olisi niin monta hyvää kirjaa odottamassa.

Kuukauteen mahtui kuitenkin muutama mainio kotimainen uutuus. Kirsi Pehkosen Sydämenasioita Jylhäsalmella oli ihana, hyvän mielen romaani, rehellistä hömppää hyvällä twistillä. Kirjaa lukiessa tuntui siltä, että kesäkelithän ovat ihan nurkan takana. No, me kaikki tiedämme, miten siinä kävi!

Muut uutuuskotimaiset olivat dekkareita, mutta aivan erilaisia. Terttu Autereen ihastuttavan vanhanaikaisista dekkareista olen kirjoittanut aiemminkin. Kaunis mutta kuollut oli viihdyttävä ja aistikas. Sitä lukiessa tuli myös sellainen vintage-tunne, että väkivalta on jotakin sellaista, mikä ei tavallista ihmistä voi koskettaa. Marko Kilven Undertaker - kuolemantuomio lähestyikin aihepiiriä puolestaan aivan toisesta näkökulmasta. Päähenkilönä hautausurakoitsija, joka sattuu olemaan myös sarjamurhaaja. Kilvelle tyypilliseen tapaan yhteiskunnallisia vääryyksiä, sitä, mitä kaikkea hyvinvointiyhteiskunnassakin tapahtuu, ei jätetty huomiotta.

Olin Kilven kirjaan tarttuessani jo valmiiksi vähän apealla mielellä, sillä samalla kun maailmalta kantautui ikäviä terrorismi-uutisia (kuten tänäänkin), olin lukenut ruotsalaisen Malin Persson Gioliton Suurin kaikista -romaanin. Kai tätäkin voisi dekkariksi kutsua, mutta itse kyllä pidin tätä enemmänkin psykologisena oikeussalidraamana, joka pureutuu kouluammuskelun jälkiselvitykseen. Että sellaisia kepeitä aiheita.

Minun oli kertakaikkiaan pakko laittaa äänikirjana kuuntelemani sarjamurhaajajahtia kuvaava Stephen Kingin Mersumies hetkeksi jäähylle. Onneksi alkukuusta päättämäni äänikirja, Julian Fellowesin Belgravia sentään oli kepeämpää viihdettä, vaikka siinäkin käsiteltiin monenlaisia, syviäkin, teemoja.

Summauksena voi sanoa, että luin toukokuussa erinomaisia kirjoja, mutta lukupinoon sattui turhan monta rankkaa tuttavuutta peräkkäin. Onneksi joukossa oli myös kuplivan kepeää kerrontaa vastapainona.

***
Mitä sitten lukijat kävivät toukokuussa lukemassa? Nämä viisi kirjaesittelyä olivat viime kuussa kaikista vierailuimmat:
- Antti Tuuri: Ikitie (tästä loistavasta romaanistahan on valmistumassa elokuva)
- Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella
- Jyri Paretskoi: Shell's Angles (Iisalmen pärinäpoikien suosio ei tunnu laantuvan!)
- Malin Persson Giolito: Suurin kaikista
- Marko Kilpi: Undertaker

***
Kuten jo alussa kerroin, alkukuukausi on lukemisen suhteen ollut nahkea. Saapa siis nähdä, mitä saan aikaiseksi lukea. Yksi odotettu historiallinen romaani on työn alla, samoin ainakin sarjakuva ja keittokirja.

10.6. täällä Kuopiossa muuten vietetään kirjabloggaajien suvitapaamista. Päivää vietetään vahvasti Minna Canthin hengessä, mutta paikalle tulee myös kuopiolaisia nykykirjailijoita: Marja-Sisko Aalto, Antti  Heikkinen ja Marko Kilpi. Jos siis ensi lauantai sattuu olemaan vapaa, ja sinulla on mahdollisuus saapua Savon (ja mualiman) pääkaupunkiin, lämpimästi tervetuloa!


maanantai 29. toukokuuta 2017

Kari Suomalainen: Välskärin kertomuksia



Pilapiirtäjä Kari Suomalainen on tainnut viime viikkojen ajan olla ajankohtaisempi kuin vuosikausiin. Presidentti Mauno Koiviston kuolema toi lehtien sivuille ja somejakoon useita Suomalaisen herkullisia karikatyyrejä vuosien varrelta. Pakko myöntää, että minullekin tulee Koivistosta ensimmäisenä mieleen Suomalaisen luoma pitkä, hoikka ja näyttävän otsatöyhtön omaava hahmo. Samalla tavalla on vaikea ajatella monta muuta menneiden vuosikymmenten poliittista johtohenkilöä ilman, että Suomalaisen tarkkasilmäiset, ristiriitaisiakin tunteita herättävät karikatyyrit sotkeutuvat mielikuviin.

Jokin aika sitten kirjaston poistomyynnissä käteni sattui osumaan Suomalaisen Välskärin kertomuksia -teokseen. Kyseessä ei suinkaan ole täydellinen sarjakuva koko tarinasta (kuinka pitkä sarjakuva siihen tarvittaisiinkaan?!), vaan 26 sivun mittaista sarjakuvaa, jotka käsittävät merkittävämmät tapahtumat Breitenfeldtin taistelun aikana ja sen jälkeen. Sarjakuvat on julkaistu vuonna 1987, mutta ne on piirretty alun perin vuosina sotavuosina 1942-43. Eräänkin stripin Suomalainen kertoo piirtäneensä Syvärin rannalla. Sarjakuvat julkaistiin kuitenkin vasta sodan jälkeen, vuonna 1949 Lukemista lapsille -lehdessä.

Suomalainen kertoo esipuheessaan olevansa paljosta velkaa seikkailusarjakuvalle. Suomalainen sarjakuva (ja Suomalaisen sarjakuva) olikin aluksi nimenomaan seikkailusarjakuvaa.Välskärin kertomuksia lukiessaan on helppo kuvitella, kuinka pikkupojat 1940- ja 50-lukujen vaihteessa ovat eläytyneet ruutujen vauhdikkaisiin kuvauksiin. Ilmaisultaan piirtojälki on tarkkaa ja perinteistä. Perttilä on uljas ja komea, jesuiittaisä Hieronymus inha ja katala, kaunis ja kopea Regina von Emmeritz näyttää kovasti kohtalokkaalta Regina Linnanheimolta ja niin edelleen.

Sarjakuva-albumi on näyttävä kooltaan: 34,5cm x 26cm. Lukiessa ei tullut ollenkaan sellaista tunnetta, että rahastusmielessä olisi haluttu kerätä menneitä harjoituskappaleita samojen kansien väliin, vaan päin vastoin, teos henkii kunnioitusta niin pilapiirtäjän varhaista tuotantoa kuin itse alkuperäisteostakin kohtaan. Jos Välskärin kertomuksia ei ole lukenut, tai tarina ei ole muuten tuttu, jää albumin sisältö arvatenkin varsin epäselväksi. Sen sijaan Välskäri-faneille tämä toimii hyvin eräänlaisena kunnianosoituksena ja kuriositeettina eepoksen myöhemmistä vaiheista. Nykypäivänä tälle on olemassa ihan oma nimikin, fanifiktio.

Kari Suomalainen: Välskärin kertomuksia vapaasti Z. Topeliuksen mukaan
Otava 1987

torstai 25. toukokuuta 2017

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemantuomio



Marko Kilven odotettu rikosromaanisarja sai avauksensa muutamia viikkoja sitten, kun Undertaker - kuolemantuomio ilmestyi. Kirja on ehtinyt saada positiivisen vastaanoton niin Helsingin Sanomissa kuin Savon Sanomissakin. Eikä ihme. Kilpi on profiloitunut jo aiemmilla teoksillaan yhdeksi suomalaisen rikoskirjallisuuden uudistajista ja jatkaa samalla tiellä entistä voimakkaammin.

Kirjasarjan idea, se, että päähenkilönä seurataankin pahiksia kiinniottavan hyviksen sijasta kylmäveristä sarjamurhaajaa, ei toki ole uusi asia. Sitä mukaa kun maailma ympärillä tuntuu muuttuvan entistä sekavammaksi ja hyvän ja pahan toisistaan erottaminen entistä monimutkaisemmaksi, näkyy sama trendi myös populaarikulttuurissa. Kilvenkään päähenkilö Jarmo Kivi ei ole yksinomaan paha. Hän on kunnioitettu hautausurakoitsija ja perheenisä, joka selkeästi kamppailee omien demoniensa ja traumojensa kanssa. Tavallisista hautausurakoitsijoista Kivi eroaa vain sillä tavalla, että hän on tavalla tai toisella (vielä jäi epäselväksi miten, milloin ja miksi) sekaantunut järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Jos tarve vaatii, ja Kivellä tarve tulee verrattain usein, hän ei epäröi raivata tieltään vastustajia mitä karmeimmalla tavalla. Olisi helppo sanoa, että Kivi on psykopaatti, mutta saa nähdä, miten henkilökuva kehittyy sarjan edetessä.

Toisaalta seurataan syrjäytymässä olevan pariskunnan, Tuomaksen ja Marian tarinaa. Maria kärsii masennuksesta, eikä Tuomaksen tulot opiskelijana riitä edes ruokaan. Halu pärjätä, tulla toimeen ja menestyä on kova, mutta kuinka paljon lastia kukaan jaksaa kantaa? Kilpi on esittänyt aiemmissa romaaneissaan tiukkoja yhteiskunnallisia kysymyksiä, eikä jätä tilaisuutta käyttämättä tälläkään kertaa. Onko Suomi todella, edelleen, vieläkin, yhteiskunta, jossa omalla työllä, ahkeruudella ja periksiantamattomuudella on mahdollista yltää mihin tahansa? Jaetaanko kaikille syntymässä tasaveroiset kortit käteen? Ja toisaalta, voiko käydä myös niin, että korkealtakin voi tippua, ilman omaa syytä?

Vaikka kyseessä ei olekaan aivan perinteinen dekkari, ei runsasaineksisessa romaanissa ole poliisejakaan unohdettu. Tosin jos hyvän ja pahan raja hämärtyy päähenkilön kohdalla, samaa voi sanoa myös häntä jahtaavista poliiseista. Tutkintaa johtava Saari tuntuu varsin häikäilemättömältä tyypiltä ja korkeintaan keskinkertaiselta johtajalta. Hänen alaisensa epäilevät esimiehensä toimintatapoja suhteellisen avoimesti. Läpi romaanin käy kipeän selväksi se, että vanhempi konstaapeli Kilpi todellakin tietää mistä kirjoittaa. Poliisit joutuvat näkemään ja kohtaamaan kaiken sen, minkä tavallinen keskiluokkainen kansa voi sivuuttaa onnellisen tietämättömänä tai sitten sellaista esittäen. Juuri poliisin työtä kuvatessaan teos onkin ehkä paljaimmillaan ja myös raaimmillaan.

Myönnän, etten olisi nyt oikein jaksanut lukea tätä. Viime aikoina on tullut luettua paljon kaikesta pahasta, eikä ympäröivä maailmakaan näytä kaikistellen valoisalta paikalta. Kaipaisin lisää kukkia, perhosia, pieniä kissanpoikasia ja yksisarvisen pölyä maailmaan. Lukukokemusta ei siis voi kehua erityisen nautittavaksi. Tässä kirjassa oli niin monta kohtaa, jossa menin rikki. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Undertakerissa olisi kirjana mitään vikaa, päin vastoin.

Undertaker esittelee Kilvestä kirjoittajana uuden puolen. Kieli on sujuvaa kuten aina, mutta selvästi ilmaisu on ottanut tiiviimmän, kansainvälisen trillerin muodon. Sisältö tottelee muotoa muutenkin läpi romaanin. Kirjasarjasta piti tulla ensin televisiosarja ja se näkyy tietynlaisena synopsismaisuutena romaanissakin. Aluksi käsikirjoitumaisuus oudoksutti, mutta kun siihen tottui, oppi tiivistä rakennetta myös arvostamaan.

Undertaker on oma itsenäinen teoksensa, mutta kaikesta huomaa, että tämä oli vasta pilottijakso. Kysymyksiä heräsi enemmän kuin vastauksia saatiin. Henkilöitä esiteltiin melkoinen kavalkadi ja heidät aseteltiin valmiusasemiin. Otaksun, että sarjan toisessa osassa tapahtuu paljon. Moottori on jo käynnistetty ja sen ärjymisestä päätellen tulossa on totista menoa.

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemantuomio
CrimeTime 2017

335s.

lauantai 20. toukokuuta 2017

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista


Malin Persson Gioliton Suurin kaikista kiinnitti huomioni tyylikkäällä kannellaan ja kiinnostavalla takakansitekstillään. Juuri muuta en siitä kuitenkaan tiennyt etukäteen, ennen kuin teos tuli puheeksi kuopiolaisten kirjabloggaajien tapaamisessa ja sain vähän taustatietoa romaanista. Teos palkittiin Ruotsin Dekkariakatemian toimesta viime vuoden parhaaksi ruotsalaiseksi rikosromaaniksi ja sen oikeudet on myyty yli 20 maahan.

Aivan perinteisestä rikosromaanista ei kuitenkaan ole kyse. Romaani on yhtä aikaa oikeussalidraama ja matka syyllisyyden syövereihin. Aihe kumpuaa kipeästä ja ajankohtaisesta kysymyksestä pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Romaanissa pestään kouluampumisen jälkipyykkiä. Tarinaa seurataan kirjan päähenkilön Majan näkökulmasta käsin. Maja on tutkintavankeudessa, eristyksessä läheisistään ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Välillä Maja muistelee kuluneen vuoden aikaisia tapahtumia, välillä ammuskelua. Merkittävä osa kirjasta istutaan oikeussalissa ja seurataan oikeuskäsittelyn etenemistä. Maja on toisaalta äärimmäisen älykäs, toisaalta juuri niin arrogantti ja ärhäkkä kuin rikas nuori vain olla voi. Aluksi päähenkilö ei tunnu ollenkaan miellyttävältä tai samastuttavalta hahmolta, mutta romaanin edetessä kuvaan tulee uusia piirteitä.

Yli 400 sivuinen romaani tuntui pikkuisen pitkitetyltä. On helppo uskoa, että aika matelee eristyssellissä kattoon tuijotellen, samoin kuin kuunnellessa pitkäpiimäisten asianajajien puhetta oikeussalissa. Onneksi kirjailijan teksti kuitenkin kulkee ja on kepeää luettavaa, muuten olisin saattanut antaa jossakin vaiheessa periksi.

Kirjassa on vahva yhteiskunnallinen sanoma. Maja ystävineen edustaa upporikasta hienostonuorisoa, joka elää aivan eri todellisuudessa kuin maahanmuuttajalähiöstä ponnistavat nuoret. Vastakkainasettelu ja jännitteet ovat vääjäämättömiä. Mieleeni tuli Herman Kochin Illallinen, sillä molemmissa luodaan voimakas kuva kahtiajakaantuneesta hyvinvointiyhteiskunnasta, jonka päät ajautuvat koko ajan kauemmas toisiaan. Jostakin syystä tällaiset kuvaukset ovat minusta aina hyvin painostavia ja ahdistavia. Olen elänyt oman lapsuuteni ja nuoruuteni kuitenkin niin punamullan jälkeisessä, tasa-arvoa korostavassa kansankotihengessä, että on vaikea hyväksyä uusien sukupolvien elävän aivan erilaisessa yhteiskunnassa.

Kouluampuminen on toki aiheena ahdistava muutenkin. Kirjailija ei kaunistele aihetta piiruakaan, mutta ei kyllä toisaalta mässäilekään. Itse traaginen tapahtuma paljastuu lukijalle armollisesti pala palalta, siedettävinä annoksina. Samalla tietysti kasvatetaan jännitettä: mitä todella tapahtuikaan? Jännitys nousee myös kolmeviikkoisen oikeussalidraaman edetessä. Ahdistavia  elementtejä kirjassa siis piisaa, mutta kaikista herkin sellainen on Majan suhde pikkusiskoonsa Linaan. Se on niin herkkä paikka, ettei sitä oikeastaan edes mainita kuin sivulauseissa, sillä Maja ei pysty päästämään asiaa edes ajatuksiinsa. Tuossa kipupisteessä luonnollisesti piilee myös se suurin kaikista.

Kipeästä aiheesta huolimatta kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kevyt, liki nuortensarjamainen ote tasapainottaa mukavasti vaikeaa aihepiiriä. Toisaalta romaani on keskustelunavaus yhteiskunnan suuntaan. Mihin olemme menossa tulevaisuudessa?

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista
Johnny Kniga 2017
414s.

Suomentanut Tarja Lipponen
Arvostelukappale

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...