Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus


Vanhoillislestadiolaisten perheiden olot ovat viime vuosina olleet julkisessa keskustelussa paljon esillä. Muutamien liikkeen sisältä tulleiden rohkeiden ulostulojen seurauksena liikkeen johtohenkilöt ovat antaneet keskusteluun oman, pakotetun kommenttinsa, mutta muuten keskustelua onkin sitten käyty lähinnä valtaväestön keskuudessa, usein ihmetellen ja kauhistellen. Pauliina Rauhalan upea ja kiitelty romaani Taivaslaulu toimi monella varmasti herättäjänä ja oli sitä paitsi myös kaunokirjallisesti erittäin korkeatasoinen teos. Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan Usko, toivo ja raskaus puolestaan ilmestyi viime vuonna, ennen kuin Taivaslaulun aiheuttama aallokko ehti laantua. Kun Vuokko Ilolan rankat kokemukset lestadiolaisliikkeessä vielä herättivät mediankin kiinnostuksen, oli myrsky vesilasissa viimeistään syntynyt ja kuohunut yli. Kuin sinetiksi Usko, toivo ja raskaus palkittiin Tieto-Finlandia -ehdokkuudella.

Minun on pakko uskoa, että ehdokkuus tuli huomiona pioneerityöstä ja kannustuksena oikealle asialle, sillä kirjallisessa mielessä teos oli paikoitellen varsin puuduttavaa luettavaa. Ruohon ja Ilolan teos perustuu lestadiolaisilta saatuihin kirjallisiin vastauksiin, joissa he kertovat elämästään, omasta lapsuudestaan, vanhemmuudestaan ja kokemuksistaan lestadiolaisyhteisössä. Lisäksi kirjailijoilla on runsaasti muutakin lähteistöä, esimerkiksi Suomen Vanhoillislestadiolaisten keskusyhdistys SRK:n julkaisuja. Ajatuksena tämä konkreettinen, vertaileva ja pohtiva lähtökohta on hyvin ihmisläheinen ja siis periaatteessa hyvä, mutta sitaatteja oli mielestäni tekstissä aivan liikaa. Vaikka esimerkiksi lainaukset vastaajien kirjeistä olivat valaisevia ja koskettavia, niitä oli hyvin paljon. Myös toistoa tuli sekä vastauksissa että jo kirjan rakenteessa.

Usko, toivo ja raskaus käsittelee, kuten nimestäkin jo selviää, vanhoillislestadiolaisen liikkeen opetusta ehkäisyn syntisyydestä ja sen käytännön vaikutuksia. Liikkeen virallisessa opetuksessa on vahva eetos siitä, että jokainen lapsi on Jumalan lahja ja hänet on siis vastaanotettava. Kirjaa varten tarinansa antaneet lestadiolaiset puolestaan kertovat kovin toisenlaisesta todellisuudesta: väsyneistä ja mielenterveysongelmista kärsivistä vanhemmista, jotka toivovat keskenmenoa, hunningolla olevista lapsista, pikkuäideistä, jotka hoitavat nuorempia sisaruksiaan ja nuorista aikuisista, jotka kiirehtivät naimisiin päätyäkseen samaan kierteeseen kuin vanhempansa. Todellinen kuuma peruna aiheen ympärillä on se, kuinka suurta osaa lestadiolaisista tällaiset kauhukertomukset koskevat. Toisaalta, kuten kirjoittajatkin kirjan lopussa toteavat, yksikin tällainen tapaus on liikaa.

Usko, toivo ja raskaus on erinomainen kirja esimerkiksi lasten ja nuorten kanssa työskenteleville ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille. Ihmisten kertomukset tarjoavat kurkistusaukon suurperheiden todellisuuteen ja voivat antaa selityksiä ja ymmärryksen avaimia esimerkiksi lapsen oireilusta huolestuneelle opettajalle. Yleisesti ottaen kirja jätti minut kuitenkin pienen kiusaantumisen valtaan. Usko, toivo ja raskaus kun ei suinkaan vapauta suurperheiden äitejä ja isiä siitä häpeästä ja ennakkoluulojen taakasta, joita monet vastanneet kertoivat valtaväestön kanssa kokevanssa. Teoksen todellinen kohde taitaakin olla vanhoillislestadiolaisten iäkkäämmissä nokkamiehissä, jotka pitävät käsissään suurta valtaa ja vastuuta suhteessa lähimmäisiinsä. Toivottavasti niissä piireissä, joissa on suurin valta vaikuttaa lapsiperheiden arkeen ja hyvinvointiin ja ennen kaikkea siihen henkiseen ilmapiiriin, joka kahteen ensiksi mainittuun asiaan vaikuttaa, onkin luettu tämä kirja huolella ja tarkkaan.

Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus
Atena 2014
(Elisa Kirja 2014)
300s. 

Kommentit

  1. Oli pakko tulla tänne kurkkaamaan, mitä olet tästä kirjasta kirjoittanut, kun mainitsit sen juuri julkaisemassasi elokuun koosteessa. Itse luin tämän viime syksynä, kun kirja oli vähän kuumempi puheenaihe. En osannut itse tätä kovin kriittisesti tarkastella sinänsä, vaan pidin kirjaa hyvänä ja tärkeänä teoksena, joka nostaa esiin tärkeän aiheen. Itse tykkäsin lukea niitä kokemuksia, ne olivat mielenkiintoisia, eikä tullut yhtään puutunut olo. Mutta kun mietin nyt jälkeenpäin, niin poikkeuksellisen paljonhan niitä oli. Toimittajien oma ääni ei pääse kovin kuuluviin, vaikka kyllä jonkin verran.

    Mietin kuitenkin myös sitä, kuinka kattavina näitä kokemuksia voidaan pitää vanhoillislestadioilaisuudessa. Vaikka haastateltuja ei sinänsä ollut paljoa (oliko joku parisen kymmentä), niin toisaalta heidän tarinoissaan syntyy toisen käden tietojen mukaan kuva aika laajasta ihmisryhmästä. (Monethan eivät kerro pelkästään omia kokemuksiaan, vaan kokemuksia, joita ovat nähneet ympärillään vanhoillislestadiolaisuudesta.) On ihan hyvä kysymys, mustamaalaako tällainen teos liikettä liikaa, mutta toisaalta tämä on minusta tärkeä aihe, josta pitäisi puhua ja jota pitäisi ottaa esiin. Hyvää tässä kirjassa on mielestäni juuri se, etteivät siinä pelkästään ulkopuoliset hurskastele ja päivittele, kuinka väärin on, että vanhoillislestadiolaiset eivät hyväksy ehkäisyä, vaan asian oikeasti elämässään kokeneet pääsevät ääneen ja kertomaan, mitä asia on aiheuttanut heidän ja läheistensä elämään.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit