Väinö Linna: Täällä Pohjantähden Alla 3 (äänikirja)

Kun runko on kunnossa, on helppo purkaa ja rakentaa uutta.

Mitähän oikein kertoisin kirjasta, jonka lähes kaikki tuntevat, jonka itsekin olen lukenut parikymppisenä kertaalleen ja jota nyt kuuntelin äänikirjana kokonaisen vuoden verran? En sentään kuunnellut koko kirjaa ja koko vuotta. Ensimmäiset seitsemän tuntia kuuntelin viime syksynä, loput 20 tänä kesänä. Sen verran repaleinen kokemus kuitenkin oli, että yhtenäistä kuvaa siitä on vaikea hahmottaa.

Tai ehkä se kuitenkin onnistuu. Lähdetään purkamaan siitä, miksi ihmeessä kuunteleminen kesti näin pitkään ja miksi kirja jäi tauolle yli puoleksi vuodeksi. Jo toisessa osassa minulle kehittyi rutiini: kuuntelin äänikirjaa samalla kun maalasin lautoja hirsimökkimme työmaalla. Joskus muinoin ehkä kirjoitin täällä projektistamme, jossa siirsimme sotien jälkeen rakennetun hirsitalon mieheni kotipaikalle. Siihen ympäristöön, jylhien hirsien sisäpuolelle, koivujen keskelle, paikkaan, joss sydän lyö hitaammin ja jossa aika kulkee verkkaisesti, sinne Väinö Linnan teksti ja Veikko Sinisalon ääni sopivat. Sen jälkeen sitä ei voinut kuvitellakaan kuuntelevansa betoniviidakossa, lähiömetsissä, juppiauton ratissa, kuntosalista puhumattakaan. Mutta rakentaessa kaikki oli hyvin ja oikein, sillä niin Linnakin tarinaansa vie eteenpäin: hirsi hirren päälle rakentaen, välillä höyläten, välillä paikaten, uusia kerroksia vanhan päälle maalaten.

Trilogian kolmannessa osassa Akseli ja Elina ryhtyvät rakentamaan elämäänsä sisällissodan jälkeen. Akseli ei ole enää sama mies kuin ennen sotaa ja vankeutta, mutta paljon hyvääkin on. Torppareista tulee itsenäisiä talonpoikia, taksvärkkipäivistä päästään ja Akseli pääsee kulkemaan oman peltonsa laitaa. Toki tulee pulavuosia, hallaöitä, nälkäisiä kulkijoita, pulaa työstä, ruoasta ja tarvikkeista, muilutuksia, poliittista kiihkoa, mutta kuitenkin, pitkällä aikavälillä Koskelan suunta on ylöspäin. Perhe kasvaa ja talo kasvaa, vöyristyy poikien miehistyessä. Uuden ajan ja tulevaisuudenuskon symbolina Koskelaankin rakennetaan uusi navetta. Vaikka Akseli on nujerrettu kertaalleen Hennalassa lähes pysyvästi, nousee ryhti vielä kuitenkin, jopa korskeuteen asti. Mutta sitten tulee sota, ja Koskelan väki nujerretaan jälleen. Ei vain yksin-, vaan kaksin- ja kolminkertaisesti.

Akselin ja Elinan lapsista eniten esille nousevat Vilho ja loppuvaiheessa Kaarina. Eero ja Voitto jäävät etäisemmiksi, toisiinsa helposti sekoittuen. Juhani jää jatkamaan Koskelan työtä ja sen verran lukijalle selviää, että mies lienee isoisä-Jussin veroinen, hyvässä ja pahassa. Vaikka monet alusta asti mukana olleet henkilöt kuolevat tai katoavat, on onneksi niitäkin, jotka ovat ja pysyvät, eivätkä muutu. On Kiviojan Vikki, on Kankaanpään Elias, on Leppäsen Aune. Lieneekö sattumaa vai ei, että näistä hahmoista yksikään ei ole lähelläkään kiiltokuvamaista kansankuvausta. On toki myös Koskelan Alma, tyyni ja luja, niin kuin suomalaisen matriarkan kuuluukin olla.

Kolmas osa kattaa pitkän aikavälin, sillä kirja päättyy 1950-luvulle. Kokonaisuutena kirjasarja kertoo suomalaista historiaa siis noin seitsemänkymmenen vuoden ajalta. Ihmisiän. Tässä päätösosassa kronologia etenee paikoin verkkaisesti, välillä kiihdyttäen. Esimerkiksi 1930-luvun alun vuosiin, Lapuan Liikkeeseen ja muilutuksiin, pysähdytään pitkäksi aikaa. Sitten vauhti taas välillä kiihtyy hidastuen jälleen sodan lähestyessä.

Kuten aiemmissakin osissa, tunsin kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäpiitäni kuunnellessani ihmisten puheita. Linnan kuvaamassa ajassa ei tunnettu käsitettä vihapuhe, mutta siitä juuri on kysymys. Täällä Pohjantähden alla onkin teos, joka kannattaisi lukea jo ihan kasvatusmielessä jokaisen suomalaisen. Ei siksi, että sen pohjalta kannattaisi laatia ennustuksia, mitä kohti Suomi ja suomalaiset ovat menossa. Mutta siksi, että niin mestarillisesti Linna kuvaa sitä, miten ihmismieli, joukkojen mielestä puhumattakaan, toimii. Vahvasti ja eleettömästi Linna lisää kerroksia henkilöhahmoihinsa ja punoo säikeitä historiankulkuun, aivan niin kuin pensselillä maalaten uusia sävyjä karheaan lautaan.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 3
WSOY 2007
Lukijana Veikko Sinisalo
29h 47min

Kommentit

  1. Hirsimökin seinien sisälle tämä tarina varmasti sopii. Äänikirjoilla on tosiaan aikansa ja paikkansa. Minä huomaan, että raskaampia kirjoja jaksan kuunnella tehdessäni jotain mekaanista kuten kerätessäni marjoja, kevyet jätän siihen kun ajan autoa (silloin raskaus ei toimi, en jaksa, en osaa keskittyä).

    Luin Täällä Pohjantähden alla viime kesän klassikkohaasteessa ja olin iloinen että luin sen vihdoin ja toisaalta juuri siinä hetkessä. Onnellisia hetkiä teidän hirsimökkiinne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linnea, tuo on hyvä huomio! Varmasti se menee just noin, että keskittymistä vaativat on helpompi kuunnella kun tekee samalla jotain, mitä ei varsinaisesti tarvitse ajatella joka hetki. Ja TPAssakin on paljon pitkiä puheita, monologeja ym. joissa helposti keskittyminen herpaantuu, jos miettii välillä muutakin. Tai sitten alkaa väsyttää, niin kuin mulla aina autolla ajaessa jos kirjavalinta on epäonnistunut.
      Kiitos Linnea ja ihanaa syksyä! ❤️

      Poista

Lähetä kommentti