tiistai 15. elokuuta 2017

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu




Maria Kallion luo on aina ilo palata. Maria ja muut keskeiset hahmot ovat niin rakkaita, että oikeastaan dekkarijuoni tuntuu sivuseikalta. Suurin kiinnostuksen kohteeni on, mitä hahmoille mahtaa kuulua tällä kertaa.

Tällaisen havainnon tein viime viikolla lukiessani 14. Maria Kallio -romaania. Kalliosta on tullut vanhempi ystävätär, esikuva, joka tarjoaa kurkistusikkunan tulevaan. Esimerkiksi työn ja perheen yhdistämisessä (ja sen vaikeudessa) olen samaistunut Mariaan usein. Sekä salmiakin että punkin voima on todettu stressaavissa tilanteissa toimivaksi. Myös Marian perhe ja työkaverit Puupponen ja Koivu ovat tulleet läheisiksi. 

Vaikka suurin kiinnostukseni kohdistuikin henkilöiden elämänvaiheisiin, oli Viattomuuden loppu myös juoneltaan kiinnostava teos, vaikka aihe olikin rankka. Maria työskentelee Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen LaNu-yksikössä. Hän saa selvitettäväkseen murhan, jonka uhri on vastavapautunut pedofiili. Perinteisestä kuviosta tämä eroaa sillä tavalla, että pedofiili on keski-ikäinen nainen ja hänen uhrinsa nuoria poikia. Ymmärrettävästi motiiveja murhaan löytyy moneltakin ihmiseltä. Itsekin teini-ikäisen pojan äitinä Maria joutuu terästäytymään etsiessään syyllistä.

Pidän Leena Lehtolaisen kirjoissa muun muassa siitä, että ne ovat vahvasti ajassa kiinni. Some, keskustelupalstat ja YouTube-videot ovat kirjassa vahvasti läsnä nuorten ja vähän vanhempienkin maailmassa. Niin ikään tämän päivän tutut ilmiöt kuten rasismi ja sen vaikutus poliisin arkeen näkyy selvästi. Poliisin liian suppeat resurssit rasittavat ja työttömyys on tullut tutuksi myös Maria Kalliolle. Vastavuoroisesti ne, joilla työtä on, uhkaavat väsyä työtaakkansa alle.

Onneksi joihinkin asioihin voi luottaa. Esimerkiksi siihen, että jostakin Maria aina kaivaa syyllisen esille. Tai siihen, että Leena Lehtolainen viihdyttää omalla taatulla tyylillään. Niin tälläkin kertaa.

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu
Tammi 2017
456s.



torstai 10. elokuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku


Toisin kuin useimmat bloggaajakollegat, en ole lukenut Anni Kytömäen Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyttä esikoisromaania Kultarinta. Teos kyllä kävi minulla kirjastosta kylässä jo heti kohta ilmestymisen jälkeen, mutta en ehtinyt sitä silloin aloittaa. Palautettuani kirjan luin toinen toistaan ylistävänpiä kirjoituksia ja minuun iski rimakauhu. Voiko hypetyksestä seurata mitään muuta kuin paha pettymys?

Siispä päätin nyt tarttua Kytömäen uutuusromaaniin, Kivitaskuun hetimmiten ja ilman ennakko-odotuksia. Kirjoitan tätä suljettuani kirjan kannet hetki sitten, eikä minulla oikeastaan ole mitään sanottavaa. Niin typeryttävän hienosta, taitavasta ja erikoisesta romaanista on kysymys. Tarina etenee kolmessa eri aikatasossa. Pääsääntöisesti kuitenkn 1800- ja 2010-luvuilla. Tarinalinjojen kautta lukijalle paljastuu sukutarina, jossa eri elämänkaaret leikkautuvat kiinnostavasti ja yllättävästi. Kuten mikä tahansa hyvä sukukronikka, tämäkin sisältää tragedioita, vaiettuja salaisuuksia, järkkymätöntä rakkautta ja uhrautumista. On niitä, jotka menivät kaukomaille, on heitä, jotka pysyivät uskollisina suvun mailla. On heitä, jotka menivät ja heitä, jotka jäivät odottamaan.

Tuntuu siltä, että juonesta pitäisi kertoa paljon enemmän, mutta sitä en saata tehdä, koska lukijan on syytä kokea tapahtumat itse. Ihmeteltävän luontevasti Kytömäki kuljettaa lukijaa niin Louhurannan maisemissa Etelä-Savossa, Pietarin palatseissa kuin Pääsiäissaarellakin. Aluksi vieroksuin 1800-luvun osuuksia, mutta kirjan edetessä ne muuttuivat välttämättömäksi taustaksi nykyisyydelle. Vaikka kyseessä ei olekaan dekkari tai edes sen sukulainen, pyöritti Kytömäki ainakin minut aivan ympäri tarinoillaan, salaisuuksien verho alkoi toden teolla paljastua vasta kirjan lopulla.

Pidän aina erityisen positiivisena asiana, jos romaani onnistuu yhtä aikaa viihdyttämään ja sivistämään. Pysyin tarinan hyppysissä alusta loppuun saakka, mitä voi pitää saavutuksena yli 600 sivuisessa teoksessa. Useaan otteeseen piti myös ottaa puhelin käteen ja googlata jokin kiinnostava ja itselle uusi, tarinaan liittyvä yksityiskohta. Fakta ja fiktio sekoittui toisiinsa kiehtovasti.

Kultarinnan luontokuvausta kehuttiin kovasti ja Kivitaskua lukiessa on helppo ymmärtää miksi. Kallioiset rannat, louhikkoiset rinteet, mäet ja vuoret ovat tarinassa vahvasti läsnä. Jääkauden ja muinaismerien merkit ovat yhtä aikaa koko ajan nähtävissä, toisaalta kätkemässä salaisuuksia. Luontokuvaus luo jännittävää realismin ja mystiikan sekoitusta. Aivan maagisesta realismista ei voi puhua, vaan mystiikka kumpuaa toisaalta kansanperinteestä ja ennen kaikkea ihmismielen syövereistä. Yhtä keskeisessä osassa kuin luonto, ovatkin myös mielen maisemat: sen huikaisevat näköalat ja petolliset karikot, ylitettävät vuoret ja peilityynet illat.

Kirjaa lukiessa kuulin toisaalla ajatuksen siitä, kuinka rauhoittavaa on katsoa rantamaisemaa ja todeta, kuinka vähän ihminen pystyy sitä sukupolvien saatossa muuttamaan. Sama tunnelma pätee myös Kivitaskuun, vaikka toisenlaisiakin kaikuja ja uhkakuvia on ilmassa.

Kivitasku on ehdottomasti vahvinta lukemaani tämän vuoden kirjallisuutta ja luulen sen kärkijoukoissa myös säilyvän,  vaikka monta hienoa romaania on vielä ilmestymättä. Upea lukukokemus, joka jättää pysyvän tunnejäljen lukijan mieleen.

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017
645s.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kesä- ja heinäkuun luetut


Maanantaina alkaa arki. Minulla oli ilo lomailla peräti kuusi viikkoa, joten tällä hetkellä en oikeastaan edes muista, mitä se arki tarkoittaakaan. Epäilemättä asia alkaa kyllä palautua lähipäivinä tai ainakin -viikkoina mieleen :) Tiedossa on jälleen kiireinen ja osin haastavakin syksy. Onneksi tarkoin valitut ja traditionaaliset lomaltapaluukirjat odottavat jo iltojen lukuhetkiä ja lievittävät järkytystä.

Kesälomassa on monien hyvien puolien lisäksi hyvää myös se, että silloin ehtii lukea ajan kanssa, oikein piehtaroida lukemisessa. Vaikka kyllä kesään mahtui myös kokonaisia viikkoja, jolloin kirjan kansia ehti raottaa vain pikkuriikkisen, silloin tehtiin muita kesäasioita, lomailtiin, vietettiin aikaa läheisten kanssa ja nautittiin kesätapahtumista. Osa teatterivierailuista päätyi tänne blogiinkin.

Tässäpä kootusti kesän (tähänastisen!) bloggaukset:

Kesäkuussa, lomaa jo kuumeisesti odotellessani, lukemistoon mahtui paljon viihdettä:
Enni Mustosen Ruokarouvan tytär tarjosi historiallista lukemista, Cecelia Ahernin PS. Rakastan sinua puolestaan modernimpaa ihmissuhdekiemuraa. Selviytymistarinoita muuten molemmat! 

Vähän toisenlaista selviytymiskamppailua käytiin puolestaan Ruth Waren uutuusjännärissä Synkän metsän siimeksessä. Viihdekategoriaan on lisättävä vielä kesän ainoa elokuvapostaus. Ruotsalainen Love Deluxe sijoittui kirjamaailmaan ja tarjosi semisujuvaa viihdettä.

Kesäkuuhun mahtui myös pikkiriikkisen sarjakuvaa Tiina Konttisen ja Anne Muhosen Sirkus Rinkeli 2:n myötä.

Heinäkuussa jäin lomalle ja aloin päästä itse asiaan. Kuukauden aluksi luin Hanna Apajalahden Kulttuurimatkailijan Lappi -teoksen lämmittelyksi perheemme Lapin matkaa varten. 


Lukemissani romaaneissa taas liikuttiin tavalla tai toisella historiallisissa tunnelmissa, vaikken sillä mielellä luettavia kirjoja valinnutkaan. Anneli Kannon Pyöveli sijoittui 1600-luvun Suomeen ja Saksaan, Terttu Autereen dekkari Kuolema Eedenissä kultaiselle 1930-luvulle. Affinity Konarin Elävien kirja puolestaan kertoi järkyttävän tarinan Auschwitzista, kun Antti Tuuri vei sekin kotoa pois, 1960-luvun ruotsinsuomalaisten mielenmaisemiin Tangopojissaan. Aino Räsäsen 1940-luvulla julkaistu Soita minulle, Helena taas kuvaa 1930-luvun maalaisyhteisöä ja tarjosi sinänsä mielenkiintoisen vastinparin samaan aikaan sijoittuvalle, mutta viime vuonna ilmestyneelle Autereen romaanille.

Selkeimmin tätä päivää, tai ainakin 2000-lukua, edusti Stephen Kingin Mersumies, jonka kuuntelin äänikirjana. Läpileikkauksen suomalaiseen runouteen ja kansalliseen historiaan pitkältä ajalta tarjosi puolestaan Jenni Haukion kokoama runoteos Katso pohjoista taivasta.

Heinäkuussa kävin kahteen kertaan kesäteatterissa (elokuussa kävin vielä kolmannen kerran Nilsiässä katsomassa Votkaturistit-komedian, mikä merkittäköön aikakirjoihin, vaikken siitä olekaan blogannut): Kiuruveden maalaiskaupungin teatteri tarjosi erinomaisen Päätalo-elämyksen Huonemiehen pojassa. Vielä sitäkin vaikuttavampi oli Koljonvirta Teatterin Tuntematon sotilas, josta kirjoittamani arvio on myös heittämällä viime kuun eniten lukijoita kerännyt kirjoitus. Näytelmä pyörii vielä tulevan viikon ajan Iisalmessa, ja sitä onkin esitetty jatkuvasti tupaten täysille katsomoille.

Suurta kiinnostusta lukijoissa herätti myöskin kokoamani luettelot kuluneen vuoden ensimmäisellä vuosipuolikkaalla lukemista kirjoista. Statistiikan kokoaminen oli kiinnostavaa myös omasta mielestäni, joten enköhän tee jonkinlaisen kokoaman myös vuodenvaihteessa!

Romaaneista eniten klikkauksia keräsi Anneli Kannon Pyöveli, joka oli kuukauden toiseksi luetuin kirjoitus. Heinäkuussa lukemani Mersumies, Elävien kirja, Kuolema Eedenissä ja Kulttuurimatkailijan Lappi pääsivät myös kymmenen luetuimman kirjoituksen joukkoon. Näiden lisäksi kohta neljä vuotta vanha ikisuosikki, kirjabloggaajien Kaikkien aikojen parhaat kirjat- postaus sai taas huomiota osakseen, kuten säännöllisesti tapahtuu. Aiemmista kirjaesittelyistä myös Liane Moriartyn Nainen joka unohti sekä Malin Persson Gioliton Suurin kaikista nousi top-kymppiin.

Entä mitä elokuussa? Elän vielä siinä illuusiossa, että ehtisin lukea yhtä paljon kuin lomallakin. Siispä minulla on vino pino kirjoja odottamassa. Jokasyksyiseen tapaan Leena Lehtolaisen uunituore romaani odottaa seuraavana, samoin paljon odottamani Paula Havasteen Vihat-sarjan viimeinen teos polttelee jo hyppysiä. Aivan varmasti yhden tämän vuoden parhaista kirjoista luin jo nyt elokuun ensimmäisellä viikolla. Siitä kirjoitan teille seuraavaksi, heti kunhan keksin, mitä ihmettä oikein kirjoittaisin tehdäkseni teokselle oikeutta.

Hyvää elokuuta kaikille! Työniloa meille, jotka töihin tai kouluun palaavat ja ihanaa, toivottavasti myös kaunista ja lämmintä loppukesää niille onnellisille, jotka saavat lomailla! Palataan asiaan!

Amma

perjantai 4. elokuuta 2017

Antti Tuuri: Tangopojat




Antti Tuurin
Tangopojissa soi haitari, tuoksuu Maraboun suklaa ja Volvon moottoriöljy. Kaiken yllä häilyy kaipuu, olipa se sitten kaipuuta toisen ihmisen luo tai kotimaahan aavan meren tuolle puolen.

Kauhavalainen Sauli soittaa hanuria tanssiorkesteri Hurmassa ja päivisin tekee apumiehenhommia kuljetusfirmassa. Kun Saulin suhteet Hurman solistiin Elinaan menevät solmuun, tulee yhtyekin tiensä päähän. Päivätyötkin näyttävät epävarmoilta, joten Sauli tekee sen, minkä moni muukin. Lähtee länteen työn perässä. Yhdessä soittokaverinsa kanssa hän päätyy Skövdeen Volvon tehtaalle. Vapaa-ajat kuluvat suomalaispaikkoja kiertävässä uudessa yhtyeessä, Tangopojissa sekä etsiessä Elinaa Ruotsista.

Tuuri kuvaa kiinnostavasti sitä, mistä Ruotsin siirtolaisuudessa oli kysymys. Harva teki muuttopäätöksen loppuelämä mielessään. Kun töitä ei kotimaassa riittänyt ja Ruotsissa sitä oli liikaakin, ja hyvällä palkalla vieläpä, ajatteli moni käydä naapurimaassa tienaamassa sievän pesämunan, tai ainakin Volvon itselleen. Siksi kotiutuminen oli hidasta. Suomalaiset pysyivät omissa porukoissaan ja arastelivat ruotsalaisia, parempaa väkeä, joka naureskeli suomalaisten kankealle kielelle. Usea tunsi koti-ikävää ja osa palasikin takaisin. Ne, jotka jäivät, saivat lohtua suomalaisten seurojen toiminnasta ja muun muassa kotimaisesta tanssimusiikista.

Kesäloman viimeisellä viikolla, mökin terassilla, on helppo samastua ruotsinsuomalaisten kaihoisiin tunnelmiin. Heinäkuussa siirtolaiset pakkasivat perheen autoon ja palasivat kuukaudeksi vanhoille kotipaikoille, laulun satumaahan, lopullista paluuta uhoten. Osa palasikin, ja elokuussa tehtaalla laskettiin, kuinka moni ei tullut lomilta takaisin. Suuri osa kuitenkin palasi sinne, missä olivat työ, paremmat palkat ja siisti asunto, kasvavien lasten koulut ja kaverit, ja jäivät sille tielleen.

1960-luvun ruotsinsuomalainen yhteiskunta oli kiinnostava konteksti tapahtumille. Ruotsalaisessa ympäristössä suomalaisuuden monista piirteistä korostuu kaiho ja kohtalonomaisuus. Antti Tuuri on kirjoittanut siirtolaistarinoita ennenkin ja on niissä mielestäni omimmillaan. Parhaimmillaan Tuurin leppoisa teksti on kuin lepoa mielelle ja siitä oli kyse tälläkin kertaa.


Antti Tuuri: Tangopojat
Otava 2016
317s

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...