torstai 27. heinäkuuta 2017

Katso pohjoista taivasta (toimittanut Jenni Haukio)



Katso pohjoista taivasta kokoaa samojen kansien väliin merkittävän määrän suomalaista lyriikkaa. Yhteensä 367 runoa 160 eri runoilijalta kattavat suomalaisuuden vuodet aina 1800-luvun alusta näihin päiviin asti. Teoksen toimittanut Jenni Haukio kertoo esipuheessaan käyneensä läpi huomattavan määrän runoutta ennen varsinaista karsintaa. Tehtävä ei varmastikaan ole ollut helppo, sillä jokaisella lukijalla on luonnollisesti omat lempirunonsa ja -runoilijansa. Siitä huolimatta otos on sen verran kattava, että ei tehdyistä valinnoista osaa valittaakaan,  vaikka jokin mieliteksti saattoi joukosta puuttuakin.

Runot on jaoteltu löyhän kronologisesti ja teemoittain, niin, että teoksen sisälle muodostuu omia antologioitaan. Toisaalta taustalla kulkee suuri suomalaisuuden kertomus: alussa tekstit ovat heränneen kansallistunteen aikaansaamia ylistyksiä kotimaalle ja sen kansalle. Vuosikymmenten vieriessä runot vapautuvat niin mitaltaan kuin teemoiltaan. Yleinen aate saa antaa tilaa yksilön pohdinnalle, epäilylle ja epävarmuudelle. Osaltaan tuoreemmatkin tekstit osallistuvat keskusteluun Suomesta ja suomalaisuudesta. Toisaalta suurimmat säröt ja ristiriidat väistetään, moniäänisyydestä huolimatta teosta voi hyvinkin kuvailla isänmaalliseksi ja konsensushenkiseksi. Jäin miettimään, kuinka paljon on olemassa esimerkiksi maahanmuuttajien tai heidän jälkeläistensä kirjoittamaa suomalaista runoutta. Jokin sellainen lisä olisi tuonut runojen vuoropuheluun vielä aivan uudenlaisen ulottuvuuden.

Kaltaiselleni runouden sunnuntaikäyttäjälle (ja sunnuntailta tämän lukeminen tosiaan tuntui) teos antoi laajan ja vivahteikkaan kuvan kotimaisesta runoudesta. Vaikka mukana oli monta tuttua tekstiä, sain kirjan sivuilla tutustua myös moneen ennestään minulle tuntemattomaan runoon ja runoilijaan. Paitsi puhutella tekstien kautta, kirjan tarkoituksena luonnollisestikin onkin saattaa lukijoita ja runoilijoita yhteen. Siinä mielessä tällaisen antologian kokoaminen ja kustantaminen juhlavuoden kunniaksi on merkkiteko.

Vaikka Jenni Haukio allekirjoittaa esipuheensa ilman virallisia titteleitä, en malttanut kuitenkaan olla pohtimatta sitä, mikä merkitys on sillä, että teoksen on koonnut tasavallan presidentin puoliso. Kotimaisessa runoudessa tuntuu olevan elävä ja vilkas vire tällä hetkellä, ja runous kiinnostaa myös nuoria. Samanlainen positiivinen toimeliaisuus tuntuu vallitsevan myös muun kirjallisuuden kentällä, ainakin omasta painomusteen värisestä kuplastani käsin tarkasteltuna. Lukemisen ja lukutaidon tärkeydestä puhutaan paljon, eikä syyttä, sillä aihetta huoleenkin on. Tätä taustaa vasten on hienoa, ja tämä ei ole poliittinen kannanotto, että runouden ja kirjallisuuden asiaa edistetään myös presidentin puolison arvovallalla.

Katso pohjoista taivasta on teos, joka löytyy tänä vuonna varmasti monen valmistuvan tai merkkipäiväänsä viettävän paketista. Hyvä niin, kyseessä on yhtä aikaa elähdyttävä ja yleissivistävä teos, jonka soisi kuuluvan jokaiseen kotiin. Itse lainasin kirjan kirjastosta, mutta aion hankkia sen myös omaksi. Teos on ulkonäöltään komea, mutta ennen kaikkea se on käyttöön suunniteltu. Sen pariin on hyvä palata silloin tällöin ja löytää uusia, juuri siinä hetkessä puhuttelevia runoja tai sitten palata vanhojen rakkaiden suosikkien lohduttavaan lämpöön.

Jenni Haukio (toim.): Katso pohjoista taivasta
Otava 2017
463s.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Stephen King: Mersumies (äänikirja)



Eläköityneellä rikoetsivä Bill Hodgesilla on ongelma. Elämältä on pudonnut työn mukana pohja pois. Päivää rytmittävät tv-sarjat ja itsetuhoiset ajatukset. Kaikki muuttuu, kun hän saa sairaan kirjeen henkilöltä, joka väittää olevansa Mersumies, massamurhaaja, jota Hodges kollegoineen ei saanut koskaan kiinni.

Hodges herää toimintaan. Nyt on hänen mahdollisuutensa korjata virheensä ja napata murhaaja. Samalla eläkepäiviinkin tulee eloa. Hodges aloittaa omat tutkimukset. Alkaa kujanjuoksu, jossa kokenut etsivä pyrkii tunkeutumaan psykopaatin pään sisälle ja päin vastoin. Tarinan edetessä niin Hodges kuin viattomat sivulliset ajautuvat vaaraan.

Tässäpä äänikirja, joka sai minut keväällä kuohuksiin ja jonka vuoksi ahdistuin raaoista ja julmista romaaneista ylipäänsä. Kuten molemmat päähenkilönsä, Stephen King on mestari ujuttautumaan lukijansa pään sisälle. Tämä ei sinänsä ole mikään yllätys, mutta nyt kirjan tapahtumat tuntuivat aivan liian ajankohtaisilta. Kirja alkaa teolla, josta Mersumies on saanut nimensä: psykopaatti ajaa väkijoukkoon autolla, surmaten lukuisia ihmisiä. Pitkin kirjaa mies hekumoi erilaisilla väkivallan teoilla, suunnitteilla on muun muassa koiran tappo myrkkylihapullilla, autopommi ja pommi-isku nuorten suosiman pop-bändin konserttiin. Jo Mersumiehen kertojaääni, se, miten hän toisista ihmisistä päänsä sisällä puhui, puistatti.

Tuskin terroristit tarvitsevat Kingiä oppaakseen, mutta iskujen ravistellessa Euroopan kaupunkeja minun oli kertakaikkisen pakko keskeyttää kirjan kuuntelu. Vasta kesämökin rauhassa, kaukana maailman melskeestä ja maalipensseli kourassa palasin kirjan pariin ja myönnän tällä kertaa viihtyneeni hyvin, vaikka teos paljon ristiriitaisia tunteita herättikin.

Olen Kingin suhteen myöhäisherännäinen. Menestyskirjailijan viimeaikainen, vähemmän yliluonnollinen tyyli sopii minulle hyvin. Karmaisevan aspekti on kuitenkin edelleen lähellä. Mersumies on hyvin, hyvin sairas henkilö ja King kuvaa hänen ajatuksenjuoksuaan epämiellyttävän tarkasti. Se kauhistuttaa, sillä tällaisia ihmisiä luultavasti on oikeasti olemassa. Objektiivisesti ajateltuna King tekee hienon työn avatessaan psykopaatin mieltä. Tavallisesta ihmisestä irrationaaliselta ja käsittämättömältä tuntuvat teot saavat jonkinlaisen uskottavan, psykologisen selityksen.

King on myös mestari kuljettamaan tarinaa ja luomaan jännitteitä. Reipas 17 tuntia äänikirjaa sujui sutjakkaasti omia angstikohtauksiani lukuunottamatta. Lukija Antti Jaakola kannatteli omalla miellyttävällä luennallaan niidenkin hetkien yli, jolloin olisin mieluiten lopettanut lukemisen. Jossakin vaiheessa ajattelin, että tämän kirjan kuuntelen läpi, mutta pidemmälle trilogiaa en kyllä jatka. Mersumiehen lopetus oli kuitenkin sellainen, että kyllä Etsivä löytää täytyy jossakin vaiheessa ottaa kuunteluun. King osaa asiansa.

Stephen King: Mersumies (Mr Mercedes 2014)
Tammi äänikirja (Elisa Kirja) 2016
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Kesto 17h 37min
Lukija Antti Jaakola

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja



Juutalaisia kuljetetaan keskitys- ja tuhoamisleireille. Juna saapuu Auschwitziin ja sen eräässä vaunussa ovat kaksostytöt Stasha ja Pearl, ikää 12 vuotta. Heidän kanssaan asemalle astuu myös heidän isoisänsä sekä äitinsä, joka on kuullut, että kaksosuudesta on leirillä hyötyä.

Niin tytöt erotetaan perheestään ja heidät viedään Tarhaan, rakennukseen, johon majoitetaan tohtori Mengelen tutkimuksiin joutuvat monikkolapset. Olot Tarhassa ovat hitusen paremmat kuin muualla leirillä, mutta vastapainoksi Setä altistaa lapset epäinhimillisiin ihmiskokeisiin.

Affinity Konarin Elävien kirja on yhtä aikaa ruma ja kaunis teos. Kirjassa on paljon pahaa, raakaa, repivää ja kiduttavaa. Toisaalta kauniit sanat, käsitteiden ja ideoiden maailma lohduttavat niin kirjan henkilöitä kuin lukijaakin. Siinä missä epäinhimillisyys ylittää sietokyvyn, tulevat avuksi sanat, mielikuvitus, kyky leikkiä. Taito, joka nostaa kiusatut kiusaajien yläpuolelle.

Selviytyäkseen neuvokkaat tytöt tekevät jo heti alussa sopimuksen: Pearl ottaa tehtäväkseen muistaa menneisyyden, Stasha taas pitää huolta tulevaisuudesta. Mutta kun kokeet kiihtyvät, sodan loppu lähenee ja tytöt menettävät toisensa, on sanoista, ideoista ja muistoista yhä vaikeampi pitää kiinni. Jäljelle jää vain kaksosten tiivis, jo äidin kohdussa syntynyt side, joka ei katkea.

Auschwitzin vapauttamisen jälkeisestä ajasta en ole lukenut niin paljon tarinoita kuin itse keskitysleiriltä. Minua yllätti, kuinka omillaan vapautetut, henkihieveriin rääkätyt vangit olivat sodan ollessa vielä kesken. Mihin mennä, kun kotia ei enää ole, missä on turvallista ja missä on perhe, vai olenko ainoa eloonjäänyt?

Tarinaa kerrotaan vuorotellen molempien tyttöjen näkökulmasta. Ratkaisu on onnistunut ja molempien kertojaäänet eroavat toisistaan. Henkilöistä nousee esille myös muita merkittäviä hahmoja: peloton Bruna, lähetti Peter sekä lempeät tohtori Miri ja mies, joka tunnetaan Kaksosten isänä. 

Auschwitzista on kirjoitettu paljon kirjoja, mutta aina uudestaan ne järkyttävät. Hyvä niin. Tällaisia kirjoja kirjoitetaan, jotta myös me muistaisimme menneisyyden ja pitäisimme huolta tulevaisuudesta.


Affinity Konar: Elävien kirja (Mischling 2016)
WSOY 2017
Suomentanut Hanna Tarkka
457s.
Arvostelukappale


torstai 13. heinäkuuta 2017

Koljonvirta Teatteri: Tuntematon sotilas





Väinö Linnan Tuntematon sotilas on yksi Suomen suurimmista kulttuurimonumenteista. Puolet kansasta siteeraa Linnan tekstiä vaikka unissaan ja kerääntyy vuosittain television ääreen seuraamaan kirjasta tehtyä elokuvaa. Yliopistoissa opetetaan johtamista ottamalla
esimerkit Linnan luomasta henkilökaartista, ja samaa henkistä perintöä suosivat myös urheiluvalmentajat ja jääkiekkoselostajat. Tuntematon sotilas on instituutio, jonka sorkkiminen on sulaa hulluutta. 

Siitä huolimatta näitä hulluja tuntuu riittävän. Uutta elokuvaversiosta päästään ihmettelemään syksymmällä. Koljonvirta Teatteri puolestaan vyörytti oman dramatisointinsa kesäkauden estradille. Ja kun tekemään on ryhdytty, kaikki onkin tehty sitten viimeisen päälle. Lavalla rymistelee aito tankki, pommit paukkuvat ja tapahtumia rytmittää Nightwishin musiikki. Ympäröivä metsäluonto tarjoaa oivallisen lavasteen jo sellaisenaan. Puitteet eivät voisi olla paremmin kohdallaan.

Kaikista eniten ihastuttaa kuitenkin se tosiseikka, että näyttelijäkaarti koostuu pääosin pohjoissavolaisista näyttelijöistä. Lavalla on useampikin entinen koulukaveri, naapurikylän poika tai muu tuttava, joten saatan olla kehuissani hivenen jäävi. Siitä huolimatta uskallan sanoa, että paikalliset harrastajateatterit ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana kypsyttäneet lukuisia näyttelijöitä, jotka eivät häviä koulut käyneelle ammattilaiselle. Erityisen ilahduttavaa oli nuorten miesnäyttelijöiden esiinmarssi.

Ohjaaja Ismo Apell on onnistunut roolituksessaan hyvin ja jokainen näyttelijä hoitaa oman tonttinsa erinomaisesti. Yhteishenki on selvästi kova, ja tiiviistä porukasta onkin vaikea nostaa yhtä tai useampaa näyttelijää ylitse muiden. Siitä huolimatta muutama suoritus jäi erityisesti mieleen.

Alikersantti Hietanen on yksi lempihahmojani ja iloinen, sympaattinen Santeri Niskanen oli kuin luotu rooliinsa. Lauri Qvickin roolisuorituksia olen ihastellut  Pielavesi Teatterissa jo aiemmin ja luutnantti Lammiona hän oli, jälkeen kerran, häkellyttävän hyvä. Samaa voi sanoa myös alikersantti Rokkaa esittäneestä Antti Heikkisestä, joka vastaa myös näytelmän dramatisoinnista. Heikkisen valinta Rokan esittäjäksi tuntui niin itsestään selvältä, etten muuta odottanutkaan kuin hyvää roolityötä. Siitä huolimatta Heikkinen häikäisi. En muista teatterinkatsojana kokeneeni toista 15 minuuttia, joiden aikana näyttelijä ensi kertaa lavalle tullessaan olisi vienyt yhtä suvereenisti kohtauksen nimiinsä. Vyöryttäessään vihollista juoksuhaudoista Nightwishin saattelemana Heikkinen on kuin Schwarzenegger, joskin hieman pienempää ja puheliaampaa itäsuomalaista rotua.

Koljonvirta Teatterin Tuntematon sotilas on draamallisilta valinnoiltaan aika perinteinen teos, ja noudattelee uskollisesti alkuperäistä tekstiä. En osaa pitää sitä huonona asiana, sillä tekijöiden tunnetila tuo sanoman selväksi ilman kerronnallisia kikkailujakin. 

Jos nyt jotain moittetta näytelmästä haluaa esittää, niin ennakkotietojen perusteella odotin kotirintaman osuuden tulevan esille moniulotteisemmin. Nyt kotiväen rooli jäi lähinnä ohueksi sotaansaattelijan osaksi. Naiskuva liikkui perinteisellä ja masentavalla madonna-huora -akselilla, mihin 2010-luvulla olisin toivonut päivitystä Linnan alkuperäistekstistä huolimatta.

Oma silmäkulmani kostui alikersantti Lehdon (Janne Kumpulainen) kohdatessaan pysäyttävän kohtalonsa yhdessä näytelmän vaikuttavimmista kohtauksista. Huomasin omassa katsomonosassa useammankin katsojan, aina raavaita miehiä myöten, pyyhkivän silmiään monessakin kohtaa. Dramaattisten kohtausten vastapainona oli kuitenkin paljon kepeää komiikkaa, mikä toimi rytmillisesti mainiosti. Taistelukohtauksia pidin aidosti viihdyttävinä, ja tunnustan nauttineeni pommien paukkeesta ja ruudin kärystä, vaikken varsinaisesti action-rymistelyn fanittaja olekaan.


Kaiken kaikkiaan Koljonvirta Teatterin Tuntematon sotilas on tapaus, jota kannattaa käydä omin silmin todistamassa kauempaakin. En usko, että
tällaista, vastaavalla toteutuksella ja intohimolla tehtyä kesäteatteria on kovin usein Suomessa tarjolla. Näyttävä toteutus on elämys jo itsessään, mutta kaikista voimakkaimmin jää kuitenkin mieleen vaikuttava loppukohtaus. Se kiteyttää sen, mitä Väinö Linna ja näytelmätyöryhmä haluaa sodasta sanoa. 
Pelko. 
Sankaruus. 
Ja kunnioitus. 
Kaikki yhdessä.

Koljonvirta Teatteri: Tuntematon sotilas
Ohjaus: Ismo Apell
Dramatisointi: Antti Heikkinen
Kesto noin 2,5h

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Anneli Kanto: Pyöveli


Anneli Kanto on kirjailija, jonka teoksiin olen jo pitemmän aikaa halunnut tutustua hyvien lukuvinkkien innostamana. Erityisesti Lahtarit-teos herätti kiinnostukseni, mutta kun huomasin isäni pöydällä vuonna 2015 ilmestyneen Pyövelin, päätin aloittaa tutustumisen siitä. Kokemus oli vakuuttava ja vaikuttava.

1600-luvulle sijoittuva romaani kuvaa vaasalaista elämänmenoa kolmen päähenkilön kautta. Vuorotellen seurataan tuomaria, apteekkaria ja pyöveliä. Miesten elämäntarinat nivoutuvat yhteen, mutta heidän kaarensa muotoutuvat kovin erilaisiksi. Siinä missä Tuomari Wisander on kirjan alkupuolella yksityiselämässään pettynyt, mutta lain edessä jämpti mies, on Pieti Sipinpoika kurja, kaltoinkohdeltu ja empatiakyvytön kerjäläispoika, joka lähtee tavoittelemaan parempaa elämää. Kirjan lopussa Pietistä on tullut apteekkari Eggerts, josta löytyy paljon enemmän hyvyyttä kuin viettiensä ja pettymystensä orjaksi joutuneesta Wisanderista.

Vahvimmin päähenkilöksi nousee, kirjan nimen mukaisesti, kuitenkin Johann-pyöveli. Kirjan alussa hän on pieni poika, pyövelin ainoa jälkeläinen, josta hänen äitinsä toivoo pappia. Wisanderia ihannoiva poika puolestaan haluaa lukemaan lakia. Kohtaloaan ei kuitenkaan voi paeta, ei ainakaan 1600-luvulla, ja niin Johann lähtee Lyypekkiin saamaan pyövelinoppia paikalliselta mestarismieheltä. Johann oppii ammatin salat, niitä kuvataan kirjassa varsin yksityiskohtaisesti, mutta kotiin palattuaan yrittää kuitenkin löytää vielä uuden suunnan elämälleen.

Vaasaan on kuitenkin rantautumassa maailmalta voima, joille ei Johann, sen paremmin kuin apteekkari Eggerts tai tuomari Wisanderkaan voi mitään. Nimittäin noituus. Kanto kuvaa hyvin sitä, miten noitahysteria valtaa todellisuudessa kirkonmiehet, sitten ylemmän porvariston ja lopulta tietysti oppimattoman kansan. Kirjailija kuvaa piinallisen tarkasti niitä kuulustelumetodeja, joita hyväksikäyttäen noidiksi epäillyt saadaan tunnustamaan mitä omituisimpia tekoja.

Kymmenisen vuotta sitten piipahdin mieheni kanssa keskiaikaisessa kidutusmuseossa Tallinnassa. Vierailu oli sinänsä mielenkiintoinen, mutta aika lyhyt. Keskimääräistä vilkkaammalla mielikuvituksella varustettu vierailija sai museossa vähän turhankin elävän kuvan siitä, miten erilaisilla tavoilla ihmistä menneinä aikoina rankaistiin.

Samanlainen ahdistava tunne tuntui niskassa paikoitellen lukiessani tätä kirjaa. Varsinaisesti se valtasi minut kuitenkin vasta kirjan lopulla, juuri noitavainoja kuvattaessa. Näin siitäkin huolimatta, että olen tainnut opiskeluaikana jopa tenttiä noitavainoihin liittyvää kirjallisuutta, eikä aihepiiri sinänsä ole uusi tai yllättävä. Kannon kieli ja kuvaus on kuitenkin niin raadollista, ettei se voi olla vaikuttamatta. Kamalinta ei suinkaan ole väkivalta, vaan se henkinen kierous ja sadismi, josta vainous sai elinvoimansa.

Kirjan kieli on rehevää ja kaunistelematonta, kuten aihepiiriin hyvin sopiikin. Kirjassa paska on paska ja niin edelleen, mutta niinpä se lienee ollut 1600-lukulaisen pyövelinkin kielenkäytössä. Kieli tai sillä kuvatut raakuudet eivät missään nimessä ole syy jättää kirjaa lukematta, sillä kokonaisuus on tarkkaan ja taitavasti mietitty ja hiottu. Kaikista kauheuksista huolimatta kirjassa on myös paljon kauniita kohtia. Esimerkiksi Johannin ja Kirstinin kauniit ja kesäiset päivät paimenessa on kuvattu erittäin kauniisti.

Pyöveli on mielenkiintoinen historiallinen romaani, joka kuvaa syvällisesti sitä, kuinka erilaisessa yhteiskunnassa muutama sata vuotta sitten elettiin. Ajan rangaistuskäytäntöjä miettissä oli hyvä pohtia sitä, mitä, ketä ja millä tavalla kovat rangaistukset hyödyttivät. 1600-luvulla koko rangaistuskäytäntö tähtäsi toki aivan erilaisiin asioihin kuin nykypäivänä. Jumalan lain rikkominen veti jumalallisen rangaistuksen koko yhteisön päälle, siksi rikoksesta oli rangaistava. Syntinsä sovittamalla rikkoja turvasi autuuden kuoleman jälkeen. Tämä johti mitä omituisimpiin tilanteisiin. Koska itsensämurhaajan ei uskottu pääsevän taivaaseen, syvästi masentunut ihminen saattoi tappaa lapsensa. Viaton lapsi pääsi taivaaseen joka tapauksessa. Murhaaja puolestaan sai papilta viimeisen voitelun ja synnit anteeksi ennen mestaamista.

Kuolemanrangaistuksesta ei taideta nykypäivän Suomessa edes keskustella kovinkaan vakavasti. Pyöveli tarjoaa kuitenkin kiinnostavan kurkistusluukun menneeseen yhteiskuntajärjestykseen. Siinä pyöveli edusti hirmuisimpia tapoja kuolla ja oli sen tähden yhteisössään hyljeksitty ja merkitty mies. Siitä huolimatta ainakin Kannon kirjassa samat hyljeksijät ovat niitä, jotka kaikista kiihkeimmin haluavat nähdä verta. Pyöveli ei sitä halua. Tässä maailmassa pyöveli on nöyrä esivallan palvelija ja myös armon ja vapahduksen enkeli.

Anneli Kanto: Pyöveli
Gummerus 2015
387s.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä


Epäilen vahvasti, että tämän kesän täydellisin kesäkirja on tässä! Kuolema Eedenissä vie jo kannellaan meren rantaan, 1930-luvun helteisille hiekkarannoille. Tarina sijoittuu Eeden-nimiseen täysihoitolaan, jossa keskiluokkaiset kaupunkilaiset viettävät joutilasta ja täydellistä terveyslomaa. Mutta kuinka ollakaan, paratiisin rauha rikkoontuu, kun tapahtuu murha.

Paikalle saapuu muistakin Terttu Autereen dekkareista tuttu lääninetsivä Juhani Kuikka ja paikalla sattuu olemaan myös Onerva Ojala, vastavalmistunut maisteri, joka opettajanpaikkaa etsiessään on pestautunut Eedeniin kesäapulaiseksi. Helteisen kuumina kesäpäivinä ja trooppisen hämyisinä kesäöinä leiskuu lempi, eikä sitä estä edes se tosiasia, että yksi hoitolan asukeista on murhattu, todennäköisesti toisen asukkaan toimesta.

Luin aiemmin keväällä Autereen tänä vuonna ilmestyneen Kaunis mutta kuollut -dekkarin, mutta tämä viime vuonna ilmestynyt teos oli jäänyt minulta välistä. Hyvä niin, sillä tämä oli aivan täydellistä lukemista helteisiin kesäpäiviin. Kuten jo aiemmin olen todennut, Autereen tyyli on iskevä yhdistelmä Komisario Palmua ja Agatha Christietä, hienostunut ja menneen maailman eleganssia henkivä. Miljöö maalautuu lukijan eteen kiehtovana, mutta hyvin kirjailija kuvaa myös henkilöitä, tällä kertaa Eedenin täyshoitolasukkaita ja henkilökuntaa. Ehkä tytärten ja vaimojen kommervenkkejä tuskailevat poliisimiehet menivät paikoitellen jo vähän liioitellun puolelle, mutta muuten en keksi kerronnasta moitteen sijaa. Myös arvoitus säilyi ratkaisemattomana loppumetreille saakka.

Kirjassa on myös hauskoja yksityiskohtia. Murhaa ratkotaan nimittäin muun muassa fiktiivisen kirjailijan ja keskeisen henkilön, Armas Laesteen kirjoittamien romaanien pohjalta, joista päästään lukemaan myös katkelmia. Toinen keskeinen sivuosan näyttelijä tarinassa on ruoka, nimittäin Eedenissä syödään paljon, usein ja hyvin. Keittäjä Hilda Karhun ajanmukaisista resepteistä parhaimmat on lisätty loppuun lukijoiden iloksi.

Vaikka sitä ei tekstissä suoraan sanota, on kirjassa kuvattu lomaparatiisi kovin paljon Terijoen kaltainen merta reunustavine hiekkarantoineen ja venäläisten aristokraattien rakennuttamine huviloineen. Asia alkoi kiinnostaa ja löysin netistä mielettömän hienoja kuvia maailmansotien väliseltä ajalta: miten upea paikka! Sen sijaan surulliseksi mielen vetivät kuvat nykyisistä Terijoen maisemista, kuinka huonoon kuntoon upeat huvilat ovat menneetkään. Onkohan Terijoelle sijoittuvaa kirjallisuutta kirjoitettu, nimenomaan kuvattu kulta-aikaa ennen sotaa ja alueluovutuksia? Jos jollakulla on tietoa, niin otan vinkit mielelläni vastaan!

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä
Karisto 2016
315s.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Ensimmäisen puolivuosikkaan statistiikkaa


Ensimmäinen puolisko tästä vuodesta on hujahtanut ohi, ja mielenkiinnosta päätin tutkiskella, mitä olen kuuden kuukauden aikana lukenut. Alkuvuonna luin 30 kirjaa. Taidan olla siis noin 60 kirjan vuosivauhdissa, kuten parina edellisenäkin vuotena. "Huippuvuosina", ollessani lasten kanssa kotona, luin yli 80 kirjaa vuodessa. Siihen katsoen olen tähänkin tosi tyytyväinen, vaikken olekaan mikään erityisen nopea lukija. Bloggaustahti on kuitenkin pysynyt lähes samana vuodesta toiseen, sillä nykyään kirjoitan enemmän myös teatterista ja elokuvista.

Aivan erityisen iloinen olen siitä, että tänä vuonna olen lukenut erityisen paljon pienkustantajien kirjoja. Joskushan meitä bloggaajia(kin) syytetään isojen kustantamojen suosimisesta, kun taas pienten kustantamojen on vaikea saada kirjojaan esille. En ole aikaisemmin juurikaan listannut tällä tavalla kustantamoja, mutta näppituntumani on, että luen lähtökohtaisesti eniten Otavan ja Gummeruksen kirjoja, muut isot näkyvät toki blogissa usein myös. Tänä vuonna käsiin on kuitenkin sattunut erityisen paljon muidenkin kustantamojen teoksia.

Näin kirjat jakautuvat 1.1.-30.6.2017

Otava 7kpl
Gummerus 4 kpl
WSOY 3 kpl
Tammi 3 kpl
Karisto 2 kpl
Into Kustannus 1 kpl
CrimeTime 1 kpl
Johnny Kniga 1 kpl
Docendo 1 kpl
Bazar 1 kpl
Sunkirja 1 kpl
Finore 1 kpl
PS-kustannus 1 kpl
Kosmos 1 kpl
Omakustanne 1 kpl

Yleisesti ottaen luen kotimaisia teoksia enemmän kuin ulkomaisia, niin myös tänä vuonna. 20/30 teoksista on kotimaisia. Naisten kirjoittamat kirjat näyttävät painottuvan samalla suhdeluvulla 20/30 (yhdessä kirjassa kirjoittajana sekä mies että nainen).

Pääosa lukemistani kirjoista on romaaneja, mutta mukaan mahtuu myös tietokirjoja (7 kpl), sarjakuvia (2kpl) ja runoja (1 kpl). Äänikirjoja on kaksi, e-kirjoja muistaakseni yksi (näitä en ole merkinnyt erikseen ylös).

Genrejaottelu on vahvasti makuasia, mutta kaunokirjallisuuden suurin suosikkini, historialliset romaanit (6 kpl) erottuvat selvästi. Jos jännitys ja dekkarit mielletään mahdollisimman laajasti, löytyy senkin edustajia useampia (5 kpl). Lasten ja nuorten kirjallisuutta edustaa kolme teosta.


Entä kirjojen ikäjakauma? Painotus on uutuuskirjoilla, mutta jotakin vanhempaakin mahtuu sekaan.

Ilmestymisvuosi
2017 19 kpl
2016 5 kpl
2015 1 kpl
2005 1 kpl
1993 1 kpl
1988 1 kpl
1987 1 kpl
1878 1 kpl


Lukukertojen perusteella kirjoittamani teatterijutut ovat olleet hyvin suosittuja. Teatterissa vierailin blogimielessä alkuvuonna kolmeen otteeseen. Kirjaesittelyjen ulkopuolelta myös Käytännön blogifilosofiaa -keskustelut ja kuukausikoosteet ovat herättäneet keskimääräistä laajempaa kiinnostusta.

Kirjoista eniten teitä ovat kiinnostaneet nämä teokset;
1. Viimeiset villitykset. Hendrik Groenin (83 1/4v.) salainen päiväkirja
2. Mukulat maalla. Lasten ruokaretki 
3. Omannäköinen elämä
4. Suurin kaikista 
5. Sydämenasioita Jylhäsalmella

Toisaalta osin yllätäväkin lista, toisaalta ei yhtään. Kirjailijoiden savolaispainotus näkyy vahvasti, mistä olen iloinen. Yksi blogini päämissioista heti alkuvuosista lähtien on ollut nimenomaan savolaisen kirjallisuuden esilletuonti. On myös mukavaa, että tietokirjoja on viiden kärjessä kaksi. Sillä se on ollut toinen pitkäaikaisista "blogikohteistani". Viime vuonna petin itseni tietokirjojen luvussa, joten tänä vuonna olen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni.


Että tällainen kooste tällä kertaa. Omasta mielestäni ainakin aika mielenkiintoinen läpileikkaus yhden kirjablogin alkuvuodesta. :) Miltäs teidän lukuvuosipuolikkaanne näyttää?


sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Hanna Apajalahti: Kulttuurimatkailijan Lappi

 

Perheemme on matkakuumeen vallassa, ja suunnittelemme autolomaa Lappiin. Lappi on minulle lapsuudesta tuttu ja rakas matkakohde, mutta lasten syntymän jälkeen emme ole pitkien etäisyyksien takia rohjenneet sinne lähteä. Edellisestä Lapin reissusta onkin vierähtänyt melkein kymmenen vuotta. 

Kun kyse on perhelomasta, emme voi tietenkään ohittaa Rovaniemen joulupukki-huvituksia. Hanna Apajalahden Kulttuurimatkailijan Lappi antaa kuitenkin mahtavan määrän vinkkejä kulttuurikohteista, joita tavallinen turisti ei välttämättä löytäisi tai osaisi etsiä.

Kirjan sisältö on ryhmitelty alueittain ja kunnittain. Ratkaisu on hyvä, sillä esimerkiksi automatkalla on helppo tarkistaa johonkin kuntaan tultaessa, mitä kaikkea nähtävää lähiseuduilla on. Toisaalta lukiessani kirjan näin ennakkoon alusta loppuun, minuun meinasi iskeä kulttuuriähky. Näkemistä ja kokemusta on nimittäin paljon! Tällainen kirjan rakenne aiheutti myös jonkin verran toistoa, koska esimerkiksi samat taitelijat ovat luonnollisesti vaikuttaneet monenkin kunnan alueella.

Kaiken kaikkinensa kirjaa oli kuitenkin miellyttävä ja helppo lukea. Apajalahti johdattaa lukijan Lapin maisemiin ja kulttuurielämään varmoin ottein. Tuntuu vähän siltä, kuin olisin jo käynyt yhden reissun tekemässä, vaikkei laukkuja ole vielä edes pakattu!

Kirjaa tohtii siis suositella, vaikkei olisi pohjoiseen Suomeen matkustamassakaan. Teoksella on sitä paitsi arvo muutenkin kuin matkaoppaana. Kirjailija on tehnyt valtavan työn kootessaan yhteen paitsi jokaisen kunnan pienetkin kotiseutumuseot, erämaakirkot ja taitelijakodit myös tämän hetkisen kulttuurikentän tapahtumat. Apajalahti antaakin matkan varrelle lukuisia kulttuurivinkkejä: aiheeseen ja alueeseen liittyviä kirjoja, elokuvia ja musiikkia, joilla voi elävöittää matkaa. Entä jos lukisikin Timo K. Mukkaa Pellossa tai kuuntelisi automatkalla Ailu Vallen saamenkielistä rappia?

Kulttuurimatkailijan Lappi on vahvasti ajassa, mutta ulottaa otteensa myös tuhansien vuosien taakse. Saamelainen ja lappilainen kulttuuri, historia ja elämänmeno tulevat lukiessa lähelle. Myöskään kipupisteitä ei kaihdeta. Vaikka Lapissa on lääniä, törmäävät toisaalta asukkaiden, teollisuuden ja matkailun intressit usein myös vastakkain. Saamelaisten ja suomalaisten ja toisaalta valtion ja alkuperäiskansan keskinäinen suhde ei ole kaikistellen helppo. Kirjassa esille tuleekin hyvin esille myös tämä yhteiskunnallinen ulottuvuus.

Kunhan käännämme auton keulan kohti Pohjolaa, otan tämän kirjan mukaan. Mutta aivan yhtä hyvin sen kanssa voi lähteä matkalle myös omassa nojatuolissa.

Hanna Apajalahti: Kulttuurimatkailijan Lappi
Into Kustannus 2017
270s.


LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...