torstai 3. heinäkuuta 2014

Seierstad, Åsne: Yksi meistä. Kertomus Norjasta.



Lukuhistoriani on melko mittava ja kirjava. On tullut luettua yhtä sun toista. Tietokirjallisuuden puolella väittäisin lukumakuni olevan aiheidensa puolesta jopa melko synkkä. Siitä huolimatta mieleeni ei tule kovin monta kirjaa, joka olisi herättänyt niin ristiriitaisia ja voimakkaita tunteita kuin Åsne Seierstadin Yksi meistä. Kertomus Norjasta. Itse asiassa voin ihan suoraan sanoa, että vihaan kyseistä kirjaa. En siksi, että se olisi huono kirja. Ei se loistavakaan ole, muttei missään nimessä huono. Vihaan kirjaa sen sisällön vuoksi ja eritoten siksi, että siinä esitetyt asiat ovat tapahtuneet oikeasti.

Kukaan tuskin voi unohtaa heinäkuun 22. päivää vuonna 2011. Minäkin muistan sen hyvin. Kesäpäivä oli kaiketi melko tavallinen, ainakin niin tavallinen kuin parikuukautisen vauvan ja alle kaksivuotiaan taaperon kanssa voi olla. Illalla päätimme katsoa mieheni kanssa elokuvan. Aiemmin olimme nähneet uutisista, että Oslon hallintokorttelissa oli tapahtunut räjähdys. Uhriluvuista ei ollut siinä vaiheessa tietoa. Kun olimme asettautumassa sohvaan elokuvaa varten, kesken uutislähetyksen kerrottiin juuri tullut tieto, että norjalaisella Utoyan saarella on ammuskeltu. Tuossa vaiheessa tapahtuma kuulosti lähinnä perisuomalaiselta keskikesän vietolta. Kohautimme olkiamme ja aloitimme elokuvan katsomisen. Samalla aikaa kymmenet nuoret taistelivat hengestään. He olivat piiloutuneet pusikoihin, kallionkielekkeiden ja sänkyjen alle. Epätoivoissaan he esittivät kuollutta poliisiksi pukeutuneen Anders Behring Breivikin tullessa kohdalle tai hyppäsivät hyiseen mereen ja lähtivät uimaan kohti manteretta luotisateen suhistessa ympärillä. Nuo nuoret olivat noin 13-19 -vuotiaita, siis käytännössä lapsia vielä. Yli 500 osallistujasta 69 kuoli joko luoteihin tai hukkumalla. Kuolinsyyselvityksiä tehdessä paljastui, että monia heistä oli ammuttu selkään ja takaraivoon. Yksi kuolleista oli aikoinaan Irakista perheensä kanssa pakolaisena Norjaan tullut 18-vuotias Bano Rashid. Niin ikään Utoyassa menehtyivät kaverukset Anders ja Simon, porukan kolmas jäsen jäi henkiin siitä huolimatta, että häneen osui viisi luotia ja hän vammautui vakavasti.

Seierstad kertoo kirjassaan näiden nuorten tarinan. Se on ehdottomasti kirjan raskain, mutta myös paras ja antoisin osa. On tuskallista lukea onnellisten, tasapainoisten perheiden ja nuorten elämästä samalla tietäen, mikä vääryys heitä tulevaisuudessa odottaa. On kamalaa, kun Seierstad kuvaa piinallisen tarkasti sitä paniikkia ja hätää, mitä nuoret joutuivat kokemaan. Vanhempien ja sisarusten tuska lapsen menettämisestä on jo melkein liikaa lukijalle. Mutta siitä huolimatta se on parasta kirjassa, sillä kaikkea sitä värittää ylimmäisenä rakkaus ja välittäminen. Seierstad kertoo pahoista teoista, mutta kuitenkin hyvistä ihmisistä.

Sen sijaan kirjan viiden päähenkilö, massamurhaaja Anders Behring Breivik, on jotakin, mikä sai minut lukijana melkein suunniltani. Seierstad aloittaa tarinan kaukaa, Breivikin äidin Wenchen ankeasta lapsuudesta. Omassa lapsuudessa koettu turvattomuus heijastui myös Wenchen omiin lapsiin. Andersin lapsuus ei ollut onnellinen. Hän joutui isänsä hylkäämäksi, eikä äitisuhdekaan ollut helppo. Ja siitä tuntui tulevan hänen elämänsä alati toistuva kuvio. Anders kaipasi huomiota ja hyväksyntää kipeästi, niin kipeästi, että se sai toiset ihmiset kavahtamaan, perääntymään ja lopulta jättämään huomiotta. Anders koki hylkäämisen ja epäonnistumisen tunteen aina uudelleen. Lopulta Anders pakeni pelimaailmaan ja myöhemmin äärioikeistolaisiin aatteisiin. Hän alkoi toteuttaa äärimmäistä suunnitelmaansa ja hän teki sen hämmästyttävällä sinnikkyydellä. Mutta ehkä se johtui siitä, että ensimmäistä kertaa hän oli tekemässä jotain, jolla taatusti saisi huomiota osakseen.

Siinä piileekin tämän kirjan merkittävin ongelma. En halua, että tämä kirja on olemassa. Nuoret Bano, Simon ja kaikki muut Utoyan nuoret kyllä ansaitsevat sen, mutta ei Breivik. En halua suoda hänelle ja hänen aatteilleen sitä kunniaa, että tutustuisin hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa, mutta Seierstad ei jätä vaihtoehtoja. Ja vaikka kuinka tarkasti hän rekonstruoikin Breivikin elämän ja ajatukset, en edelleenkään ymmärrä. Seierstad ei kykene vastaamaan perimmäiseen kysymykseen: miksi? Breivik on surkea ihmisraukka, joka kuvitteli ja ilmeisesti edelleen kuvittelee tehneensä jotakin sankarillista murhaamalla puolustuskyvyttömiä, aseettomia, pakoon juoksevia lapsia. En kannata väkivaltaa, enkä kuolemanrangaistusta, mutta en kykene ymmärtämään, miten Breivikin vartijat kykenevät hillitsemään itsensä. Ehkä parasta olisi ollut vain päästää Utoyan nuoret vanhempineen pesäpallomailojen kanssa maksamaan kalavelkoja?  Onko olemassa asioita, joita ei voi antaa anteeksi? Voiko antaa anteeksi miehelle, joka tappaa nuoria samalla kun heidän vanhempansa kuuntelevat puhelimessa voimatta tehdä mitään lastensa hyväksi?

Jos kirja saa pohtimaan tällaisia ajatuksia, ei se voine olla huono. Toisaalta onhan aihekin sellainen, ettei tunteisiin vetoaminen ole kovin vaikeaa. Itse asiassa kirjassa oli useitakin häiritseviä piirteitä. Ensinnäkin se on varsin järkälemäinen. Lähes 600 sivua puolustaa paikkansa sinänsä, että kerrottavaakin on paljon. Breivikin ja nuorten lisäksi Seierstad kuvaa paljon norjalaista yhteiskuntaa ja taustoittaa sitä henkistä ilmapiiriä, missä toisaalta AUF:n nuoret ja toisaalta Breivik elivät. Mutta paikka paikoin olisin kaivannut tiivistystä. Esimerkiksi vaihe, jossa Breivik valmisti pommia oli puuduttavan yksityiskohtaisesti kuvattu. Vaihe kuvastaa sitä hämmennystä, mitä Seierstad tuntee. Hänkään ei tiedä, mitä Breivikin aivoissa tapahtui, millainen tapahtumaketju sai hänet suunnittelemaan jotain näin äärimmäistä tekoa. Siispä kirjailija päätyy kuvamaan käytännön valmisteluja tarkasti, ikään kuin häivyttääksen perimmäisen dilemman. Ja vaikka pomminteko-ohjeiden löytäminen netistä lienee äärimmäisen helppoa, pidin tarkkaa kuvausta myös jotensakin eettisesti arveluttavana. En myöskään päässyt irti siitä tunteesta, että luin Seierstadin versiota asiasta, sensaatiomaista raporttia, jossa hän esitti asiat juuri siten kuin hän halusi. Parhaimmillaan ja aidoimmillaan kerronta on Utoyan nuorten elämää kuvatessa, sillä silloin omaisten kertomukset pääsevät esille ja ovat pääosassa. Mutta Breivikistä ja terroripäivän tapahtumista kertoessaan toimittaja-kirjailija Seierstad ottaa vallan. Ja hän on pikkuisen liian kärkäs ja alleviivaava, ollakseen riittävän neutraali kertoja. Esimerkiksi poliisin toiminnassa oli tunnetusti paljon puutteita, jotka mahdollisesti maksoivat ihmishenkiä. Mutta Seierstadin bessewisseröivä sävy on raivostuttavaa ja sai kyllä minun sympatiani kääntymään epätodellisessa tilanteessa hömelöivien poliisien puolelle.

Siitä kai tässä kirjassa onkin kysymys. Yksi meistä on epätodellinen tarina, mutta valitettavasti täysin totta. Tuohon yhteen kammottavaan päivään saakka Norja oli lintukoto, jossa ei voitu kuvitellakaan mitään vastaavaa tapahtuvaksi. Sellainen tuntui liian epätodennäköiseltä ja epätodelliselta. Samalta tuntui myös metsikössä pakenevilta nuorilta, jotka vain hetkeä aiemmin olivat olleet helpottuneita poliisin saapuessa saarta varmistamaan. Koko tapahtumasarja on kuin paha uni, liian kamala ollakseen totta. Norjassa on käsittääkseni korostettu paljon sitä, kuinka hienosti ja katkeroitumatta maa on selvinnyt järkyttävästä tapahtumasta, mutta sivusta seurattuna on vaikuttanut siltä, että norjalaiset ovat ennen kaikkea halunneet unohtaa pahan unen ja jatkaa illuusiota idyllisestä lintukodosta. Ja vaikkei Seierstad sitä aivan suoraan sano, sellaisen vaikutelman jättää myös hänen kirjansa. Elämän on jatkuttava. Täynnä iloa ja rakkautta. Sillä se kaikki oli liian pahaa ollakseen totta.

Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta (En av oss 2013)
WSOY 2014
Suomentaja Pirkko Leino
585s.

19 kommenttia:

  1. Noita Norjan tapahtumia ei todellakaan voi unohtaa. Muistan samantyylisen olankohautuksen kuin sinäkin vielä tuon Oslon räjähdyksen kohdalla, mutta kun ensimmäinen tieto ampumisesta Utoyassa tuli, huomioni kiinnittyi: olen ollut itse samalla saarella leirillä aikoinaan. Ja seuraavat muutamat päivät olivatkin pelkkää tietokoneen tuijottamista ja uutismurujen haalintaa. (Ja muistan myös, kuinka Aamulehden toimittaja kolumnoi siitä, ettei tällaista tapahtuisi, jos tytöt antaisivat ujoillekin pojille pesää.)

    Aika karmivan kuuloinen kirja, jota en ehkä halua lukea, mutta johon saatan kuitenkin jossain vaiheessa tarttua. Tämä on valitettavasti meidän aikaamme ja maailmaamme. Ehkä tietämällä voi varautua, ehkä, edes johonkin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajatella, että olet ollut siellä! Kamalaa. Osasit varmasti suhtautua uutiseen aivan eri tavalla, sillä itse kuulin Utoyan nimen ensi kertaa tuolloin, enkä yhtään tiennyt millaisesta paikasta on kyse.

      Kyllä suosittelen sinulle tätä kirjaa, jo senkin takia, että paikka on tuttu. Kirja nimittäin käsittelee laajasti AUF:n toimintaa ja norjalaista yhteiskuntaa muutenkin.

      Poista
  2. Kuulostaa tosiaan kauhealta kirjalta.
    Tällaisista tapauksista kerrottaessa on aina tuo inhottava ristiriita, että samalla kun uhreja ja heidän läheisiään muistetaan, samalla saa huomiota tekijä, joka ei todellakaan sitä ansaitse.

    Silloin kun Utoyan tapahtumista kerrottiin ensitietoja Suomen uutisissa, muistan olleeni pitkään epäuskoinen. Koko tapaus kuulosti kerta kaikkiaan käsittämättömältä ja luulin pitkään, että Breivikiltä löytyisi iso taustajoukko. Eihän kukaan yksin voi saada aikaan tuollaista tuhoa.

    En usko lukevani tätä kirjaa, sillä niin ristiriitaisen olon pelkkä kirjan ajatteleminen saa aikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ristiriitaista tosiaan. Huomaan kuitenkin puoli viikkoa lukemisen jälkeen, että kirja jäi sopivasti mietityttämään, muttei liikaa ahdistamaan. Siinä mielessä onnistunut teos ja lukukokemus.

      Poista
  3. No voi kauhea, kuulostaa ahdistavalta ja ristiriitaiselta kirjalta! Mutta mitäpä muuta aiheelta voi odottaa...

    Mutta asteen verran mukavampi aihe: oletko järjestämässä Copycat -kisan taas jossain vaiheessa? Aikaisemmat ovat olleet niin hauskoja, että kieli pitkällä odotellessa... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa kun kysyit Copycatista! Kyllä seuraava kisa on tulossa ja toivottavasti ei ole enää pitkä aika kun ilmoittelen asiasta enemmän!

      Poista
  4. Tämä on järkyttävää, järkyttävää, järkyttävää. En varmasti pysty lukemaan tätä kirjaa - jo siitä lukeminen tekee rintaan ahdistavan puristuksen, voimattomuudentunteen, pelon maailman arvaamattomuudesta. Ymmärrän hyvin, että tuo kaikki on pakko koettaa unohtaa, tuudittautua siihen lohdulliseen tunteeseen, että kaikki olikin vain pahaa unta - on, vaikka sille ei missään tapauksessa saisi selkäänsä kääntää, vaan tehdä kaikki voitavansa ettei vastaava enää ikinä koskaan tapahdu. Kamala, kamala asia ja kamala kirja - mutta kirjoitat tästä kamaluudesta hienosti, nostat esiin kirjan ristiriidat ja senkin hirvittävän mahdollisuuden, että joku lukee tätä väärin. Hirveää, hirveää, hirveää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin. Mutta toisaalta, ehkä tällaisen hirveyden lukeminen on myös puhdistavaa? Vaikka kirjassa kerrotaan hirveistä tapahtumista, huomaan, että ne ahdistavat jotenkin vähemmän kuin aiemmin. Oliko kyseessä hyvä asian käsittely vai muuttuiko kaikki mielessäni fiktioksi (mikä tietenkään ei ole kovin toivottava asia)?

      Poista
  5. Minä tein jokin aika sitten päätöksen, etten tätä lukisi. Riittää, että tapahtumat ovat totta, niistä lukeminen voisi olla liikaa. Lisäksi itselläkin se ajatus, että ei Breivik ansaitse tällaista kirjaa. Uhrit kyllä, mutte ei tekijä. Ja kuten sanoit - kuinka eettisenä kirjaa voi pitää? VAIKKA ei se rikos ole kirjoittaa aiheesta. Ja ehkä se on liian lähellä, jotta siihen voisi suhtautua kuin muihin historian kauheimpiin tapahtumiin.

    Ja vaikka minäkään en kannata väkivaltaa enkä todellakaan kuolemantuomiota, niin Breivik on se ihminen, joka on minutkin saanut toteamaan, että saunan taakse ja... Niin. Silmä silmästä vai?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin monta kertaa sitä, että vaikkapa Hitleristä lukeminen ei tunnu paljon miltään (ei sillä, että juutalaisvainot eivät koskettaisi), ainakaan samanlaista henkilökohtaista vihantunnetta en onnistu itsestäni löytämään. Ehkä toisen maailmansodan kokeneet ihmiset ovat suhtautuneet ensimmäisiin Hitler-teoksiin ihan samalla tavoin. Ehkä haavat ovat vielä liian auki.

      Poista
  6. Kiitos tästä analyysista, Amma. Tämäntyyppiset kirjat herättävät minussa aina ristiriitaisia ajatuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoppa muuta, ristiriitaisuus toisaalta haastaa, täytyy luopua mustavalkoisuudesta hetkeksi.

      Poista
  7. Kiitos Amma, että luit, blogasit ja jaoit tunnot tästä teoksesta. Rohkea suoritus jotenkin.

    VastaaPoista
  8. Nyt ymmärrän, mitä tarkoitit mainitessasi kirjasta aikaisemmassa tekstissäsi. Kiitos, kun kirjoitit.

    Paljolti niistä syistä, joita kirjoitit, en ehkä haluaisi lukea tätä kirjaa. Nuorten tarinat voisin lukea, kyllä, mutta Breivikistä en haluaisi lukea.

    Kiitos tästä kirjoituksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä ja kiitos <3 Kuten sanottu, tämä kirja herätti hyvin ristiriitaisia ajatuksia ja eritoten Breivikin osuus. Yleensä kehotan ihmisiä lukemaan kirjoja, mutta tämä teos on sellainen, ettei suosituksia oikein osaa antaa. Omaan intuitioon luottaminen lienee järkevintä.

      Poista
  9. Kiitos kiinnostavasta tekstistä. Taidan jättää itse kirjan väliin.

    VastaaPoista
  10. Kiitos hyvästä ja tunteella kirjoitetusta tekstistä! Kirja on tosiaan hyvin ristiriitainen aiheeltaan, uhreille suo kaiken mahdollisen äänen ja tuen, mutta syylliselle ei kerrassaan mitään. Kuulostaa myös erittäin ikävältä, että pommin rakennus kuvataan vaihe vaiheelta :( Vaikka kuinka löytyisi netistä materiaalia ja ohjeita ei niiden kirjoittaminen kirjaan ole sen oikeutetumpaa. Nostan hattua, että luit tämän, ei varmasti ollut helpoin kirja.

    VastaaPoista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...