Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta


Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta on kirja, jolta odotin paljon. Paperilla se vaikutti aika lailla täydelliseltä: sijoittuuhan tarina Lontooseen kiihkeillä ja sykkivillä 1960- ja 1970 -luvuilla ja vieläpä teatterimaailmaan, joka kiehtoo minua aina. Kun vielä korviini alkoi kuulua ihastuneita kuiskutteluja muilta kirjabloggaajilta, olivat odotukset korkealla. Tipahdin odotuksineni korkealta alas.

Ehkä rakkaus oli totta on tähän mennessä vuoden pahin pettymys. Tahkosin lukea sitä pari viikkoa ja ainoa syy, miksi en jättänyt kirjaa kesken, oli vilpitön halu ottaa selvää, miksi tästä kirjasta on pidetty niin paljon. Vastaus ei kuitenkaan oikein selvinnyt minulle.

Tarinan keskiössä ovat teatteria elävät ja hengittävät nuoret: Luken, Paulin ja Leighin muodostama kolmikko ja toisaalta samoissa, mutta kuitenkin niin eri piireissä liikkuva näyttelijätär Nina miehensä Tonyn kanssa. Kirja kertoo siitä nuoruuden innosta ja kiihkosta, jolla he taiteeseen suhtautuvat, mutta ennen kaikkea kysymys on ihmissuhdekiemuroista. Ihmiset rakastuvat vääriin henkilöihin tai sitten oikeisiin, mutta seurustelevat väärien kanssa. Tunnelma on sellainen kuin aikakauden svengaavassa ilmapiirissä voi kuvitellakin olleen tai kuten se kirjallisuudessa ja elokuvissa esitetään: juhlia, boheemia elämää, halpaa punaviiniä, huumeita, rakkautta, seksiä ja niin edelleen. Jones piirtää aikakautta tarkoin vedoin, jopa liiankin tarkoin. Aikalaista tutut yksityiskohdat ja intertekstuaaliset viitteet varmasti kiinnostavatkin, mutta itselläni ei syntynyt niihin minkäänlaista suhdetta. Kirjaa lukiessa mieleeni tuli, yllätys yllätys, huono teatteri. Lavasteet olivat kunnossa, mutta dialogi tönkköä ja epäuskottavaa.

Nimenomaan dialogi ja henkilökuvaus tökkivät eniten. Lauseet olivat töksähteleviä, eivätkä välillä tuntuneet olevan yhteydessä henkilöiden toimintaan. Lopulta kahden viikon ja neljänsadan sivun jälkeen en voi sanoa tuntevani kirjan henkilöistä yhtäkään. Huomaan käyttäväni aika tiukkoja sanakäänteitä, joten liudennetaan vähän. Täysin en nimittäin halua kirjaa teilata. Minulle kirja oli vain aivan väärä. Viimeisestä 150 sivusta voin sanoa kuitenkin jopa pitäneeni. Syitä on kaksi: ensiksikin, tarinassa alkoi silloin viimeinkin tapahtua ja toisaalta ulkokirjallisena asiana: jatkoin lukemista Kööpenhaminassa. Ehkä siirtyminen uuteen kaupunkiin, irralliseen kaupunkiloman tunnelmaan ja meri-ilmastoon auttoi pääsemään lähemmäs kirjan henkeä. Olen valmis myöntämään, että osa negatiivisista fiiliksistäni johtuu varmaankin lomaa edeltäneestä hurjan kiireisestä ajanjaksosta, johon tällainen boheemi ja kiireetön teos ei soveltunut ollenkaan.

Kirjaa on luettu paljon blogistaniassa. Olen edelleenkin ällikällä lyöty toisten lukukokemuksista lukiessani. Esimerkiksi Kirsi kirjoittaa: Kirja tarjosi oikeastaan kaikkea sitä, mitä toivon hyvältä lukukokemukselta. Sain uppoutua mielenkiintoiseen, oivaltaen ja huolella kirjoitettuun tarinaan.

Lumiomena taas sanoo näin: Ehkä rakkaus oli totta onkin ennen kaikkea loistava lukuromaani, jonka kohdalla voisin (ensimmäistä kertaa tässä blogissa) käyttää ystäväni Hannan termiä lukusukkula. Sillä sellaisesta on kyse: taidokkaasti kirjoitetusta romaanista, jonka maailmaan on helppo upota.

WHAT?? Miksi minä en uponnut, en sukkulana, enkä vähemmänkään virtaviivaisena muotona?

Vastaus löytyy Ilselästä: Aloitan listaamalla sopivia hetkiä lukea Sadie Jonesin viehkoa Ehkä rakkaus oli totta -kirjaa: 

- hotellihuoneen sänky

No niin, paikka oli siis väärä. Olisi pitänyt lukea kirja kokonaan siellä Kööpenhaminassa. ;)

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (Fallout 2014)
Otava 2015
427s.
Suomentanut Marianna Kurtto
Arvostelukappale

Kommentit

  1. Amma, tämä kirja kuuluuu juuri niihin, joista en itsekään osaa sanoa, mikä se taika tässä oli. Minulla nimittäin kävi aivan päinvastoin: Olen kieltänyt itseltäni aamutunneille lukemisen, mutta tätä luon aamuneljään! Heti tuli mieleeni eräs toinekin kirja, josta pidin paljon ja jonka luin putkeensa ja se on Hyvä aviomies, josta kirjasta en myöskään teidä, miksi se niin koukutti. Ehkä tuohon ei sitten ole sanoja, ja täytyy vain tyytyä siihen, että pidin kirjojen fiiliksestä ja Jonesin kirjasta näistä kahdesta enemmän, sillä Hyvä aviomies minusta loppui väärin;)

    Joskus tulee mileen, että ehkä kaikkea ei tarvitsekaan analysoida puhki, vaan nauttia juttu turhia selittelemättä. Tai olla siitä nauttimatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, minullekin Hyvä aviomies oli sellainen page-turner, joka oli pakko lukea melkein kertaistumalta loppuun. Mysteerisiä ovat kirjallisuuden tiet, joku iskee ja joku ei. Ja kuten sanoit, aina ei analysoimalla löydy vastausta :)

      Poista
  2. Olen tästä kirjasta kuullut (kukapa ei olisi), mutta jostain syystä en vain innostu. Nyt innostuin vielä vähemmän, mikäli mahdollista. :D Ihmissuhdekiemurat ja vääriin henkilöihin rakastuminen on varmin keino pelotella minua. ;) Ihmissuhdekiemuroita toki on lähes jokaisessa kirjassa jossain määrin, mutta jotain rajaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmissuhdekiemurat on siitä jänniä, että minäkin aina kavahdan niitä, mutta ei ne sitten kaikissa kirjoissa kuitenkaan haittaa. Varmaan juuri niin, että rajansa kaikella :)

      Poista
  3. Hehee! :) Minulle tämä oli tosiaankin lukusukkula, jonka lukemisesta nautin. Mutta (!!!) helppolukuinen lukuromaani, ei siis täydellinen tai vuoden paras. Ristiriitaista, kyllä: viihteellisyys on minulle vaikea asia ja loistavakin lukuromaani on jossain kohtaa turhan helppo ja siksi välipala. Jäin kuitenkin kaipaamaan henkilöitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullekin viihteellisyys tuottaa ongelmia: nimenomaan tällaiset romaanit, jotka ovat vähän "parempaa" kirjallisuutta, mutta kuitenkin viihteellisiä. Silloin saattaa käydä näin, että en viihdy ollenkaan, mutta toisaalta kirja ei ole niin korkeatasoinen, että siitä nauttisi haasteen ja lukuelämyksenkään takia.
      Otan siis viihteen mieluiten raakana (heh). Esimerkiksi toinen lomakirjani on täyttä, laskelmoitua höpöä, mutta se toimii, koska ei siltä mitään muuta odotakaan.

      Poista
  4. Kuten Elegialla, myöskään minä en usko tämän olevan kirjani. Ainakin lukuhetki pitäisi valita äärettömän hyvin (ehkä helteinen rantapäivä, niin mielikin on tarpeeksi höttöinen). Mutta onneksi lukijoita on monia ja vaikka itseen ei kolahtaisi, johonkin muuhun voi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä juuri, onneksi jokaiselle kirjalle on oma lukijansa!
      En tiedä, tarvitaanko tämän lukemiseen höttöistä mieltä, mutta varmastikin ajankohtaa, jolloin tähän voi uppoutua. Nyt kun ajattelen tuskaista lukemistani, huomaan, että olin töissä ja elämässä todella kiireinen ja lukemiseen jäi pieniä hetkiä ennen nukkumista tai rientämistä toiseen paikkaan. Selkeästi kerronta ei päässyt lentoon.

      Poista
  5. Minä viihdyin aika hyvin tämän parissa, mutta en ihastunut suuresti. Muutamat asiat häiritsivät: esimerkiksi tuo ajankuva, joka ei tuntunut eleltyltä vaan aika asetelmalliselta. Lisäksi ihmissuhdepyöritystä oli minun makuuni ihan liikaa - minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut niin paljoa, saavatko tietyt henkilöt toisensa vai eivät.

    Minulle kirja oli vallan mukavaa viihdettä mutta ei aiheuttanut mitään ihastuksen huokailuja.

    VastaaPoista
  6. Mahtava arvio. Siis hyvin hauska ja osuva. Vähän tahkoamista on mullakin, mutta luotto on kova, että nautin loppukiemuroista. #väliaikahuudahtelu

    VastaaPoista

Lähetä kommentti