tiistai 15. elokuuta 2017

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu




Maria Kallion luo on aina ilo palata. Maria ja muut keskeiset hahmot ovat niin rakkaita, että oikeastaan dekkarijuoni tuntuu sivuseikalta. Suurin kiinnostuksen kohteeni on, mitä hahmoille mahtaa kuulua tällä kertaa.

Tällaisen havainnon tein viime viikolla lukiessani 14. Maria Kallio -romaania. Kalliosta on tullut vanhempi ystävätär, esikuva, joka tarjoaa kurkistusikkunan tulevaan. Esimerkiksi työn ja perheen yhdistämisessä (ja sen vaikeudessa) olen samaistunut Mariaan usein. Sekä salmiakin että punkin voima on todettu stressaavissa tilanteissa toimivaksi. Myös Marian perhe ja työkaverit Puupponen ja Koivu ovat tulleet läheisiksi. 

Vaikka suurin kiinnostukseni kohdistuikin henkilöiden elämänvaiheisiin, oli Viattomuuden loppu myös juoneltaan kiinnostava teos, vaikka aihe olikin rankka. Maria työskentelee Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen LaNu-yksikössä. Hän saa selvitettäväkseen murhan, jonka uhri on vastavapautunut pedofiili. Perinteisestä kuviosta tämä eroaa sillä tavalla, että pedofiili on keski-ikäinen nainen ja hänen uhrinsa nuoria poikia. Ymmärrettävästi motiiveja murhaan löytyy moneltakin ihmiseltä. Itsekin teini-ikäisen pojan äitinä Maria joutuu terästäytymään etsiessään syyllistä.

Pidän Leena Lehtolaisen kirjoissa muun muassa siitä, että ne ovat vahvasti ajassa kiinni. Some, keskustelupalstat ja YouTube-videot ovat kirjassa vahvasti läsnä nuorten ja vähän vanhempienkin maailmassa. Niin ikään tämän päivän tutut ilmiöt kuten rasismi ja sen vaikutus poliisin arkeen näkyy selvästi. Poliisin liian suppeat resurssit rasittavat ja työttömyys on tullut tutuksi myös Maria Kalliolle. Vastavuoroisesti ne, joilla työtä on, uhkaavat väsyä työtaakkansa alle.

Onneksi joihinkin asioihin voi luottaa. Esimerkiksi siihen, että jostakin Maria aina kaivaa syyllisen esille. Tai siihen, että Leena Lehtolainen viihdyttää omalla taatulla tyylillään. Niin tälläkin kertaa.

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu
Tammi 2017
456s.



torstai 10. elokuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku


Toisin kuin useimmat bloggaajakollegat, en ole lukenut Anni Kytömäen Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyttä esikoisromaania Kultarinta. Teos kyllä kävi minulla kirjastosta kylässä jo heti kohta ilmestymisen jälkeen, mutta en ehtinyt sitä silloin aloittaa. Palautettuani kirjan luin toinen toistaan ylistävänpiä kirjoituksia ja minuun iski rimakauhu. Voiko hypetyksestä seurata mitään muuta kuin paha pettymys?

Siispä päätin nyt tarttua Kytömäen uutuusromaaniin, Kivitaskuun hetimmiten ja ilman ennakko-odotuksia. Kirjoitan tätä suljettuani kirjan kannet hetki sitten, eikä minulla oikeastaan ole mitään sanottavaa. Niin typeryttävän hienosta, taitavasta ja erikoisesta romaanista on kysymys. Tarina etenee kolmessa eri aikatasossa. Pääsääntöisesti kuitenkn 1800- ja 2010-luvuilla. Tarinalinjojen kautta lukijalle paljastuu sukutarina, jossa eri elämänkaaret leikkautuvat kiinnostavasti ja yllättävästi. Kuten mikä tahansa hyvä sukukronikka, tämäkin sisältää tragedioita, vaiettuja salaisuuksia, järkkymätöntä rakkautta ja uhrautumista. On niitä, jotka menivät kaukomaille, on heitä, jotka pysyivät uskollisina suvun mailla. On heitä, jotka menivät ja heitä, jotka jäivät odottamaan.

Tuntuu siltä, että juonesta pitäisi kertoa paljon enemmän, mutta sitä en saata tehdä, koska lukijan on syytä kokea tapahtumat itse. Ihmeteltävän luontevasti Kytömäki kuljettaa lukijaa niin Louhurannan maisemissa Etelä-Savossa, Pietarin palatseissa kuin Pääsiäissaarellakin. Aluksi vieroksuin 1800-luvun osuuksia, mutta kirjan edetessä ne muuttuivat välttämättömäksi taustaksi nykyisyydelle. Vaikka kyseessä ei olekaan dekkari tai edes sen sukulainen, pyöritti Kytömäki ainakin minut aivan ympäri tarinoillaan, salaisuuksien verho alkoi toden teolla paljastua vasta kirjan lopulla.

Pidän aina erityisen positiivisena asiana, jos romaani onnistuu yhtä aikaa viihdyttämään ja sivistämään. Pysyin tarinan hyppysissä alusta loppuun saakka, mitä voi pitää saavutuksena yli 600 sivuisessa teoksessa. Useaan otteeseen piti myös ottaa puhelin käteen ja googlata jokin kiinnostava ja itselle uusi, tarinaan liittyvä yksityiskohta. Fakta ja fiktio sekoittui toisiinsa kiehtovasti.

Kultarinnan luontokuvausta kehuttiin kovasti ja Kivitaskua lukiessa on helppo ymmärtää miksi. Kallioiset rannat, louhikkoiset rinteet, mäet ja vuoret ovat tarinassa vahvasti läsnä. Jääkauden ja muinaismerien merkit ovat yhtä aikaa koko ajan nähtävissä, toisaalta kätkemässä salaisuuksia. Luontokuvaus luo jännittävää realismin ja mystiikan sekoitusta. Aivan maagisesta realismista ei voi puhua, vaan mystiikka kumpuaa toisaalta kansanperinteestä ja ennen kaikkea ihmismielen syövereistä. Yhtä keskeisessä osassa kuin luonto, ovatkin myös mielen maisemat: sen huikaisevat näköalat ja petolliset karikot, ylitettävät vuoret ja peilityynet illat.

Kirjaa lukiessa kuulin toisaalla ajatuksen siitä, kuinka rauhoittavaa on katsoa rantamaisemaa ja todeta, kuinka vähän ihminen pystyy sitä sukupolvien saatossa muuttamaan. Sama tunnelma pätee myös Kivitaskuun, vaikka toisenlaisiakin kaikuja ja uhkakuvia on ilmassa.

Kivitasku on ehdottomasti vahvinta lukemaani tämän vuoden kirjallisuutta ja luulen sen kärkijoukoissa myös säilyvän,  vaikka monta hienoa romaania on vielä ilmestymättä. Upea lukukokemus, joka jättää pysyvän tunnejäljen lukijan mieleen.

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017
645s.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kesä- ja heinäkuun luetut


Maanantaina alkaa arki. Minulla oli ilo lomailla peräti kuusi viikkoa, joten tällä hetkellä en oikeastaan edes muista, mitä se arki tarkoittaakaan. Epäilemättä asia alkaa kyllä palautua lähipäivinä tai ainakin -viikkoina mieleen :) Tiedossa on jälleen kiireinen ja osin haastavakin syksy. Onneksi tarkoin valitut ja traditionaaliset lomaltapaluukirjat odottavat jo iltojen lukuhetkiä ja lievittävät järkytystä.

Kesälomassa on monien hyvien puolien lisäksi hyvää myös se, että silloin ehtii lukea ajan kanssa, oikein piehtaroida lukemisessa. Vaikka kyllä kesään mahtui myös kokonaisia viikkoja, jolloin kirjan kansia ehti raottaa vain pikkuriikkisen, silloin tehtiin muita kesäasioita, lomailtiin, vietettiin aikaa läheisten kanssa ja nautittiin kesätapahtumista. Osa teatterivierailuista päätyi tänne blogiinkin.

Tässäpä kootusti kesän (tähänastisen!) bloggaukset:

Kesäkuussa, lomaa jo kuumeisesti odotellessani, lukemistoon mahtui paljon viihdettä:
Enni Mustosen Ruokarouvan tytär tarjosi historiallista lukemista, Cecelia Ahernin PS. Rakastan sinua puolestaan modernimpaa ihmissuhdekiemuraa. Selviytymistarinoita muuten molemmat! 

Vähän toisenlaista selviytymiskamppailua käytiin puolestaan Ruth Waren uutuusjännärissä Synkän metsän siimeksessä. Viihdekategoriaan on lisättävä vielä kesän ainoa elokuvapostaus. Ruotsalainen Love Deluxe sijoittui kirjamaailmaan ja tarjosi semisujuvaa viihdettä.

Kesäkuuhun mahtui myös pikkiriikkisen sarjakuvaa Tiina Konttisen ja Anne Muhosen Sirkus Rinkeli 2:n myötä.

Heinäkuussa jäin lomalle ja aloin päästä itse asiaan. Kuukauden aluksi luin Hanna Apajalahden Kulttuurimatkailijan Lappi -teoksen lämmittelyksi perheemme Lapin matkaa varten. 


Lukemissani romaaneissa taas liikuttiin tavalla tai toisella historiallisissa tunnelmissa, vaikken sillä mielellä luettavia kirjoja valinnutkaan. Anneli Kannon Pyöveli sijoittui 1600-luvun Suomeen ja Saksaan, Terttu Autereen dekkari Kuolema Eedenissä kultaiselle 1930-luvulle. Affinity Konarin Elävien kirja puolestaan kertoi järkyttävän tarinan Auschwitzista, kun Antti Tuuri vei sekin kotoa pois, 1960-luvun ruotsinsuomalaisten mielenmaisemiin Tangopojissaan. Aino Räsäsen 1940-luvulla julkaistu Soita minulle, Helena taas kuvaa 1930-luvun maalaisyhteisöä ja tarjosi sinänsä mielenkiintoisen vastinparin samaan aikaan sijoittuvalle, mutta viime vuonna ilmestyneelle Autereen romaanille.

Selkeimmin tätä päivää, tai ainakin 2000-lukua, edusti Stephen Kingin Mersumies, jonka kuuntelin äänikirjana. Läpileikkauksen suomalaiseen runouteen ja kansalliseen historiaan pitkältä ajalta tarjosi puolestaan Jenni Haukion kokoama runoteos Katso pohjoista taivasta.

Heinäkuussa kävin kahteen kertaan kesäteatterissa (elokuussa kävin vielä kolmannen kerran Nilsiässä katsomassa Votkaturistit-komedian, mikä merkittäköön aikakirjoihin, vaikken siitä olekaan blogannut): Kiuruveden maalaiskaupungin teatteri tarjosi erinomaisen Päätalo-elämyksen Huonemiehen pojassa. Vielä sitäkin vaikuttavampi oli Koljonvirta Teatterin Tuntematon sotilas, josta kirjoittamani arvio on myös heittämällä viime kuun eniten lukijoita kerännyt kirjoitus. Näytelmä pyörii vielä tulevan viikon ajan Iisalmessa, ja sitä onkin esitetty jatkuvasti tupaten täysille katsomoille.

Suurta kiinnostusta lukijoissa herätti myöskin kokoamani luettelot kuluneen vuoden ensimmäisellä vuosipuolikkaalla lukemista kirjoista. Statistiikan kokoaminen oli kiinnostavaa myös omasta mielestäni, joten enköhän tee jonkinlaisen kokoaman myös vuodenvaihteessa!

Romaaneista eniten klikkauksia keräsi Anneli Kannon Pyöveli, joka oli kuukauden toiseksi luetuin kirjoitus. Heinäkuussa lukemani Mersumies, Elävien kirja, Kuolema Eedenissä ja Kulttuurimatkailijan Lappi pääsivät myös kymmenen luetuimman kirjoituksen joukkoon. Näiden lisäksi kohta neljä vuotta vanha ikisuosikki, kirjabloggaajien Kaikkien aikojen parhaat kirjat- postaus sai taas huomiota osakseen, kuten säännöllisesti tapahtuu. Aiemmista kirjaesittelyistä myös Liane Moriartyn Nainen joka unohti sekä Malin Persson Gioliton Suurin kaikista nousi top-kymppiin.

Entä mitä elokuussa? Elän vielä siinä illuusiossa, että ehtisin lukea yhtä paljon kuin lomallakin. Siispä minulla on vino pino kirjoja odottamassa. Jokasyksyiseen tapaan Leena Lehtolaisen uunituore romaani odottaa seuraavana, samoin paljon odottamani Paula Havasteen Vihat-sarjan viimeinen teos polttelee jo hyppysiä. Aivan varmasti yhden tämän vuoden parhaista kirjoista luin jo nyt elokuun ensimmäisellä viikolla. Siitä kirjoitan teille seuraavaksi, heti kunhan keksin, mitä ihmettä oikein kirjoittaisin tehdäkseni teokselle oikeutta.

Hyvää elokuuta kaikille! Työniloa meille, jotka töihin tai kouluun palaavat ja ihanaa, toivottavasti myös kaunista ja lämmintä loppukesää niille onnellisille, jotka saavat lomailla! Palataan asiaan!

Amma

perjantai 4. elokuuta 2017

Antti Tuuri: Tangopojat




Antti Tuurin
Tangopojissa soi haitari, tuoksuu Maraboun suklaa ja Volvon moottoriöljy. Kaiken yllä häilyy kaipuu, olipa se sitten kaipuuta toisen ihmisen luo tai kotimaahan aavan meren tuolle puolen.

Kauhavalainen Sauli soittaa hanuria tanssiorkesteri Hurmassa ja päivisin tekee apumiehenhommia kuljetusfirmassa. Kun Saulin suhteet Hurman solistiin Elinaan menevät solmuun, tulee yhtyekin tiensä päähän. Päivätyötkin näyttävät epävarmoilta, joten Sauli tekee sen, minkä moni muukin. Lähtee länteen työn perässä. Yhdessä soittokaverinsa kanssa hän päätyy Skövdeen Volvon tehtaalle. Vapaa-ajat kuluvat suomalaispaikkoja kiertävässä uudessa yhtyeessä, Tangopojissa sekä etsiessä Elinaa Ruotsista.

Tuuri kuvaa kiinnostavasti sitä, mistä Ruotsin siirtolaisuudessa oli kysymys. Harva teki muuttopäätöksen loppuelämä mielessään. Kun töitä ei kotimaassa riittänyt ja Ruotsissa sitä oli liikaakin, ja hyvällä palkalla vieläpä, ajatteli moni käydä naapurimaassa tienaamassa sievän pesämunan, tai ainakin Volvon itselleen. Siksi kotiutuminen oli hidasta. Suomalaiset pysyivät omissa porukoissaan ja arastelivat ruotsalaisia, parempaa väkeä, joka naureskeli suomalaisten kankealle kielelle. Usea tunsi koti-ikävää ja osa palasikin takaisin. Ne, jotka jäivät, saivat lohtua suomalaisten seurojen toiminnasta ja muun muassa kotimaisesta tanssimusiikista.

Kesäloman viimeisellä viikolla, mökin terassilla, on helppo samastua ruotsinsuomalaisten kaihoisiin tunnelmiin. Heinäkuussa siirtolaiset pakkasivat perheen autoon ja palasivat kuukaudeksi vanhoille kotipaikoille, laulun satumaahan, lopullista paluuta uhoten. Osa palasikin, ja elokuussa tehtaalla laskettiin, kuinka moni ei tullut lomilta takaisin. Suuri osa kuitenkin palasi sinne, missä olivat työ, paremmat palkat ja siisti asunto, kasvavien lasten koulut ja kaverit, ja jäivät sille tielleen.

1960-luvun ruotsinsuomalainen yhteiskunta oli kiinnostava konteksti tapahtumille. Ruotsalaisessa ympäristössä suomalaisuuden monista piirteistä korostuu kaiho ja kohtalonomaisuus. Antti Tuuri on kirjoittanut siirtolaistarinoita ennenkin ja on niissä mielestäni omimmillaan. Parhaimmillaan Tuurin leppoisa teksti on kuin lepoa mielelle ja siitä oli kyse tälläkin kertaa.


Antti Tuuri: Tangopojat
Otava 2016
317s

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Aino Räsänen: Soita minulle, Helena



Aino Räsäsen Helena-sarja on kiinnostanut minua jo pitkään. Se kuuluu kirjasarjoihin, joista ei ole aivan varma, onko kirjoja lukenut vai puskevatko mielikuvat vanhoista Suomi-filmeistä. Räsänen on kiinnostanut myös savolaiskytköksen vuoksi, sillä hän asui suuren osan elämästään Maaningalla.

Kaikista varmin mielikuva kirjoista etukäteen oli se, että siskoni luki sarjan läpi parikymmentä vuotta sitten. Kirjojen nimet herättivät mielenkiintoni ja silloin: ajattelin, että Soita minulle, Helena ja Helena soittaa viittasivat puhelimella soittamiseen!

Siitä kuitenkaan ei ole kyse. Kirjan päähenkilö on suloinen, villi ja naiivi Helena Parola, joka saapuu Junkkerin kylään opettajattareksi. Luonnollisesti kylän vanhat emännät pudistelevat päitään ja nuoret (ja vähän vanhemmatkin) miehet ovat haltioissaan. Voiton vie kuitenkin Rannanpihan talon isäntä Erkki, jonka kanssa Helena ystävystyy nopeasti. Erkki on kuitenkin heikko ja sairaalloinen. Ehkä hoivaamisen halusta Helena menee naimisiin ystävänsä kanssa.

Valitettavasti Erkin äiti on melkoinen pirttihirmu. Rannanpihassa ei suvaita leikinlaskua, ei vallattomuutta, eikä ennen kaikkea viulunsoittoa, joka taas on tuoreelle miniälle henki ja elämä. Ei ihme, että nuorikko on onneton. Lisää hämmennystä aiheuttaa Erkin paras ystävä, serkku ja naapurikartanon isäntä Jari... Miksi mies käyttäytyy Helenaa kohtaan niin kylmästi?

Ensimmäisten sivujen jälkeen huomasin, etten ollut lukenut kirjaa aiemmin. Sen sijaan olen varmasti katsonut elokuvan, josta minulla luvussa olleessa, vuoden 2010 painoksessa (jo 27. painos!) oli myös kuvaliite. Alkuunsa kieli tuntui raskaalta ja vanhahtavalta. Vähän kuin olisi katsonut aivan ensimmäisiä Suomi-filmejä. En ihastunut kovinkaan paljon Räsänen tapaan vaihdella aikamuotoa yhtä äkkiä. Pääasiassa teksti oli imperfektissä, mutta sitten tapahtumat saattoivat hypätä pari kuukautta eteenpäin ja tätä alleviivatakseen teksti muuttui preesensiin. Alkukankeuden jälkeen tyylikeinoon kuitenkin tottui.

Myös henkilöhahmot tuntuivat varsin karikatyyrisiltä ja ihanteellisilta. Erityisesti Helenan lapsellisuus ja, suokaa anteeksi, yksinkertaisuus miesasioissa ärsytti, muuten kun hän tuntui olevan hyvinkin hoksaavainen ihmistuntija. Toisaalta yritin muistutella itselleni, että kirja kuvaa aivan toista aikaa. Romaani on ilmestynyt vuonna 1945. Silloin perhetytöt varmasti olivat kokemattomampia ja tottelevaisempia kuin nyt. Sisäinen feministi kuitenkin ärähteli Helenan ja Jarin isä-tytär-henkisestä tasapainosta ja jatkuvista "Rakas lapsi!"- sekä "Nyt en enää pelkää sinua, Jari" - tyyppisistä keskusteluista, jotka olisivat sopineet paremmin joulupukin ja pelokkaan lapsen välisiksi. Olkoonkin, että psykologisessa mielessä isänsä varhain menettänyt Helena aivan uskottavastikin saattaisi kaivata juuri isähahmoa.

Kaiken tämän napinan jälkeen on sanottava, että hiljalleen hämärtyviin heinäkuun iltoihin ja öihin kirja oli loistavaa lukemista. Maaseutu ja luonto piirtyivät lukijan mieleen parhaimmillaan, aistirikkaana ja kylläisenä. Pistäydyin sunnuntaina kauniissa Kenkäverossa Mikkelissä ja vaikka paikalla ei olekaan mitään tekemistä Räsäsen kanssa, olin jo ihan kirjan tunnelmissa kauniissa pihapiirissä kävellessäni. Vaikka lukiessa henkilöt ärsyttivätkin, eläydyin tarinaan ja toivoin kaikkea parasta heille. Kuten genreen sopii, lopputulos oli varsin yllätyksetön, mutta ah niin palkitseva.

Helena-kirjoja näkyy julkaistun kaikkiaan 12 kappaletta. Epäilen, jaksanko ihan koko sarjaa käydä läpi, mutta seuraavan osan kävin kuitenkin hakemassa kirjastosta. Se sopii hyvin loman viimeiseen viikkoon.

Ps. Lukemani kirja oli vuoden 2010 painos, osa Kariston Nostalgia-sarjaa. Sen takakansiteksti on ilmeisesti kirjoitettu kirjaa lukematta. Helenalla ja Jarilla ei ole ollut kiihkeää suhdetta ennen Helenan Junkkeriin tuloa. En jaksa muistaa, onko näin elokuvaversiossa, se selittäisi kömmähdyksen.

Kenkävero ei liity kirjaan mitenkään, mutta pystyin hyvin kuvittelemaan Helenan kuistille viulunsa kanssa
Kenkävero ei liity mitenkään tapaukseen, mutta pystyin hyvin kuvittelemaan Helenan kuistille viulunsa kanssa.


Aino Räsänen: Soita minulle, Helena
Karisto 1945/2010
254s.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Kiuruveden maalaiskaupunginteatteri: Huonemiehen poika



Kiuruveden maalaiskaupunginteatteri hellii tänä kesänä kesäteatteri Eerolassa Kalle Päätalon ystäviä. Huonemiehen poika perustuu Päätalon samannimiseen romaaniin ja kertoo Kallen lapsuudesta 1920-luvun Kainuussa. Kyseessä on tuokiokuvista koostuva kasvutarina, joskaan aikamieheksi asti Kalle ei näytelmän aikana ehdi.

Näytelmän on ohjannut Annukka Blomberg ja sovituksen hän on tehnyt yhdessä Miisa Lindénin kanssa. Olen nähnyt joitakin Lindénin töitä ennenkin ja hänen kädenjälkensä näkyi tässäkin selvästi. Näytelmä koostui vauhdikkaasti toisiaan seuraavista episodeista, välähdyksistä ja tuokiokuvista, jossa dialogin lomassa kukin päänäyttelijöistä toimi vuorollaan myös kertojana kuljettaen tarinaa eteenpäin. Vuorovaikutus lavalta yleisöön olikin yhtä tärkeässä osassa kuin henkilöiden kesken. Tällaisessa episodimaisessa näytelmässä rytmitys on erittäin tärkeää. Blomberg oli ohjaajana onnistunut hyvin ja teos eteni mukavassa tempossa, kohtausten vaihtuessa sujuvasti toisiksi. 

Pariin otteeseen pistettiin myös lauluksi, mikä aina henkilökohtaisesti minua kavahduttaa. En tiedä, miksi kesäteatteriesityksiin pitää ympätä rallatuksia väkipakolla mukaan. Tälläkään kertaa se ei olisi ollut tarpeellista, mutta näytelmän kunniaksi on sanottava, että laulunumeroita oli vähän, eivätkä ne onnistuneen sijoittelun vuoksi tuntuneet täysin päälleliimatuilta. Kaiken kaikkiaan Ari Satomaan musiikki sopi hyvin kokonaisuuteen. Lavasteet toimivat vähäeleisesti sellaisenaan tukemassa tarinaa. Vähemmän on enemmän -linja sopi teokseen hyvin. 

Periaatteessa lavalla ei olisi tarvittu kuin kolme näyttelijää. Pientä Kallea esitti loistavasti Tommi Pesonen. Elämää ihmettelevän ja haaveilevan poikalapsen äitiä hänen tulkintansa yhtä aikaa hymyilytti ja kosketti. Satu Hukkanen ja Timo Lappalainen pikemminkin olivat Riitu ja Hemmi kuin esittivät heitä. Vielä on mainittava myös Martta Ailia esittänyt nuori Alisa Moilanen, joka onnistui luonnollisella olemuksellaan usein viemään kaiken huomioni. Hyvä esimerkki siitä, ettei merkittävään rooliin tarvita paljon vuorosanoja, kun lavalla osaa olla läsnä.

Näiden neljän lisäksi lavalla toki nähtiin myös lukuisia muita mainioita rooleja. Jopa niin paljon, että suorastaan hämmästyin, kun lopussa kumartamaan tuli 12 näyttelijää, tuntui, että jokijärveläiset olisivat olleet edustettuina paljon sankemmin joukoin.

Itse olen Päätalon suhteen untuvikko, sillä olen lukenut ainoastaan Koillismaa-romaanin. Televisiosta muistan katselleeni sivusilmällä Mikko Niskasen Elämäni vonkamies- ja Nuoruuteni savotat -elokuvia. Pirjo Leppäsen roolityö Riituna oli vaikuttava ja jäi mieleen, mutta lapsen silmin niin Kallen äiti kuin lapsuus kokonaisuutena vaikutti aika pelottavalta ja ankealta. Siihen verrattuna Kiuruveden tulkinta oli kesäteatteriin sopiva, hauska ja kepeä versio.

Olin teatterissa vanhempieni kanssa, joten minulla oli mukana myös todellista Päätalo-asiantuntemusta isäni muodossa. Teatteri-illan jälkeen keskustelimme esimerkiksi ristiriitaisesta Hemmasta, joka raivokohtauksista huolimatta piirtyi näytelmäsovituksessa varsin mukavaksi mieheksi. Hänen pitkään sairastumiseensa viitattiin, mutta näytelmä päättyi kaiken kaikkiaan hyvin optimistisessa hengessä.

Teatteriesitys oli mieleistä katseltavaa niin pitkän linjan lukijalle kuin kaltaiselleni ummikollekin, joten siinäkin mielessä esitystä voi pitää onnistuneena.  Huonemiehen poikaa esitetään Kiuruveden Maalaiskaupunginteatterissa 13.8. saakka, joten vielä ehtii katsomaan.


Kalle Päätalo Huonemiehen poika
Kiuruveden maalaiskaupunginteatteri/ Kesäteatteri Eerola
Ohjaus Annukka Blomberg
Sovitus Annukka Blomberg ja Miisa Lindén
Kesto noin 2h


torstai 27. heinäkuuta 2017

Katso pohjoista taivasta (toimittanut Jenni Haukio)



Katso pohjoista taivasta kokoaa samojen kansien väliin merkittävän määrän suomalaista lyriikkaa. Yhteensä 367 runoa 160 eri runoilijalta kattavat suomalaisuuden vuodet aina 1800-luvun alusta näihin päiviin asti. Teoksen toimittanut Jenni Haukio kertoo esipuheessaan käyneensä läpi huomattavan määrän runoutta ennen varsinaista karsintaa. Tehtävä ei varmastikaan ole ollut helppo, sillä jokaisella lukijalla on luonnollisesti omat lempirunonsa ja -runoilijansa. Siitä huolimatta otos on sen verran kattava, että ei tehdyistä valinnoista osaa valittaakaan,  vaikka jokin mieliteksti saattoi joukosta puuttuakin.

Runot on jaoteltu löyhän kronologisesti ja teemoittain, niin, että teoksen sisälle muodostuu omia antologioitaan. Toisaalta taustalla kulkee suuri suomalaisuuden kertomus: alussa tekstit ovat heränneen kansallistunteen aikaansaamia ylistyksiä kotimaalle ja sen kansalle. Vuosikymmenten vieriessä runot vapautuvat niin mitaltaan kuin teemoiltaan. Yleinen aate saa antaa tilaa yksilön pohdinnalle, epäilylle ja epävarmuudelle. Osaltaan tuoreemmatkin tekstit osallistuvat keskusteluun Suomesta ja suomalaisuudesta. Toisaalta suurimmat säröt ja ristiriidat väistetään, moniäänisyydestä huolimatta teosta voi hyvinkin kuvailla isänmaalliseksi ja konsensushenkiseksi. Jäin miettimään, kuinka paljon on olemassa esimerkiksi maahanmuuttajien tai heidän jälkeläistensä kirjoittamaa suomalaista runoutta. Jokin sellainen lisä olisi tuonut runojen vuoropuheluun vielä aivan uudenlaisen ulottuvuuden.

Kaltaiselleni runouden sunnuntaikäyttäjälle (ja sunnuntailta tämän lukeminen tosiaan tuntui) teos antoi laajan ja vivahteikkaan kuvan kotimaisesta runoudesta. Vaikka mukana oli monta tuttua tekstiä, sain kirjan sivuilla tutustua myös moneen ennestään minulle tuntemattomaan runoon ja runoilijaan. Paitsi puhutella tekstien kautta, kirjan tarkoituksena luonnollisestikin onkin saattaa lukijoita ja runoilijoita yhteen. Siinä mielessä tällaisen antologian kokoaminen ja kustantaminen juhlavuoden kunniaksi on merkkiteko.

Vaikka Jenni Haukio allekirjoittaa esipuheensa ilman virallisia titteleitä, en malttanut kuitenkaan olla pohtimatta sitä, mikä merkitys on sillä, että teoksen on koonnut tasavallan presidentin puoliso. Kotimaisessa runoudessa tuntuu olevan elävä ja vilkas vire tällä hetkellä, ja runous kiinnostaa myös nuoria. Samanlainen positiivinen toimeliaisuus tuntuu vallitsevan myös muun kirjallisuuden kentällä, ainakin omasta painomusteen värisestä kuplastani käsin tarkasteltuna. Lukemisen ja lukutaidon tärkeydestä puhutaan paljon, eikä syyttä, sillä aihetta huoleenkin on. Tätä taustaa vasten on hienoa, ja tämä ei ole poliittinen kannanotto, että runouden ja kirjallisuuden asiaa edistetään myös presidentin puolison arvovallalla.

Katso pohjoista taivasta on teos, joka löytyy tänä vuonna varmasti monen valmistuvan tai merkkipäiväänsä viettävän paketista. Hyvä niin, kyseessä on yhtä aikaa elähdyttävä ja yleissivistävä teos, jonka soisi kuuluvan jokaiseen kotiin. Itse lainasin kirjan kirjastosta, mutta aion hankkia sen myös omaksi. Teos on ulkonäöltään komea, mutta ennen kaikkea se on käyttöön suunniteltu. Sen pariin on hyvä palata silloin tällöin ja löytää uusia, juuri siinä hetkessä puhuttelevia runoja tai sitten palata vanhojen rakkaiden suosikkien lohduttavaan lämpöön.

Jenni Haukio (toim.): Katso pohjoista taivasta
Otava 2017
463s.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Stephen King: Mersumies (äänikirja)



Eläköityneellä rikoetsivä Bill Hodgesilla on ongelma. Elämältä on pudonnut työn mukana pohja pois. Päivää rytmittävät tv-sarjat ja itsetuhoiset ajatukset. Kaikki muuttuu, kun hän saa sairaan kirjeen henkilöltä, joka väittää olevansa Mersumies, massamurhaaja, jota Hodges kollegoineen ei saanut koskaan kiinni.

Hodges herää toimintaan. Nyt on hänen mahdollisuutensa korjata virheensä ja napata murhaaja. Samalla eläkepäiviinkin tulee eloa. Hodges aloittaa omat tutkimukset. Alkaa kujanjuoksu, jossa kokenut etsivä pyrkii tunkeutumaan psykopaatin pään sisälle ja päin vastoin. Tarinan edetessä niin Hodges kuin viattomat sivulliset ajautuvat vaaraan.

Tässäpä äänikirja, joka sai minut keväällä kuohuksiin ja jonka vuoksi ahdistuin raaoista ja julmista romaaneista ylipäänsä. Kuten molemmat päähenkilönsä, Stephen King on mestari ujuttautumaan lukijansa pään sisälle. Tämä ei sinänsä ole mikään yllätys, mutta nyt kirjan tapahtumat tuntuivat aivan liian ajankohtaisilta. Kirja alkaa teolla, josta Mersumies on saanut nimensä: psykopaatti ajaa väkijoukkoon autolla, surmaten lukuisia ihmisiä. Pitkin kirjaa mies hekumoi erilaisilla väkivallan teoilla, suunnitteilla on muun muassa koiran tappo myrkkylihapullilla, autopommi ja pommi-isku nuorten suosiman pop-bändin konserttiin. Jo Mersumiehen kertojaääni, se, miten hän toisista ihmisistä päänsä sisällä puhui, puistatti.

Tuskin terroristit tarvitsevat Kingiä oppaakseen, mutta iskujen ravistellessa Euroopan kaupunkeja minun oli kertakaikkisen pakko keskeyttää kirjan kuuntelu. Vasta kesämökin rauhassa, kaukana maailman melskeestä ja maalipensseli kourassa palasin kirjan pariin ja myönnän tällä kertaa viihtyneeni hyvin, vaikka teos paljon ristiriitaisia tunteita herättikin.

Olen Kingin suhteen myöhäisherännäinen. Menestyskirjailijan viimeaikainen, vähemmän yliluonnollinen tyyli sopii minulle hyvin. Karmaisevan aspekti on kuitenkin edelleen lähellä. Mersumies on hyvin, hyvin sairas henkilö ja King kuvaa hänen ajatuksenjuoksuaan epämiellyttävän tarkasti. Se kauhistuttaa, sillä tällaisia ihmisiä luultavasti on oikeasti olemassa. Objektiivisesti ajateltuna King tekee hienon työn avatessaan psykopaatin mieltä. Tavallisesta ihmisestä irrationaaliselta ja käsittämättömältä tuntuvat teot saavat jonkinlaisen uskottavan, psykologisen selityksen.

King on myös mestari kuljettamaan tarinaa ja luomaan jännitteitä. Reipas 17 tuntia äänikirjaa sujui sutjakkaasti omia angstikohtauksiani lukuunottamatta. Lukija Antti Jaakola kannatteli omalla miellyttävällä luennallaan niidenkin hetkien yli, jolloin olisin mieluiten lopettanut lukemisen. Jossakin vaiheessa ajattelin, että tämän kirjan kuuntelen läpi, mutta pidemmälle trilogiaa en kyllä jatka. Mersumiehen lopetus oli kuitenkin sellainen, että kyllä Etsivä löytää täytyy jossakin vaiheessa ottaa kuunteluun. King osaa asiansa.

Stephen King: Mersumies (Mr Mercedes 2014)
Tammi äänikirja (Elisa Kirja) 2016
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Kesto 17h 37min
Lukija Antti Jaakola

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja



Juutalaisia kuljetetaan keskitys- ja tuhoamisleireille. Juna saapuu Auschwitziin ja sen eräässä vaunussa ovat kaksostytöt Stasha ja Pearl, ikää 12 vuotta. Heidän kanssaan asemalle astuu myös heidän isoisänsä sekä äitinsä, joka on kuullut, että kaksosuudesta on leirillä hyötyä.

Niin tytöt erotetaan perheestään ja heidät viedään Tarhaan, rakennukseen, johon majoitetaan tohtori Mengelen tutkimuksiin joutuvat monikkolapset. Olot Tarhassa ovat hitusen paremmat kuin muualla leirillä, mutta vastapainoksi Setä altistaa lapset epäinhimillisiin ihmiskokeisiin.

Affinity Konarin Elävien kirja on yhtä aikaa ruma ja kaunis teos. Kirjassa on paljon pahaa, raakaa, repivää ja kiduttavaa. Toisaalta kauniit sanat, käsitteiden ja ideoiden maailma lohduttavat niin kirjan henkilöitä kuin lukijaakin. Siinä missä epäinhimillisyys ylittää sietokyvyn, tulevat avuksi sanat, mielikuvitus, kyky leikkiä. Taito, joka nostaa kiusatut kiusaajien yläpuolelle.

Selviytyäkseen neuvokkaat tytöt tekevät jo heti alussa sopimuksen: Pearl ottaa tehtäväkseen muistaa menneisyyden, Stasha taas pitää huolta tulevaisuudesta. Mutta kun kokeet kiihtyvät, sodan loppu lähenee ja tytöt menettävät toisensa, on sanoista, ideoista ja muistoista yhä vaikeampi pitää kiinni. Jäljelle jää vain kaksosten tiivis, jo äidin kohdussa syntynyt side, joka ei katkea.

Auschwitzin vapauttamisen jälkeisestä ajasta en ole lukenut niin paljon tarinoita kuin itse keskitysleiriltä. Minua yllätti, kuinka omillaan vapautetut, henkihieveriin rääkätyt vangit olivat sodan ollessa vielä kesken. Mihin mennä, kun kotia ei enää ole, missä on turvallista ja missä on perhe, vai olenko ainoa eloonjäänyt?

Tarinaa kerrotaan vuorotellen molempien tyttöjen näkökulmasta. Ratkaisu on onnistunut ja molempien kertojaäänet eroavat toisistaan. Henkilöistä nousee esille myös muita merkittäviä hahmoja: peloton Bruna, lähetti Peter sekä lempeät tohtori Miri ja mies, joka tunnetaan Kaksosten isänä. 

Auschwitzista on kirjoitettu paljon kirjoja, mutta aina uudestaan ne järkyttävät. Hyvä niin. Tällaisia kirjoja kirjoitetaan, jotta myös me muistaisimme menneisyyden ja pitäisimme huolta tulevaisuudesta.


Affinity Konar: Elävien kirja (Mischling 2016)
WSOY 2017
Suomentanut Hanna Tarkka
457s.
Arvostelukappale


torstai 13. heinäkuuta 2017

Koljonvirta Teatteri: Tuntematon sotilas





Väinö Linnan Tuntematon sotilas on yksi Suomen suurimmista kulttuurimonumenteista. Puolet kansasta siteeraa Linnan tekstiä vaikka unissaan ja kerääntyy vuosittain television ääreen seuraamaan kirjasta tehtyä elokuvaa. Yliopistoissa opetetaan johtamista ottamalla
esimerkit Linnan luomasta henkilökaartista, ja samaa henkistä perintöä suosivat myös urheiluvalmentajat ja jääkiekkoselostajat. Tuntematon sotilas on instituutio, jonka sorkkiminen on sulaa hulluutta. 

Siitä huolimatta näitä hulluja tuntuu riittävän. Uutta elokuvaversiosta päästään ihmettelemään syksymmällä. Koljonvirta Teatteri puolestaan vyörytti oman dramatisointinsa kesäkauden estradille. Ja kun tekemään on ryhdytty, kaikki onkin tehty sitten viimeisen päälle. Lavalla rymistelee aito tankki, pommit paukkuvat ja tapahtumia rytmittää Nightwishin musiikki. Ympäröivä metsäluonto tarjoaa oivallisen lavasteen jo sellaisenaan. Puitteet eivät voisi olla paremmin kohdallaan.

Kaikista eniten ihastuttaa kuitenkin se tosiseikka, että näyttelijäkaarti koostuu pääosin pohjoissavolaisista näyttelijöistä. Lavalla on useampikin entinen koulukaveri, naapurikylän poika tai muu tuttava, joten saatan olla kehuissani hivenen jäävi. Siitä huolimatta uskallan sanoa, että paikalliset harrastajateatterit ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana kypsyttäneet lukuisia näyttelijöitä, jotka eivät häviä koulut käyneelle ammattilaiselle. Erityisen ilahduttavaa oli nuorten miesnäyttelijöiden esiinmarssi.

Ohjaaja Ismo Apell on onnistunut roolituksessaan hyvin ja jokainen näyttelijä hoitaa oman tonttinsa erinomaisesti. Yhteishenki on selvästi kova, ja tiiviistä porukasta onkin vaikea nostaa yhtä tai useampaa näyttelijää ylitse muiden. Siitä huolimatta muutama suoritus jäi erityisesti mieleen.

Alikersantti Hietanen on yksi lempihahmojani ja iloinen, sympaattinen Santeri Niskanen oli kuin luotu rooliinsa. Lauri Qvickin roolisuorituksia olen ihastellut  Pielavesi Teatterissa jo aiemmin ja luutnantti Lammiona hän oli, jälkeen kerran, häkellyttävän hyvä. Samaa voi sanoa myös alikersantti Rokkaa esittäneestä Antti Heikkisestä, joka vastaa myös näytelmän dramatisoinnista. Heikkisen valinta Rokan esittäjäksi tuntui niin itsestään selvältä, etten muuta odottanutkaan kuin hyvää roolityötä. Siitä huolimatta Heikkinen häikäisi. En muista teatterinkatsojana kokeneeni toista 15 minuuttia, joiden aikana näyttelijä ensi kertaa lavalle tullessaan olisi vienyt yhtä suvereenisti kohtauksen nimiinsä. Vyöryttäessään vihollista juoksuhaudoista Nightwishin saattelemana Heikkinen on kuin Schwarzenegger, joskin hieman pienempää ja puheliaampaa itäsuomalaista rotua.

Koljonvirta Teatterin Tuntematon sotilas on draamallisilta valinnoiltaan aika perinteinen teos, ja noudattelee uskollisesti alkuperäistä tekstiä. En osaa pitää sitä huonona asiana, sillä tekijöiden tunnetila tuo sanoman selväksi ilman kerronnallisia kikkailujakin. 

Jos nyt jotain moittetta näytelmästä haluaa esittää, niin ennakkotietojen perusteella odotin kotirintaman osuuden tulevan esille moniulotteisemmin. Nyt kotiväen rooli jäi lähinnä ohueksi sotaansaattelijan osaksi. Naiskuva liikkui perinteisellä ja masentavalla madonna-huora -akselilla, mihin 2010-luvulla olisin toivonut päivitystä Linnan alkuperäistekstistä huolimatta.

Oma silmäkulmani kostui alikersantti Lehdon (Janne Kumpulainen) kohdatessaan pysäyttävän kohtalonsa yhdessä näytelmän vaikuttavimmista kohtauksista. Huomasin omassa katsomonosassa useammankin katsojan, aina raavaita miehiä myöten, pyyhkivän silmiään monessakin kohtaa. Dramaattisten kohtausten vastapainona oli kuitenkin paljon kepeää komiikkaa, mikä toimi rytmillisesti mainiosti. Taistelukohtauksia pidin aidosti viihdyttävinä, ja tunnustan nauttineeni pommien paukkeesta ja ruudin kärystä, vaikken varsinaisesti action-rymistelyn fanittaja olekaan.


Kaiken kaikkiaan Koljonvirta Teatterin Tuntematon sotilas on tapaus, jota kannattaa käydä omin silmin todistamassa kauempaakin. En usko, että
tällaista, vastaavalla toteutuksella ja intohimolla tehtyä kesäteatteria on kovin usein Suomessa tarjolla. Näyttävä toteutus on elämys jo itsessään, mutta kaikista voimakkaimmin jää kuitenkin mieleen vaikuttava loppukohtaus. Se kiteyttää sen, mitä Väinö Linna ja näytelmätyöryhmä haluaa sodasta sanoa. 
Pelko. 
Sankaruus. 
Ja kunnioitus. 
Kaikki yhdessä.

Koljonvirta Teatteri: Tuntematon sotilas
Ohjaus: Ismo Apell
Dramatisointi: Antti Heikkinen
Kesto noin 2,5h

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Anneli Kanto: Pyöveli


Anneli Kanto on kirjailija, jonka teoksiin olen jo pitemmän aikaa halunnut tutustua hyvien lukuvinkkien innostamana. Erityisesti Lahtarit-teos herätti kiinnostukseni, mutta kun huomasin isäni pöydällä vuonna 2015 ilmestyneen Pyövelin, päätin aloittaa tutustumisen siitä. Kokemus oli vakuuttava ja vaikuttava.

1600-luvulle sijoittuva romaani kuvaa vaasalaista elämänmenoa kolmen päähenkilön kautta. Vuorotellen seurataan tuomaria, apteekkaria ja pyöveliä. Miesten elämäntarinat nivoutuvat yhteen, mutta heidän kaarensa muotoutuvat kovin erilaisiksi. Siinä missä Tuomari Wisander on kirjan alkupuolella yksityiselämässään pettynyt, mutta lain edessä jämpti mies, on Pieti Sipinpoika kurja, kaltoinkohdeltu ja empatiakyvytön kerjäläispoika, joka lähtee tavoittelemaan parempaa elämää. Kirjan lopussa Pietistä on tullut apteekkari Eggerts, josta löytyy paljon enemmän hyvyyttä kuin viettiensä ja pettymystensä orjaksi joutuneesta Wisanderista.

Vahvimmin päähenkilöksi nousee, kirjan nimen mukaisesti, kuitenkin Johann-pyöveli. Kirjan alussa hän on pieni poika, pyövelin ainoa jälkeläinen, josta hänen äitinsä toivoo pappia. Wisanderia ihannoiva poika puolestaan haluaa lukemaan lakia. Kohtaloaan ei kuitenkaan voi paeta, ei ainakaan 1600-luvulla, ja niin Johann lähtee Lyypekkiin saamaan pyövelinoppia paikalliselta mestarismieheltä. Johann oppii ammatin salat, niitä kuvataan kirjassa varsin yksityiskohtaisesti, mutta kotiin palattuaan yrittää kuitenkin löytää vielä uuden suunnan elämälleen.

Vaasaan on kuitenkin rantautumassa maailmalta voima, joille ei Johann, sen paremmin kuin apteekkari Eggerts tai tuomari Wisanderkaan voi mitään. Nimittäin noituus. Kanto kuvaa hyvin sitä, miten noitahysteria valtaa todellisuudessa kirkonmiehet, sitten ylemmän porvariston ja lopulta tietysti oppimattoman kansan. Kirjailija kuvaa piinallisen tarkasti niitä kuulustelumetodeja, joita hyväksikäyttäen noidiksi epäillyt saadaan tunnustamaan mitä omituisimpia tekoja.

Kymmenisen vuotta sitten piipahdin mieheni kanssa keskiaikaisessa kidutusmuseossa Tallinnassa. Vierailu oli sinänsä mielenkiintoinen, mutta aika lyhyt. Keskimääräistä vilkkaammalla mielikuvituksella varustettu vierailija sai museossa vähän turhankin elävän kuvan siitä, miten erilaisilla tavoilla ihmistä menneinä aikoina rankaistiin.

Samanlainen ahdistava tunne tuntui niskassa paikoitellen lukiessani tätä kirjaa. Varsinaisesti se valtasi minut kuitenkin vasta kirjan lopulla, juuri noitavainoja kuvattaessa. Näin siitäkin huolimatta, että olen tainnut opiskeluaikana jopa tenttiä noitavainoihin liittyvää kirjallisuutta, eikä aihepiiri sinänsä ole uusi tai yllättävä. Kannon kieli ja kuvaus on kuitenkin niin raadollista, ettei se voi olla vaikuttamatta. Kamalinta ei suinkaan ole väkivalta, vaan se henkinen kierous ja sadismi, josta vainous sai elinvoimansa.

Kirjan kieli on rehevää ja kaunistelematonta, kuten aihepiiriin hyvin sopiikin. Kirjassa paska on paska ja niin edelleen, mutta niinpä se lienee ollut 1600-lukulaisen pyövelinkin kielenkäytössä. Kieli tai sillä kuvatut raakuudet eivät missään nimessä ole syy jättää kirjaa lukematta, sillä kokonaisuus on tarkkaan ja taitavasti mietitty ja hiottu. Kaikista kauheuksista huolimatta kirjassa on myös paljon kauniita kohtia. Esimerkiksi Johannin ja Kirstinin kauniit ja kesäiset päivät paimenessa on kuvattu erittäin kauniisti.

Pyöveli on mielenkiintoinen historiallinen romaani, joka kuvaa syvällisesti sitä, kuinka erilaisessa yhteiskunnassa muutama sata vuotta sitten elettiin. Ajan rangaistuskäytäntöjä miettissä oli hyvä pohtia sitä, mitä, ketä ja millä tavalla kovat rangaistukset hyödyttivät. 1600-luvulla koko rangaistuskäytäntö tähtäsi toki aivan erilaisiin asioihin kuin nykypäivänä. Jumalan lain rikkominen veti jumalallisen rangaistuksen koko yhteisön päälle, siksi rikoksesta oli rangaistava. Syntinsä sovittamalla rikkoja turvasi autuuden kuoleman jälkeen. Tämä johti mitä omituisimpiin tilanteisiin. Koska itsensämurhaajan ei uskottu pääsevän taivaaseen, syvästi masentunut ihminen saattoi tappaa lapsensa. Viaton lapsi pääsi taivaaseen joka tapauksessa. Murhaaja puolestaan sai papilta viimeisen voitelun ja synnit anteeksi ennen mestaamista.

Kuolemanrangaistuksesta ei taideta nykypäivän Suomessa edes keskustella kovinkaan vakavasti. Pyöveli tarjoaa kuitenkin kiinnostavan kurkistusluukun menneeseen yhteiskuntajärjestykseen. Siinä pyöveli edusti hirmuisimpia tapoja kuolla ja oli sen tähden yhteisössään hyljeksitty ja merkitty mies. Siitä huolimatta ainakin Kannon kirjassa samat hyljeksijät ovat niitä, jotka kaikista kiihkeimmin haluavat nähdä verta. Pyöveli ei sitä halua. Tässä maailmassa pyöveli on nöyrä esivallan palvelija ja myös armon ja vapahduksen enkeli.

Anneli Kanto: Pyöveli
Gummerus 2015
387s.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä


Epäilen vahvasti, että tämän kesän täydellisin kesäkirja on tässä! Kuolema Eedenissä vie jo kannellaan meren rantaan, 1930-luvun helteisille hiekkarannoille. Tarina sijoittuu Eeden-nimiseen täysihoitolaan, jossa keskiluokkaiset kaupunkilaiset viettävät joutilasta ja täydellistä terveyslomaa. Mutta kuinka ollakaan, paratiisin rauha rikkoontuu, kun tapahtuu murha.

Paikalle saapuu muistakin Terttu Autereen dekkareista tuttu lääninetsivä Juhani Kuikka ja paikalla sattuu olemaan myös Onerva Ojala, vastavalmistunut maisteri, joka opettajanpaikkaa etsiessään on pestautunut Eedeniin kesäapulaiseksi. Helteisen kuumina kesäpäivinä ja trooppisen hämyisinä kesäöinä leiskuu lempi, eikä sitä estä edes se tosiasia, että yksi hoitolan asukeista on murhattu, todennäköisesti toisen asukkaan toimesta.

Luin aiemmin keväällä Autereen tänä vuonna ilmestyneen Kaunis mutta kuollut -dekkarin, mutta tämä viime vuonna ilmestynyt teos oli jäänyt minulta välistä. Hyvä niin, sillä tämä oli aivan täydellistä lukemista helteisiin kesäpäiviin. Kuten jo aiemmin olen todennut, Autereen tyyli on iskevä yhdistelmä Komisario Palmua ja Agatha Christietä, hienostunut ja menneen maailman eleganssia henkivä. Miljöö maalautuu lukijan eteen kiehtovana, mutta hyvin kirjailija kuvaa myös henkilöitä, tällä kertaa Eedenin täyshoitolasukkaita ja henkilökuntaa. Ehkä tytärten ja vaimojen kommervenkkejä tuskailevat poliisimiehet menivät paikoitellen jo vähän liioitellun puolelle, mutta muuten en keksi kerronnasta moitteen sijaa. Myös arvoitus säilyi ratkaisemattomana loppumetreille saakka.

Kirjassa on myös hauskoja yksityiskohtia. Murhaa ratkotaan nimittäin muun muassa fiktiivisen kirjailijan ja keskeisen henkilön, Armas Laesteen kirjoittamien romaanien pohjalta, joista päästään lukemaan myös katkelmia. Toinen keskeinen sivuosan näyttelijä tarinassa on ruoka, nimittäin Eedenissä syödään paljon, usein ja hyvin. Keittäjä Hilda Karhun ajanmukaisista resepteistä parhaimmat on lisätty loppuun lukijoiden iloksi.

Vaikka sitä ei tekstissä suoraan sanota, on kirjassa kuvattu lomaparatiisi kovin paljon Terijoen kaltainen merta reunustavine hiekkarantoineen ja venäläisten aristokraattien rakennuttamine huviloineen. Asia alkoi kiinnostaa ja löysin netistä mielettömän hienoja kuvia maailmansotien väliseltä ajalta: miten upea paikka! Sen sijaan surulliseksi mielen vetivät kuvat nykyisistä Terijoen maisemista, kuinka huonoon kuntoon upeat huvilat ovat menneetkään. Onkohan Terijoelle sijoittuvaa kirjallisuutta kirjoitettu, nimenomaan kuvattu kulta-aikaa ennen sotaa ja alueluovutuksia? Jos jollakulla on tietoa, niin otan vinkit mielelläni vastaan!

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä
Karisto 2016
315s.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Ensimmäisen puolivuosikkaan statistiikkaa


Ensimmäinen puolisko tästä vuodesta on hujahtanut ohi, ja mielenkiinnosta päätin tutkiskella, mitä olen kuuden kuukauden aikana lukenut. Alkuvuonna luin 30 kirjaa. Taidan olla siis noin 60 kirjan vuosivauhdissa, kuten parina edellisenäkin vuotena. "Huippuvuosina", ollessani lasten kanssa kotona, luin yli 80 kirjaa vuodessa. Siihen katsoen olen tähänkin tosi tyytyväinen, vaikken olekaan mikään erityisen nopea lukija. Bloggaustahti on kuitenkin pysynyt lähes samana vuodesta toiseen, sillä nykyään kirjoitan enemmän myös teatterista ja elokuvista.

Aivan erityisen iloinen olen siitä, että tänä vuonna olen lukenut erityisen paljon pienkustantajien kirjoja. Joskushan meitä bloggaajia(kin) syytetään isojen kustantamojen suosimisesta, kun taas pienten kustantamojen on vaikea saada kirjojaan esille. En ole aikaisemmin juurikaan listannut tällä tavalla kustantamoja, mutta näppituntumani on, että luen lähtökohtaisesti eniten Otavan ja Gummeruksen kirjoja, muut isot näkyvät toki blogissa usein myös. Tänä vuonna käsiin on kuitenkin sattunut erityisen paljon muidenkin kustantamojen teoksia.

Näin kirjat jakautuvat 1.1.-30.6.2017

Otava 7kpl
Gummerus 4 kpl
WSOY 3 kpl
Tammi 3 kpl
Karisto 2 kpl
Into Kustannus 1 kpl
CrimeTime 1 kpl
Johnny Kniga 1 kpl
Docendo 1 kpl
Bazar 1 kpl
Sunkirja 1 kpl
Finore 1 kpl
PS-kustannus 1 kpl
Kosmos 1 kpl
Omakustanne 1 kpl

Yleisesti ottaen luen kotimaisia teoksia enemmän kuin ulkomaisia, niin myös tänä vuonna. 20/30 teoksista on kotimaisia. Naisten kirjoittamat kirjat näyttävät painottuvan samalla suhdeluvulla 20/30 (yhdessä kirjassa kirjoittajana sekä mies että nainen).

Pääosa lukemistani kirjoista on romaaneja, mutta mukaan mahtuu myös tietokirjoja (7 kpl), sarjakuvia (2kpl) ja runoja (1 kpl). Äänikirjoja on kaksi, e-kirjoja muistaakseni yksi (näitä en ole merkinnyt erikseen ylös).

Genrejaottelu on vahvasti makuasia, mutta kaunokirjallisuuden suurin suosikkini, historialliset romaanit (6 kpl) erottuvat selvästi. Jos jännitys ja dekkarit mielletään mahdollisimman laajasti, löytyy senkin edustajia useampia (5 kpl). Lasten ja nuorten kirjallisuutta edustaa kolme teosta.


Entä kirjojen ikäjakauma? Painotus on uutuuskirjoilla, mutta jotakin vanhempaakin mahtuu sekaan.

Ilmestymisvuosi
2017 19 kpl
2016 5 kpl
2015 1 kpl
2005 1 kpl
1993 1 kpl
1988 1 kpl
1987 1 kpl
1878 1 kpl


Lukukertojen perusteella kirjoittamani teatterijutut ovat olleet hyvin suosittuja. Teatterissa vierailin blogimielessä alkuvuonna kolmeen otteeseen. Kirjaesittelyjen ulkopuolelta myös Käytännön blogifilosofiaa -keskustelut ja kuukausikoosteet ovat herättäneet keskimääräistä laajempaa kiinnostusta.

Kirjoista eniten teitä ovat kiinnostaneet nämä teokset;
1. Viimeiset villitykset. Hendrik Groenin (83 1/4v.) salainen päiväkirja
2. Mukulat maalla. Lasten ruokaretki 
3. Omannäköinen elämä
4. Suurin kaikista 
5. Sydämenasioita Jylhäsalmella

Toisaalta osin yllätäväkin lista, toisaalta ei yhtään. Kirjailijoiden savolaispainotus näkyy vahvasti, mistä olen iloinen. Yksi blogini päämissioista heti alkuvuosista lähtien on ollut nimenomaan savolaisen kirjallisuuden esilletuonti. On myös mukavaa, että tietokirjoja on viiden kärjessä kaksi. Sillä se on ollut toinen pitkäaikaisista "blogikohteistani". Viime vuonna petin itseni tietokirjojen luvussa, joten tänä vuonna olen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni.


Että tällainen kooste tällä kertaa. Omasta mielestäni ainakin aika mielenkiintoinen läpileikkaus yhden kirjablogin alkuvuodesta. :) Miltäs teidän lukuvuosipuolikkaanne näyttää?


sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Hanna Apajalahti: Kulttuurimatkailijan Lappi

 

Perheemme on matkakuumeen vallassa, ja suunnittelemme autolomaa Lappiin. Lappi on minulle lapsuudesta tuttu ja rakas matkakohde, mutta lasten syntymän jälkeen emme ole pitkien etäisyyksien takia rohjenneet sinne lähteä. Edellisestä Lapin reissusta onkin vierähtänyt melkein kymmenen vuotta. 

Kun kyse on perhelomasta, emme voi tietenkään ohittaa Rovaniemen joulupukki-huvituksia. Hanna Apajalahden Kulttuurimatkailijan Lappi antaa kuitenkin mahtavan määrän vinkkejä kulttuurikohteista, joita tavallinen turisti ei välttämättä löytäisi tai osaisi etsiä.

Kirjan sisältö on ryhmitelty alueittain ja kunnittain. Ratkaisu on hyvä, sillä esimerkiksi automatkalla on helppo tarkistaa johonkin kuntaan tultaessa, mitä kaikkea nähtävää lähiseuduilla on. Toisaalta lukiessani kirjan näin ennakkoon alusta loppuun, minuun meinasi iskeä kulttuuriähky. Näkemistä ja kokemusta on nimittäin paljon! Tällainen kirjan rakenne aiheutti myös jonkin verran toistoa, koska esimerkiksi samat taitelijat ovat luonnollisesti vaikuttaneet monenkin kunnan alueella.

Kaiken kaikkinensa kirjaa oli kuitenkin miellyttävä ja helppo lukea. Apajalahti johdattaa lukijan Lapin maisemiin ja kulttuurielämään varmoin ottein. Tuntuu vähän siltä, kuin olisin jo käynyt yhden reissun tekemässä, vaikkei laukkuja ole vielä edes pakattu!

Kirjaa tohtii siis suositella, vaikkei olisi pohjoiseen Suomeen matkustamassakaan. Teoksella on sitä paitsi arvo muutenkin kuin matkaoppaana. Kirjailija on tehnyt valtavan työn kootessaan yhteen paitsi jokaisen kunnan pienetkin kotiseutumuseot, erämaakirkot ja taitelijakodit myös tämän hetkisen kulttuurikentän tapahtumat. Apajalahti antaakin matkan varrelle lukuisia kulttuurivinkkejä: aiheeseen ja alueeseen liittyviä kirjoja, elokuvia ja musiikkia, joilla voi elävöittää matkaa. Entä jos lukisikin Timo K. Mukkaa Pellossa tai kuuntelisi automatkalla Ailu Vallen saamenkielistä rappia?

Kulttuurimatkailijan Lappi on vahvasti ajassa, mutta ulottaa otteensa myös tuhansien vuosien taakse. Saamelainen ja lappilainen kulttuuri, historia ja elämänmeno tulevat lukiessa lähelle. Myöskään kipupisteitä ei kaihdeta. Vaikka Lapissa on lääniä, törmäävät toisaalta asukkaiden, teollisuuden ja matkailun intressit usein myös vastakkain. Saamelaisten ja suomalaisten ja toisaalta valtion ja alkuperäiskansan keskinäinen suhde ei ole kaikistellen helppo. Kirjassa esille tuleekin hyvin esille myös tämä yhteiskunnallinen ulottuvuus.

Kunhan käännämme auton keulan kohti Pohjolaa, otan tämän kirjan mukaan. Mutta aivan yhtä hyvin sen kanssa voi lähteä matkalle myös omassa nojatuolissa.

Hanna Apajalahti: Kulttuurimatkailijan Lappi
Into Kustannus 2017
270s.


maanantai 26. kesäkuuta 2017

Cecelia Ahern: P.S. Rakastan sinua


Olen täällä blogissakin jo jonkin aikaa huokaillut onnellisten kirjojen perään. Kertooko tämä ympäröivästä maailmasta ja nykyisin kirjoitettavista kirjoista vai sitten vain omasta henkilökohtaisesta vaiheesta/mieltymyksestä, että eteen on tuntunut tulevan vain masentavia tai jopa ahdistavia kirjoja. Ei elämän tai edes kirjallisuuden toki tarvitse olla pelkkää vaaleanpunaista höttöä. Pidän siitä, että kirjoissa käsitellään rankkojakin aiheita, mutta sillä on suuri ero, onko kirjan yleisvire toiveikas ja vai pessimistinen. Nyt olen syystä tai toisesta kaivannut valoa, ja ihan pikkuisen yksisarvispölyäkin, mutta sellaisia kirjoja ei ole tullut vastaani.

Kunnes "löysin" yöpöydältäni Cecelia Ahernin P.S. Rakastan sinua -romaanin, jonka ihana Tiina Hyllytontun höpinöitä -blogista minulle lahjoitti talvella. Minulla on nähkääs ollut toisenkinlaisia, vakavampiakin vaiheita ja sen takia P.S. Rakastan sinua -ilmiö, niin kirja kuin elokuva, oli mennyt minulta ihan kokonaan ohi, kunnes talvella jossakin lenssupöhnässäni satuin leffan katsomaan. Elokuva oli i-h-a-n-a ja tokihan kirjakin piti saada käsiin. Jätin romaanin odottamaan sopivaa hetkeä ja se tuli nyt, kun kirjan takakannen teksti osui silmiini: "Hyvänolon kirjat ovat täällä taas" - tätähän minä olen etsinyt!

Tarina lienee useimmille tuttu, mutta kertauksen vuoksi. Kirjan päähenkilö Holly on ollut äärettömän onnellinen miehensä Gerryn kanssa, mutta kohtalo on määrännyt parin eroamaan. Gerry on menehtynyt aivokasvaimeen ja Holly on suuntaa vailla. Onneksi Gerry on kuitenkin muistanut vaimoaan kymmenellä kirjeellä, jotka saa avata kerran kuussa. Kirjeet sisältävät ohjeita, joiden avulla Holly pääsee takaisin elämänsyrjään kiinni.

Heti alkuun on sanottava, että koska minulle elokuva tuli ensin, vertailin tietysti koko ajan elokuvan ja kirjan eroavaisuuksia ja epäpyhästi sanon, että pidin elokuvasta enemmän. Kirja oli ensinnäkin pikkuisen venytetty, sivuja on yli 500, mikä on paljon tämäntyyppiselle viihdekirjalle. Toisaalta teoksessa oli paljon niitä chick lit -kirjallisuuden kliseitä, mistä en kovin paljon perusta. Vaatteita, shoppailua ja kovin ruusunpunainen kuva rakkaudesta. Elokuva, joka toki oli myös suloista hömppää, oli särmikkäämpi. Jossakin vaiheessa lukemista minua alkoi jopa vähän ärsyttää se, ettei Hollylla tuntunut olleen miehensä eläessä minkäänlaista omaa elämää.

Mutta, näistä miinuksista huolimatta, sain sitä mitä tilasin. Vaikka kirjassa kuvataan mieheään surevan lesken ensimmäistä vuotta, ei tarina ole tippaakaan ahdistava. Ahern kuvaa hyvin sitä, että sureva ihminen voi välillä olla iloinen, nauraa ja vitsailla, vaikka sydän onkin surua täynnä. Myös vieraantumisen tunne seurassa, halu linnoittautua kotiin ja muistoihin ja monet muut kuvaukset tuntuivat hyvin uskottavilta. Olisi mielenkiintoista tietää, miten puolison kuoleman itse läpikäynyt ihminen teoksen kokee. Onko mukana oikeaa asiaa, vai tuntuuko teos lapselliselta hötöltä, joka ei oikeaa surua ole nähnytkään?

Tarinassa on toki monta muutakin elementtiä kuin suru. Hollyn tiivis kaveriporukka pitää yhtä ha hauskaa, vaikkei ilman ristiriitojakaan selvitä. Hollyn suuri perhe tukee häntä ja matkan varrella Holly oppii tuntemaan perheenjäsenensä aivan uudella tavalla.

P.S. Rakastan sinua onkin ennen kaikkea kasvukertomus, vaikka mukana on häivähdys romantiikkaakin. Romaani oli juuri sopivaa luettavaa kesäpäiviin, mutta jäin kaipaamaan elokuvan tiiviimpää kokonaisuutta.

Täten tulin lukeneeksi ensimmäisen Ahernini. Romaani on myös kirjailijan ensimmäinen. Mitä muita hänen kirjojaan suosittelisitte myöhemmästä tuotannosta?

Muualla blogeissa:
Niina T. vertailee hienosti romaanin ja elokuvan eroja.
Ruusa piti myös tunteiden kuvausta onnistuneena.
Anne R:lle kirja oli paha pettymys.
Handelle lukeminen oli tunteiden vuoristorataa.
Katriina oli tyytyväinen kirjan loppuratkaisuun.

Cecelia Ahern: P.S. Rakastan sinua
Gummerus 2005
511s.

Suomennos Pirjo Lintuniemi

torstai 22. kesäkuuta 2017

Love Deluxe (Kärlek deluxe)

Love deluxe on romanttinen komedia, joka sijoittuu kirjamaailmaan.


Kesäloman alkamisen kunniaksi teki mieli katsoa joku kevyt elokuva. Sattumalta Netflixista eteeni osui minulle ennestään tuntematon ruotsalainen komedia Love deluxe vuodelta 2014. Tuskin olisin muuten sitä alkanut katsomaan, mutta kun huomasin tarinan kertovan  menestyneestä chick lit -kirjailijasta, joka haluaa oikeaksi kirjailijaksi, mielenkiintoni heräsi.

Tarinan päähenkilö on Selma Trastell (Moa Gammel), seitsemän myyntimenestysromaania kirjoittanut, juhlittu kirjailija. Hänen viihderomaaninsa menevät kuin kuumille kiville, mutta kriitikot teilaavat teokset kerta kerran jälkeen julmemmin, ja oikeat kirjailijat nyrpistävät nenäänsä ja naureskelevat pinnallisuudelle. Selma haluaa kirjoittaa kirjan, joka muuttaa ihmiselämiä ja mentorikseen hän saa Brittan (Lotta Tejle), taiteilijan henkeen ja vereen. 

Selma on eksynyt yhdeksi yöksi samaan sänkyyn paljettohousuisen elämäntaparokkari-Johnin (Martin Stenmark) kanssa, mutta uutta, vakavampaa Selmaa itsestään etsivä nainen ei osaa kuvitella heille yhteistä tulevaisuutta. Sen sijaan hän päätyy yhteen Nilsin (Andreas La Chenardière)  kanssa, joka on herkkä runopoika ja ennustettu tuleva August-palkinnonvoittaja.

Elokuvan juoni menee ennalta-arvattavasti niin kuin chick lit -romaanissakin, kompurointien jälkeen Selma löytää todellisen rakkauden ja siinä sivussa myös itsensä (jota symboloi tietenkin  uusi hiustyyli). Mukana on paljon koomisia käänteitä, romanttisia hetkiä, petollisuutta ja aitoa ystävyyttä. Kirjallisuusmaailman ja oikeiden kulttuuri-ihmisten kuvaus oli hykerryttävää ja antoi sopivasti jytyä muuten aika kliseiseen tarinaan. Toki tarinassa oli oiottu mutkia, eivätkä kaikki yksityiskohdat pitäne paikkaansa edes ruotsalaisessa kirjamaailmassa. Mutta mukavaa, hyvällä maulla suoritettua piikittelyä elokuvassa oli. Karikatyyrisiin henkilöhahmoihin sopivat vastineet olisi helppo nimetä niin ruotsalaisesta kuin suomalaisestakin kirjallisuusskenestä.

Kärlek deluxe, joka Netflixissä kulkee nimellä Love deluxe oli mukava, ruotsalaisuudessaan varsin amerikkalainen vastine Hollywoodin vastaaville filmeille. Ehdotonta plussaa kauniille Gotlannnin luonnolle, sille, että John asuu Väinö-nimisessä laivassa sekä sivuosaa esittävälle Sarah Dawn Finerille, joka on aina yhtä upea.


Love deluxe (Kärlek deluxe)
Ohjaaja Kicki Kjellin
Käsikirjoitus Anna Platt
Tuottaja Anna Wallmark
Ruotsi 2013

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

  
Ruth Waren Synkän metsän siimeksessä on varsin näppärä dekkari ja psykologinen trilleri, jossa tapahtumat kietoutuvat polttariviikonlopun ympärille. 

Kirjan päähenkilö Nora saa kutsun vanhan kaverinsa Claren polttareihin. Kutsu hämmentää, sillä ystävykset eivät ole olleet toistensa kanssa tekemisissä kymmeneen vuoteen. Muutenkaan vanha ystävyyssuhde ei ole ollut aivan tasapainoinen. Nora lähtee kuitenkin matkaan syvällä maaseudulla sijaitsevalle mökille yhdessä toisen ystävänsä Ninan kanssa. Mökkiä emännöi Flo, Claren hermoheikko kaaso. Lisäksi mökille saapuu pari muutakin vierasta.

Sen enempää juonesta ei olekaan tarpeen kertoa, sillä tarinan jännite perustuu juuri salamyhkäisyyteen. Mökillä Nora sa kuulla asian, joka järkyttää häntä syvästi. Lukijalle puolestaan on alusta asti selvää, ettei viikonloppu pääty onnellisesti. Mutta mitä tapahtuu, miksi, miten ja kenelle? Se kaikki selviää pikkuhiljaa takaumien kautta.

Vaikka aihepiiri onkin eri, romaanista tuli mieleen viime kuussa lukemani Suurin kaikista. Molemmat tarinat rakentuvat pala palalta, ja päähenkilön roolin ollessa epäselvä lukija joutuu miettimään, kuinka luotettava kertoja on.

Synkän metsän siimeksessä sisältää aimo annoksen psykologisia aineksia, mutta itse luin tarinan puhtaasti viihdyttävänä mysteeriromaanina, joka piti jännitystä mukavasti yllä ja paljasti salaisuuksia sopivan verkalleen. Erityismaininta siitä, ettei tarinaa myöskään pitkitetty tarpeettomasti, vaan draamankaari laskeutui päätökseensä tyylikkäästi.

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä.
Otava 2017
361s.
Suomentanut Oona Nyström

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär



Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on kuulunut jo ilahduttavan moneen kesääni. Vaikka olen pitänyt monista muistakin Mustosen kirjoista ja kirjasarjoista, on tämä sarja ehkä kuitenkin ehdoton suosikkini. Vuosien saatossa olen kiintynyt topakkaan päähenkilöön, oman tiensä kulkijaan, Ida Erikssoniin (tässä romaanissa Ida Helenius).

Senpä takia nikottelin jonkin aikaa, kun kuulin, että seuraava osa, Ruokarouvan tytär, jättää Idan taka-alalle ja keskittyy hänen tyttäreensä Kirstiin. Vielä aluksi kirjaa lukiessakin harmitti, sillä en oikein osannut samastua omapäisen oloiseen nuoreen opiskelijaan. Mutta sitten kävi niin kuin taitavan kirjailijan tekstiä lukiessa usein lopulta käy. Tarina vei mennessään, ja henkilöhahmot saivat lisäväriä ja syvyyttä. Kirsti ei ollutkaan niin yksioikoinen hahmo, eikä elämänkulku niin ennalta-arvattava kuin olin luullut.

Ennalta-arvattavuus ei tosiaankaan kuulu Syrjästäkatsojan tarinoihin. Jo Ida-äiti on aikaisemmin ajatunut aika uskomattomiin elämänkäänteisiin ja sama tahti jatkuu Kirstinkin kohdalla. Sillä, voisivatko nämä käänteet olla mahdollisia todellisuudessa, ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Mustonen on tehnyt taustatyönsä huolellisesti ja yhdistää historiallisen faktan mestarillisesti fiktiivisten hahmojen elämänkulkuihin.

Kirsti on läheinen kasvattisiskonsa Allin kanssa. Alli tuntuu löytäneen oman paikkansa lausujana ja kansarunouden opiskelijana ja Kirstillekin tarjoutuu varma ja turvallinen tulevaisuudennäkymä komean Mauri-agronomin muodossa. Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin. Kirsti ei ole valmis suurtilan emännäksi. Hän tekee valintansa itse, mutta samaa ylellisyyttä ei suoda Allille.

Surullinen Kirsti lähtee Pariisiin opiskelemaan Ranskan kieltä, tarkoituksenaan päästä elämänsyrjästä uudelleen kiinni. Perillä hän kuitenkin päätyy itsensä Coco Chanelin muotitaloon. Pariisi levittäytyy lukijan silmien eteen juuri niin eksoottisena ja romanttisena kuin olla voi: maitokahvia ja croisantteja, pyöräilyjä Luxemburgin puistossa. Ja tietysti muotia ja midinettejä.

Vaikka osa tapahtumista sijoittuu Pariisiin, on romaaniin entisten osien tapaan siroteltu paljon myös suomalaista historiaa. Tällä kertaa Tulenkantajat ovat suuressa roolissa, erityisesti Olavi Paavilainen ja Katri Vala esiintyvät kirjassa taajaan. 1920-luvun hengen mukaisesti käsitellään myös heimoaatetta ja Naisten Karjala-Seuraa. Historialliset anekdootit ovat kiinnostavia ja tuovat tarinaan syvyyttä.

Ruokarouvan tytär on nuoren naisen kasvutarina, rohkeakin sellainen. Jokainen, joka on joskus aloittanut elämänsä alusta, tai sitten miettinyt sellaista, pystyy tarinaan varmasti hyvin samastumaan. Aihe onkin populaarikulttuurissa suosittu. Kovia kokenut nuori nainen lähtee maailmalle ja löytää itsensä kompurointien jälkeen idyllisistä maisemista. Minuun tämä aihepiiri vetoaa suuresti. Varsinkin, kun toteutus on näin tyylikäs.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
Otava 2017
496s.
Arvostelukappale


keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Satuhetki: Tiina Konttila, Anne Muhonen: Sirkus Rinkeli 2 Suuri taikajahti


Tiina Konttilan ja Anne Muhosen Sirkus Rinkeli ei ollut ollenkaan tuttu aiemmin, mutta kun minulle tarjoutui mahdollisuus tutustua tähän velmuun sarjakuvayhteisöön, päätin tarttua tilaisuuteen. Sirkus on miljöö, joka on kiehtonut lapsesta saakka. Yhä edelleen käyn vuosittain sirkuksessa ja olen onnistunut tartuttamaan sirkusinnostuksen myös muuhun perheeseen.

Lähtökohdat olivat siis otolliset tämän sarjakuvan lukemiseen. Kyseessä on lastensarjakuva-albumi, ja tuntumani mukaan oma 7,5- ja 6-vuotias kohdeyleisöni osui  kohdeikähaarukkaan passelisti. Tosin selvästi innostuneempi oli pienempi Neiti Kevät. Ekaluokkalaiselle, korjaan: jo lähes tokaluokkalaiselle Herra Syksylle tarina oli mukamas liian nössö.

Minusta tarina taas oli hauska. Pitkämies, sekä nimeltään että olemukseltaan, saa kirjeen taikurikurssin professorilta. Opintoja kirjeopistossa suorittanut Pitkämies on valmis vastaanottamaan ensimmäisen taikansa. Kunhan se nyt vain tulisi postissa. Sitten Sirkus Rinkelissä alkaa tapahtua kummia... selviää, että taika olikin saapunut alkuperäisessä kirjekuoressa, mutta karannut kuoreen tulleesta reiästä. Ja mikä pahinta, Taikaministeriön tarkastaja on tulossa! Koko sirkuksen väki kokoontuu jäljittämään ilkikurista taikaa.

Olisi varmaan ollut hyvä, jos olisimme tutustuneet ennakkoon ensimmäiseenkin Sirkus Rinkeli -tarinaan. Nyt meillä oli ensin vähän vaikeuksia sisäistää, kuka kukin henkilö on ja ketä tarinassa seurataan päähenkilönä. Sarjakuvamuoto on minulle henkilökohtaisesti vaikea laji ääneenluettavaksi, vaikka lapsille suunnattu sarjakuva toki onkin selkeä niin rytmityksiltään, kuvitukseltaan kuin käsikirjoitukseltaankin. 

Mielenkiintoinen ja kiva tyylikeino oli, että albumin kuvitus oli aluksi varsin maltillinen, seepiamainen. Karanneen taian mukana sarjakuvan maailmaan tuli väriä, aluksi pieninä pirskahduksina, sitten jo enemmän ja lopulta ruudut leimusivat väreissä. Kun taika vierailee läheisessä vanhainkodissa, tapahtuu sama ihme myös vanhainkodin asukkaille. Vanhakin nuortuu kuin lapsi leikkimään ja hoitajat ovat ihmeissään! Lasten ehdoton suosikkikohta taas oli tapa, jolla karannut taika lopulta saatiin kiinni, Bruno-pelle kun oli vahingossa nielaissut sen.

Sirkus Rinkeli - Suuri taikajahti on hyväntuulinen sarjakuva. Se julistaa hauskanpidon ilosanomaa. Kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa, pääasia on, että ollaan yhdessä yhteisönä ja välitetään toisista. Silloin voi porukalla syödä vaikka poppareita puussa, olipa ikää miten paljon tahansa.

Tiina Konttila, Anne Muhonen: Sirkus Rinkeli 2, Suuri taikajahti
Omakustanne 2017
42s.
Arvostelukappale

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Toukokuun kooste



Hyvää alkanutta kesäkuuta! Kuukausi alkoi hyisesti, mutta onneksi nyt näyttää jo lupaavammalta. Äsken kävin lenkillä ihan paitahihasillani, ja minulla oli jopa kuuma!

On aika listata toukokuun luettuja. Kuukausi oli lukemisen suhteen hyvin kaksijakoinen. Alkukuusta luin vaikka mitä hyvällä tahdilla, mutta kuukauden puolivälissä tuli täydellinen stoppi. Parin viikon aikana olen kokeillut kirjaa jos toistakin, lukenut lauseen kerrallaan ja unohtunut sitten omiin ajatuksiini. Olen huomannut ilmiön aiemminkin. Kovassakin kiireessä on tulee luettua tehokkaasti, mutta kun kiire sitten hellittää, ottaa rasittunut mieli ja elimistö omansa takaisin. Vaikka tiedän, että viimeistään muutaman viikon päässä häämöttävä kesäloma korjaa lukutilanteen, ärsyttää silti vähän: olisi niin monta hyvää kirjaa odottamassa.

Kuukauteen mahtui kuitenkin muutama mainio kotimainen uutuus. Kirsi Pehkosen Sydämenasioita Jylhäsalmella oli ihana, hyvän mielen romaani, rehellistä hömppää hyvällä twistillä. Kirjaa lukiessa tuntui siltä, että kesäkelithän ovat ihan nurkan takana. No, me kaikki tiedämme, miten siinä kävi!

Muut uutuuskotimaiset olivat dekkareita, mutta aivan erilaisia. Terttu Autereen ihastuttavan vanhanaikaisista dekkareista olen kirjoittanut aiemminkin. Kaunis mutta kuollut oli viihdyttävä ja aistikas. Sitä lukiessa tuli myös sellainen vintage-tunne, että väkivalta on jotakin sellaista, mikä ei tavallista ihmistä voi koskettaa. Marko Kilven Undertaker - kuolemantuomio lähestyikin aihepiiriä puolestaan aivan toisesta näkökulmasta. Päähenkilönä hautausurakoitsija, joka sattuu olemaan myös sarjamurhaaja. Kilvelle tyypilliseen tapaan yhteiskunnallisia vääryyksiä, sitä, mitä kaikkea hyvinvointiyhteiskunnassakin tapahtuu, ei jätetty huomiotta.

Olin Kilven kirjaan tarttuessani jo valmiiksi vähän apealla mielellä, sillä samalla kun maailmalta kantautui ikäviä terrorismi-uutisia (kuten tänäänkin), olin lukenut ruotsalaisen Malin Persson Gioliton Suurin kaikista -romaanin. Kai tätäkin voisi dekkariksi kutsua, mutta itse kyllä pidin tätä enemmänkin psykologisena oikeussalidraamana, joka pureutuu kouluammuskelun jälkiselvitykseen. Että sellaisia kepeitä aiheita.

Minun oli kertakaikkiaan pakko laittaa äänikirjana kuuntelemani sarjamurhaajajahtia kuvaava Stephen Kingin Mersumies hetkeksi jäähylle. Onneksi alkukuusta päättämäni äänikirja, Julian Fellowesin Belgravia sentään oli kepeämpää viihdettä, vaikka siinäkin käsiteltiin monenlaisia, syviäkin, teemoja.

Summauksena voi sanoa, että luin toukokuussa erinomaisia kirjoja, mutta lukupinoon sattui turhan monta rankkaa tuttavuutta peräkkäin. Onneksi joukossa oli myös kuplivan kepeää kerrontaa vastapainona.

***
Mitä sitten lukijat kävivät toukokuussa lukemassa? Nämä viisi kirjaesittelyä olivat viime kuussa kaikista vierailuimmat:
- Antti Tuuri: Ikitie (tästä loistavasta romaanistahan on valmistumassa elokuva)
- Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella
- Jyri Paretskoi: Shell's Angles (Iisalmen pärinäpoikien suosio ei tunnu laantuvan!)
- Malin Persson Giolito: Suurin kaikista
- Marko Kilpi: Undertaker

***
Kuten jo alussa kerroin, alkukuukausi on lukemisen suhteen ollut nahkea. Saapa siis nähdä, mitä saan aikaiseksi lukea. Yksi odotettu historiallinen romaani on työn alla, samoin ainakin sarjakuva ja keittokirja.

10.6. täällä Kuopiossa muuten vietetään kirjabloggaajien suvitapaamista. Päivää vietetään vahvasti Minna Canthin hengessä, mutta paikalle tulee myös kuopiolaisia nykykirjailijoita: Marja-Sisko Aalto, Antti  Heikkinen ja Marko Kilpi. Jos siis ensi lauantai sattuu olemaan vapaa, ja sinulla on mahdollisuus saapua Savon (ja mualiman) pääkaupunkiin, lämpimästi tervetuloa!


maanantai 29. toukokuuta 2017

Kari Suomalainen: Välskärin kertomuksia



Pilapiirtäjä Kari Suomalainen on tainnut viime viikkojen ajan olla ajankohtaisempi kuin vuosikausiin. Presidentti Mauno Koiviston kuolema toi lehtien sivuille ja somejakoon useita Suomalaisen herkullisia karikatyyrejä vuosien varrelta. Pakko myöntää, että minullekin tulee Koivistosta ensimmäisenä mieleen Suomalaisen luoma pitkä, hoikka ja näyttävän otsatöyhtön omaava hahmo. Samalla tavalla on vaikea ajatella monta muuta menneiden vuosikymmenten poliittista johtohenkilöä ilman, että Suomalaisen tarkkasilmäiset, ristiriitaisiakin tunteita herättävät karikatyyrit sotkeutuvat mielikuviin.

Jokin aika sitten kirjaston poistomyynnissä käteni sattui osumaan Suomalaisen Välskärin kertomuksia -teokseen. Kyseessä ei suinkaan ole täydellinen sarjakuva koko tarinasta (kuinka pitkä sarjakuva siihen tarvittaisiinkaan?!), vaan 26 sivun mittaista sarjakuvaa, jotka käsittävät merkittävämmät tapahtumat Breitenfeldtin taistelun aikana ja sen jälkeen. Sarjakuvat on julkaistu vuonna 1987, mutta ne on piirretty alun perin vuosina sotavuosina 1942-43. Eräänkin stripin Suomalainen kertoo piirtäneensä Syvärin rannalla. Sarjakuvat julkaistiin kuitenkin vasta sodan jälkeen, vuonna 1949 Lukemista lapsille -lehdessä.

Suomalainen kertoo esipuheessaan olevansa paljosta velkaa seikkailusarjakuvalle. Suomalainen sarjakuva (ja Suomalaisen sarjakuva) olikin aluksi nimenomaan seikkailusarjakuvaa.Välskärin kertomuksia lukiessaan on helppo kuvitella, kuinka pikkupojat 1940- ja 50-lukujen vaihteessa ovat eläytyneet ruutujen vauhdikkaisiin kuvauksiin. Ilmaisultaan piirtojälki on tarkkaa ja perinteistä. Perttilä on uljas ja komea, jesuiittaisä Hieronymus inha ja katala, kaunis ja kopea Regina von Emmeritz näyttää kovasti kohtalokkaalta Regina Linnanheimolta ja niin edelleen.

Sarjakuva-albumi on näyttävä kooltaan: 34,5cm x 26cm. Lukiessa ei tullut ollenkaan sellaista tunnetta, että rahastusmielessä olisi haluttu kerätä menneitä harjoituskappaleita samojen kansien väliin, vaan päin vastoin, teos henkii kunnioitusta niin pilapiirtäjän varhaista tuotantoa kuin itse alkuperäisteostakin kohtaan. Jos Välskärin kertomuksia ei ole lukenut, tai tarina ei ole muuten tuttu, jää albumin sisältö arvatenkin varsin epäselväksi. Sen sijaan Välskäri-faneille tämä toimii hyvin eräänlaisena kunnianosoituksena ja kuriositeettina eepoksen myöhemmistä vaiheista. Nykypäivänä tälle on olemassa ihan oma nimikin, fanifiktio.

Kari Suomalainen: Välskärin kertomuksia vapaasti Z. Topeliuksen mukaan
Otava 1987

torstai 25. toukokuuta 2017

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemantuomio



Marko Kilven odotettu rikosromaanisarja sai avauksensa muutamia viikkoja sitten, kun Undertaker - kuolemantuomio ilmestyi. Kirja on ehtinyt saada positiivisen vastaanoton niin Helsingin Sanomissa kuin Savon Sanomissakin. Eikä ihme. Kilpi on profiloitunut jo aiemmilla teoksillaan yhdeksi suomalaisen rikoskirjallisuuden uudistajista ja jatkaa samalla tiellä entistä voimakkaammin.

Kirjasarjan idea, se, että päähenkilönä seurataankin pahiksia kiinniottavan hyviksen sijasta kylmäveristä sarjamurhaajaa, ei toki ole uusi asia. Sitä mukaa kun maailma ympärillä tuntuu muuttuvan entistä sekavammaksi ja hyvän ja pahan toisistaan erottaminen entistä monimutkaisemmaksi, näkyy sama trendi myös populaarikulttuurissa. Kilvenkään päähenkilö Jarmo Kivi ei ole yksinomaan paha. Hän on kunnioitettu hautausurakoitsija ja perheenisä, joka selkeästi kamppailee omien demoniensa ja traumojensa kanssa. Tavallisista hautausurakoitsijoista Kivi eroaa vain sillä tavalla, että hän on tavalla tai toisella (vielä jäi epäselväksi miten, milloin ja miksi) sekaantunut järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Jos tarve vaatii, ja Kivellä tarve tulee verrattain usein, hän ei epäröi raivata tieltään vastustajia mitä karmeimmalla tavalla. Olisi helppo sanoa, että Kivi on psykopaatti, mutta saa nähdä, miten henkilökuva kehittyy sarjan edetessä.

Toisaalta seurataan syrjäytymässä olevan pariskunnan, Tuomaksen ja Marian tarinaa. Maria kärsii masennuksesta, eikä Tuomaksen tulot opiskelijana riitä edes ruokaan. Halu pärjätä, tulla toimeen ja menestyä on kova, mutta kuinka paljon lastia kukaan jaksaa kantaa? Kilpi on esittänyt aiemmissa romaaneissaan tiukkoja yhteiskunnallisia kysymyksiä, eikä jätä tilaisuutta käyttämättä tälläkään kertaa. Onko Suomi todella, edelleen, vieläkin, yhteiskunta, jossa omalla työllä, ahkeruudella ja periksiantamattomuudella on mahdollista yltää mihin tahansa? Jaetaanko kaikille syntymässä tasaveroiset kortit käteen? Ja toisaalta, voiko käydä myös niin, että korkealtakin voi tippua, ilman omaa syytä?

Vaikka kyseessä ei olekaan aivan perinteinen dekkari, ei runsasaineksisessa romaanissa ole poliisejakaan unohdettu. Tosin jos hyvän ja pahan raja hämärtyy päähenkilön kohdalla, samaa voi sanoa myös häntä jahtaavista poliiseista. Tutkintaa johtava Saari tuntuu varsin häikäilemättömältä tyypiltä ja korkeintaan keskinkertaiselta johtajalta. Hänen alaisensa epäilevät esimiehensä toimintatapoja suhteellisen avoimesti. Läpi romaanin käy kipeän selväksi se, että vanhempi konstaapeli Kilpi todellakin tietää mistä kirjoittaa. Poliisit joutuvat näkemään ja kohtaamaan kaiken sen, minkä tavallinen keskiluokkainen kansa voi sivuuttaa onnellisen tietämättömänä tai sitten sellaista esittäen. Juuri poliisin työtä kuvatessaan teos onkin ehkä paljaimmillaan ja myös raaimmillaan.

Myönnän, etten olisi nyt oikein jaksanut lukea tätä. Viime aikoina on tullut luettua paljon kaikesta pahasta, eikä ympäröivä maailmakaan näytä kaikistellen valoisalta paikalta. Kaipaisin lisää kukkia, perhosia, pieniä kissanpoikasia ja yksisarvisen pölyä maailmaan. Lukukokemusta ei siis voi kehua erityisen nautittavaksi. Tässä kirjassa oli niin monta kohtaa, jossa menin rikki. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Undertakerissa olisi kirjana mitään vikaa, päin vastoin.

Undertaker esittelee Kilvestä kirjoittajana uuden puolen. Kieli on sujuvaa kuten aina, mutta selvästi ilmaisu on ottanut tiiviimmän, kansainvälisen trillerin muodon. Sisältö tottelee muotoa muutenkin läpi romaanin. Kirjasarjasta piti tulla ensin televisiosarja ja se näkyy tietynlaisena synopsismaisuutena romaanissakin. Aluksi käsikirjoitumaisuus oudoksutti, mutta kun siihen tottui, oppi tiivistä rakennetta myös arvostamaan.

Undertaker on oma itsenäinen teoksensa, mutta kaikesta huomaa, että tämä oli vasta pilottijakso. Kysymyksiä heräsi enemmän kuin vastauksia saatiin. Henkilöitä esiteltiin melkoinen kavalkadi ja heidät aseteltiin valmiusasemiin. Otaksun, että sarjan toisessa osassa tapahtuu paljon. Moottori on jo käynnistetty ja sen ärjymisestä päätellen tulossa on totista menoa.

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemantuomio
CrimeTime 2017

335s.

lauantai 20. toukokuuta 2017

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista


Malin Persson Gioliton Suurin kaikista kiinnitti huomioni tyylikkäällä kannellaan ja kiinnostavalla takakansitekstillään. Juuri muuta en siitä kuitenkaan tiennyt etukäteen, ennen kuin teos tuli puheeksi kuopiolaisten kirjabloggaajien tapaamisessa ja sain vähän taustatietoa romaanista. Teos palkittiin Ruotsin Dekkariakatemian toimesta viime vuoden parhaaksi ruotsalaiseksi rikosromaaniksi ja sen oikeudet on myyty yli 20 maahan.

Aivan perinteisestä rikosromaanista ei kuitenkaan ole kyse. Romaani on yhtä aikaa oikeussalidraama ja matka syyllisyyden syövereihin. Aihe kumpuaa kipeästä ja ajankohtaisesta kysymyksestä pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Romaanissa pestään kouluampumisen jälkipyykkiä. Tarinaa seurataan kirjan päähenkilön Majan näkökulmasta käsin. Maja on tutkintavankeudessa, eristyksessä läheisistään ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Välillä Maja muistelee kuluneen vuoden aikaisia tapahtumia, välillä ammuskelua. Merkittävä osa kirjasta istutaan oikeussalissa ja seurataan oikeuskäsittelyn etenemistä. Maja on toisaalta äärimmäisen älykäs, toisaalta juuri niin arrogantti ja ärhäkkä kuin rikas nuori vain olla voi. Aluksi päähenkilö ei tunnu ollenkaan miellyttävältä tai samastuttavalta hahmolta, mutta romaanin edetessä kuvaan tulee uusia piirteitä.

Yli 400 sivuinen romaani tuntui pikkuisen pitkitetyltä. On helppo uskoa, että aika matelee eristyssellissä kattoon tuijotellen, samoin kuin kuunnellessa pitkäpiimäisten asianajajien puhetta oikeussalissa. Onneksi kirjailijan teksti kuitenkin kulkee ja on kepeää luettavaa, muuten olisin saattanut antaa jossakin vaiheessa periksi.

Kirjassa on vahva yhteiskunnallinen sanoma. Maja ystävineen edustaa upporikasta hienostonuorisoa, joka elää aivan eri todellisuudessa kuin maahanmuuttajalähiöstä ponnistavat nuoret. Vastakkainasettelu ja jännitteet ovat vääjäämättömiä. Mieleeni tuli Herman Kochin Illallinen, sillä molemmissa luodaan voimakas kuva kahtiajakaantuneesta hyvinvointiyhteiskunnasta, jonka päät ajautuvat koko ajan kauemmas toisiaan. Jostakin syystä tällaiset kuvaukset ovat minusta aina hyvin painostavia ja ahdistavia. Olen elänyt oman lapsuuteni ja nuoruuteni kuitenkin niin punamullan jälkeisessä, tasa-arvoa korostavassa kansankotihengessä, että on vaikea hyväksyä uusien sukupolvien elävän aivan erilaisessa yhteiskunnassa.

Kouluampuminen on toki aiheena ahdistava muutenkin. Kirjailija ei kaunistele aihetta piiruakaan, mutta ei kyllä toisaalta mässäilekään. Itse traaginen tapahtuma paljastuu lukijalle armollisesti pala palalta, siedettävinä annoksina. Samalla tietysti kasvatetaan jännitettä: mitä todella tapahtuikaan? Jännitys nousee myös kolmeviikkoisen oikeussalidraaman edetessä. Ahdistavia  elementtejä kirjassa siis piisaa, mutta kaikista herkin sellainen on Majan suhde pikkusiskoonsa Linaan. Se on niin herkkä paikka, ettei sitä oikeastaan edes mainita kuin sivulauseissa, sillä Maja ei pysty päästämään asiaa edes ajatuksiinsa. Tuossa kipupisteessä luonnollisesti piilee myös se suurin kaikista.

Kipeästä aiheesta huolimatta kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kevyt, liki nuortensarjamainen ote tasapainottaa mukavasti vaikeaa aihepiiriä. Toisaalta romaani on keskustelunavaus yhteiskunnan suuntaan. Mihin olemme menossa tulevaisuudessa?

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista
Johnny Kniga 2017
414s.

Suomentanut Tarja Lipponen
Arvostelukappale

torstai 11. toukokuuta 2017

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella


Koin aika lailla täydellisiä onnen ja joutilaisuuden hetkiä viime viikonloppuna maatessani kesämökkimme sängyllä. Aurinko lämmitti jalkojani ja ajatuksissani olin Jylhäsalmella, itäsuomalaisella, aika tyypillisellä pikkupaikkakunnalla. Rakkaudessa pettynyt Riina työskenteli siellä tätinsä lossikahvilassa, aloitti ja päätti päivän uimalla lämpimässä järvivedessä, tutustui uusiin ihmisiin ja luonnollisesti myös komeisiin sulhaskandidaatteihin.

Kirsi Pehkosen Sydämenasioita Jylhäsalmella ei tarjoa mitään uutta meille, jotka olemme kasvaneet Anni Polvan ja Elsa Anttilan kaltaisten kirjailijoiden tuotannon parissa. Ja juuri sen takia pidin lukemastani tavattomasti. Kirja tarjoaa ihanaa hyvän mielen viihdettä ja eskapismia. Myönnän, että paluu lumisateiseen toukokuun maanantaihin ja tavalliseen arkeen tuntui tämän jälkeen melko ankealta.

Jo lukiessani Pehkosen Karhuvaaran uhria huomasin, että nautin hänen kielestään suunnattomasti. Pehkosen tekstiä on helppo lukea, siinä on miellyttävää olla. Vaikka kirjailija ei sorru turhaan maalailuun tai yksityiskohtaiseen piperryskuvailuun, piirtyvät miljööt, maisemat ja henkilöt lukijan mieleen tehokkaasti muutamalla sattuvalla sanalla ja lauseella. Siviiliammatiltaan Pehkonen on opettaja, lieneekö selväsanaisuus ja suoraan maaliin uppoava viestintä osin sitäkin perua?

Kuten mainitsemissani Polvan, Anttilan ja monen muun kirjailijan tuotannossa, tämänkin kirjan päähenkilö on ihailtavan selväjärkinen, rempseä ja ripeäotteinen naapurin tyttö. Maalaistyttönä tunnen olevani tällaisessa maalaisromanttisessa viihdekirjallisuudessa kotonani. Siinä missä niin muodikas chick lit on aina tuntunut vähän vieraalta yltiöpäisine kulutusjuhlineen, purkaa Riina paineita pesemällä saunan lauteet tai lähtemällä soutelemaan.

Koska suurin osa suomalaisista on ainakin kaapissa olevia maalaisia, on helppo ymmärtää, miksi tämän tyyppinen kirjallisuus säilyttää suosionsa vuosikymmenestä toiseen. Sydämenasioita Jylhäsalmella sisältää suomalaisen unelman: lämmin kesä Suomen maaseudulla, yhteisöllisyyttä, ystävyyttä, välittämistä ja romantiikkaa. Valoisia kesäöitä ja pyöräilyjä farkkusortseissa. Jännitystä sopivasti, mutta niin vähän, ettei auvoisa turvallisuudentunne häviä mihinkään. Haitari ei sentään tainnut haikeasti soida missään vaiheessa.

Pehkosen kunniaksi on ehdottomasti sanottava, että kaikesta huolimatta teos tuntuu raikkaalta ja rakkaalta yhtä aikaa. Kirjalla on myös sukupolvia syleilevä vaikutus. Se sopisi erinomaisesti teini-ikäisen luettavaksi, mutta tuntuu iskevän myös keski-ikäisempään lukijakuntaan. On aina hienoa, jos saman kirjan ääressä viihtyvät tyttäret, äidit ja mummotkin.

Kirjaa lukiessa huomaa selvästi, että luvassa on kokonainen Jylhäsalmi-kirjojen sarja. Pehkonen tyytyy antamaan paikkakunnan elämästä pienen maistiaisen, mutta jättää ässät vielä hihaansa. Seuraava kirja on jo työn alla ja ilmestynee ensi vuonna. Tunnustan. En malta odottaa.

Kenelle: eskapismia kaipaavalle, romantiikan nälkään, nostalgikoille, niille, jotka haluavat palata nuoruuteen, sellaiseenkin, jota itse ei ole elänyt.

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella
Karisto 2017
190s.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...