tiistai 10. syyskuuta 2013

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu


Tästä kirjasta olen kuullut koko loppukesän ja alkusyksyn ajan kiihkeitä kuiskutteluja. Kirja on herättänyt paljon ihastusta ja paljon keskustelua. Sen luettuani minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin yhtyä ylistyskuoroon. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on harvinaislaatuinen kirja. Se kertoo rankoista, ahdistavista aiheista, mutta on toisaalta täynnä toivoa ja rakkautta.

Tekee mieli jakaa tämä kirja tasoihin ja niinpä myös teen.

Asia: Vanhoillislestadiolaisuus.
Oikeastaan oli lähellä, etten jättänyt kirjaa lukematta tämän takia. Yleensä kun julkisuudessa aletaan puhua vanhoillislestadiolaisuudesta, muuttuu keskustelu sellaiseksi, johon ei suvaitsevaisuus tai lähimmäisenrakkaus kuulu. Onneksi minulle kerrottiin, että tämä kirja on jotakin aivan muuta. Rauhala ei peittele, pimitä tai sievistele vaan on raaka, tiukka ja armoton. Siitä huolimatta hän ei osoittele sormilla tai heittele kivillä. Vilja ja Aleksi, kolmekymppinen lestadiolaispariskunta pyörittää neljän alle kouluikäisen lapsen taloutta ja odottaa kahta uutta saapuvaksi. Vilja ei enää jaksa. Aleksi horjuu. Lasten pyöräyttämisessä liukuhihnatuotantona ei ole mitään järkeä, se tulee kyllä selväksi. Mutta kuitenkin, on niin paljon kaunistakin, on rakkaat lapset. Kukapa heistä olisi liikaa? Minulla on paljon lestadiolaisia ystäviä ja tuttavia ja kosketukseni liikkeeseen heidän kauttaan on positiivinen. Vain lestadiolaiset itse osaavat kuitenkin arvioida, kuinka totta Rauhala kirjassaan kirjoittaa. Ainakin minun silmissäni kaikki tuntui kovin uskottavalta, niin hyvät kuin pahatkin kohdat. Koska olen uskonnoista ja teologiasta jonkin verran kiinnostunut, minusta oli kiinnostavaa, kuinka absurdeihin tilanteisiin usko ja arki törmätessään johtavat. Mitä sanoa lapselle, joka uhkaa kaverinsa joutuvan helvetin tuleen? Millaista on ostaa raskaustestejä säästöpakkauksissa? Ovatko tällaiset tilanteet itkun vai naurun asioita vaiko vain elämää?

Kieli:
Pauliina Rauhala kirjoittaa vahvaa ja väkevää lausetta, puhuu vertauksilla, siteeraa Raamattua, kansanlauluja ja lyriikkaa. Normaalisti en ehkä hirveästi tällaiselle lämpiäisi, mutta nyt olen sulaa vahaa. Tähän kontekstiin kaikessa mahtipontisuudessaan keinutteleva ja välillä rikkirepivä kieli sopii erinomaisesti. Välillä ääneen pääsee myös anonyymibloggaaja, välillä Anniina ja Katariina, jotka olis nukkei ja menis seuroihin.

Tunne:
Jakaisin tämän vielä kahteen alatasoon: vanhemmuus ja naiseus. Aloitetaan vanhemmuudesta. Vaikka kirja kertoo vanhoillislestadiolaisuudesta, kertoo se myös hyvin paljon niistä samoista tunteista, mitä jokainen lapsiperhe jossakin vaiheessa käy läpi. Kun lapsia syntyy, parisuhteen dynamiikka muuttuu. Erityisenä ansiona nostaisinkin tässä yhteydessä esille Aleksin sielunmaiseman. Aleksin hämmennyksen pystyy varmasti jokainen nuori isä tunnistamaan. Rakkaani muuttuu ja paisuu, hänen rinnoistaan vuotaa maitoa. Ennen olin hänen kainalossaan, mutta nyt siellä on lapsi tai useampi. Jaksaako hän, jaksanko minä? Naisille tällaisten mietteiden pohtiminen ääneen on luontaisempaa kuin miehille ja liian moni isä tukahduttaa epävarmuutensa vahvan kuoren alle. Toivon, että mahdollisimman moni isä tarttuisi tähän kirjaan. Ai että nautin kohtauksesta, jossa Aleksi on lähdössä moottorikelkalla kuusta noutamaan. Nauroin ja melkein itkin, niin tutulta Aleksin mietteet tuntuivat.

Ja mitä tulee naiseuteen. Vilja on neljän lapsen nuori äiti ja odottaa kaksosia. Hän odottaa keski-ikää ja vaihdevuosia, jolloin on oman elämän vuoro. Siitä huolimatta uskon, että jokainen hedelmällisessä iässä oleva nainen pystyy samastumaan Viljan ajatuksiin. Haluanko lapsia, olenko valmis? Jaksanko, kuinka monta jaksan? Entä jos en halua enää tai ollenkaan, olenko huono nainen ja ihminen? Olenko huono äiti, jos toivon elämälleni jotakin muutakin sisältöä kuin äitiyden?

Taivaslaulu on niin hyvä ja tärkeä kirja, että sitä on vaikea sanoiksi pukea.
Tula tuulan tulituli tei.
Mesimarjani,
pulmuni,
pääskyni.

Tämän talletan sisimpääni ja tutkiskelen sitä pitkään.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013
281s.
Arvostelukappale

25 kommenttia:

  1. Kuulin tästä kirjasta vasta pari päivää sitten ja kiinnostuin välittömästi, aihe vain on sellainen että se sekä innostaa että inhottaa... Juttusi perusteella tämä tulee kyllä luettua jossain vaiheessa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usko pois, lukeminen kannattaa! Minulla oli tosiaan vähän samanlaiset fiilikset, mutta tämä kirja käsittelee vaikeaa aihetta taitavasti.

      Poista
  2. Kirjoitit ihanasti tästä, Amma. Mulla on ollut aika samanlaisia mietteitä, tosin minua aihepiiri kiinnosti valtavasti jo heti. Koin kirjan varmastikin osin samoin, mielestäni Rauhala osaa tasapainoilla hienosti lestadiolaisen (ainakin ulkopuolisen silmin enkä ihan tietoisesti halua ottaa asiaan muuten kantaa) vaikeilla ja hyvillä puolilla. Siksi kirja onkin täynnä elämää: ristiriitoja on kaikilla, nyt vaan Viljan maailma rakentuu hänen omista juuristaan ponnistavien odotusten varaan.

    Kaunis romaani, jonka tarina on hyvä ja joka pitää otteessaan. Minullekin tämä on tärkeä kirja, jonka uskon muistavani vielä kauan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja <3
      Tuo on hirmu hyvä pointti ja oivaltamisen elämys, että loppujen lopuksi samanlaisia ristiriitoja on lestadiolaisilla kuin valtaväestölläkin. Olisi niin hyvä muistaa, että vaikka joitakin eroavaisuuksiakin on, niin loppujen lopuksi ihmisiä ollaan kaikki.

      Poista
  3. Sain myös just luettua ja blogattua tämän. Kävi juuri kuin sinullekin: odotukset olivat korkealla ja ne täyttyivät. Kaunis kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaunis tosiaan, pitääpä tulla lukemaan, mitä pidit!

      Poista
  4. Minäkin laskin kirjan muutama päivä sitten kädestäni. Voin Amma täysin yhtyä tuntoihisi, en vain uskaltanut edes yrittää kirjan arviointia. Tämä on minullekin yksi merkittävimpia lukukokemuksiani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joku muukin on sanonut minulle, että tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa ja ymmärrän sen hyvin. Minulle kävi toisin päin, mieleeni alkoi lukiessa nämä tasot ja sitä kautta kaikki, mitä halusin sanoa. Mutta tärkeintä ei tietenkään ole se, kirjoittaako jotain vai ei. Oma kokemus ja tunne on tärkeintä <3

      Poista
  5. Kuulostaa kauniilta ja kiinnostavalta kirjalta! Äitiyden ongelmiin voi varmasti samaistua, vaikka uskon ongelmat olisivatkin vieraampia.

    Heh, valitettavasti tämä taisi juuri paukahtaa lainausjonojen pituusjärjestyksen kärkipäähän... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin Booksy. Uskon käytännöllisiä ongelmia, joita pari tuossa esittelin, luin enemmän kiinnostuneena ja "observointi"mielessä, mutta vanhemmuus ja äitiys koskettikin sitten syvältä.

      Voi, olisi kyllä todella kiinnostavaa lukea, miten sinä tämän koet! Toivottavasti jonot juoksevat armollisen nopeasti (tämä on kyllä nopealukuinen kirja!).

      Poista
    2. Piti tulla erikseen sanomaan, että nopealukuinen oli... Sinun juttusi perusteella tämän sitten laitoin varaukseen, vaikkei alkujaan ollut tarkoitus. :-)

      Poista
  6. Todella hyvä teksti, olet käsitellyt sen aiheita hyvin. Kuten Lumiomenan Katja kommentoi, niin todellakin kirjoitit kirjasta ihanasti. :)

    VastaaPoista
  7. Olipas sanottu kauniisti sekä kirjasta, että siitä tulkinnoista.
    Joissakin kirjablogeissa on myös hehkutettu että kirja on hyvä, mutta on sitten erittäin ala-arvoisesti ja rumasti haukuttu vanhoillislestadiolaisuus. Harmi, että edes vahingossa luin, mutta nyt osaan "varoa" tiettyä blogia.
    Vaikea sanoa totuudellisuutta kun en ole kirjaa lukenut, mutta jos kirjoittaja on ollut ennen vl, on tietenkin kirjassa paljon totta kuin jos se olisi ulkopuolisen kuvaus.
    Haluan vain ehkä eniten sanoa sen, että ulkopuolisen on jotain ihan hirveän vaikea ymmärtää tätä uskoa, kun emme sitä ymmärrä järjen avulla. eihän siinä järjen häiventä olekaan, vaikka monelta asialta säästyy uskovaisena(alkoholiton, raitis elämä jne. )mutta me erottaudutaan niin isolla asialla muista, kun me halutaan ottaa kaikki lapset vastaan, mitkä lahjana saamme.
    Tunteet äitiydestä, naiseudesta ovat varmaan kaikilla kuitenkin melko samat.
    Itse koen rauhaa ja turvaa siitä asiasta, että eloani ohjataan korkeimman kädessä, ja siksi on "huoletontakin" moni asia , mistä varmasti stressaisin jos en uskoisi.
    en tiedä haluaako kirjailija nostaa mediaan aiheita meistä, iltalehdessä ainakin oli jo huikea otsikko. jostain kumman syystä me kiinostetaan ihmisiä, harmi vaan että enemmän pahalla kuin hyvällä.
    terveisin monen lapsen ihan tavallinen äiti. ja jonka haaveena olis saada vielä lapsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hyvä anonyymi, tulin iloiseksi kommentistasi :)
      Harmi, että olet pahoittanut mielesi joistakin kirjoituksistasi. Aihe on sellainen, mikä herättää vahvoja tunteita. Ja uskoisin, että näin on tilanne ainakin silloin, jos juuri muuta kosketusta lestadiolaisuuteen ei ole kuin nämä vaikeat asiat.
      Kommentistasi ei käynyt ilmi, oletko lukenut tätä kirjaa. Iltalehden otsikointi teki minut vihaiseksi, sillä se ei tehnyt sen paremmin oikeutta kirjalle kuin lestadiolaisuudellekaan. Olen aina itse ihaillut suurperheitä ja niiden äitejä (isiä tietenkin myös), mikään ei olisi minusta komeampaa kuin olla sellaisen perheen matriarkka. Mutta kaksi lasta aika lailla peräkkäin tehneenä minun on sanottava, ettei minusta olisi siihen. Ja se on minusta tämän kirjankin pääajatus: ei paheksua niitä, joilla on paljon lapsia, vaan antaa armoa niille, jotka eivät siihen kykene.
      Kiitos vielä kommentistasi, toivottovasti haaveesi käy toteen.

      Poista
  8. Hyvin kirjoitettu, Amma! Toivottavasti yllä anonyymi ei viittaa minun blogiini tuolla vanhoillislestadiolaisuuden ala-arvoisella hakkumisella, sillä se ei suinkaan ole ollut ainakaan tarkoitus. Kirjan teemat koskettavat niin perustavanlaatuisia ihmisyyden, naiseuden ja äitiyden ydinkysymyksiä, että tunteet nousevat väkisinkin pintaan. En usko, että Pauliina Rauhala on mitenkään toivonut kirjan saamaa "räväkkää" iltapäivälehtihuomiota, jota valitettavasti on tullut. Onneksi suurin osa uutisoinnista on ollut nähdäkseni asiallista kuitenkin. Kirja kannattaa ehdottomasti itse lukea ennen sen tuomitsemista, sillä Rauhala kirjoittaa hyvin kauniisti ja rakentavasti raskaistakin uskoon ja elämään liittyvistä kysymyksistä. Ne koskettavat ja liikuttavat tällaista uskotontakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kirsi!
      Hirveän hyvin sanottu tuo, että "Rauhala kirjoittaa hyvin kauniisti ja rakentavasti raskaistakin uskoon ja elämään liittyvistä kysymyksistä."
      Tämä lapsikysymys ja ylipäänsä vanhempien jaksaminen on tietenkin todella vaikea ja rankka asia, mutta muuten Rauhalan kuvaama usko ja uskonnollisuus näyttäytyi minusta varsin positiivisena.
      Kuten yllä anonyymille kommentoinkin, ei iltapäivälehdistön otsikointi tehnyt oikeutta kirjalle, eikä uskonnolle. Sinun blogiarviosi taas oli kiihkeä ja henkilökohtainen, muttei mielestäni parjaava. Ethän sanonut esittäväsi mitään yleisiä totuuksia vanhoillislestadiolaisuudesta vaan otit kantaa kirjan kuvaamaan tapahtumaan.

      Poista
  9. Hieno kirjoitus Amma <3

    Minä luin kirjan ensisijaisesti juurikin tuon vanhemmuuden, äitiyden ja lisäksi uupumisen näkökulmasta tai kiinnostuksesta näihin aiheisiin, mutta vanhoillislestadiolaisuus toi siihen mielenkiintoisen lisän. Upea ja lämpimän tunteen jättävä kirja, jota tosiaan tulee makusteltua pitkään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Villasukka!
      Totta, tässä kirjassa on niin paljon näitä tasoja. Jokainen varmaan löytää niitä omista kiinnostuksen kohteistaan käsin lukemattomia. Väsymyksen, uupumuksen ja ylipäänsä mielenterveyden kannalta saisi kirjoitettua kokonaisen uuden kirja-arvion!

      Poista
  10. Jänskä juttu... mulla kahdeksan rakasta omaa lasta ja itkukurkussa olen pieniä vauvanvaatteita hypistellyt kun en enää saa ...olen liian vanha.. pitää aina muistaa näissä asioissa ..kaikki eivät ajattele samalla tavalla kuin esim. tää kirjan kirjoittaja!Lapset on maailman ihaninta mitä Luoja on voinut luoda.Mutta totta myös oli yks tai kymmenen jokainen äiti joskus väsyy ja uupuu äitiyteen.-äiti-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Anonyymi! Ja onnea sinulle, kuulostaa ihanalta suurperheeltä. Toki on paljon sellaisia äitejä ja perheitä, jotka jaksavat suuren perheen arkea hyvin. Sitä ei Rauhalakaan kirjassa kiistä, vaan tuo selkeästi esille. Hän myös tuo esille sen alemmuudentunteen, mitä oman jaksamisen rajallisuus aiheuttaa. Mielestäni Taivaslaulu on kaikilla mittareilla hyvin suvaitsevainen kirja. Uskoakseni kirjan sanoma on se, että väsymyksestäkin saa puhua ja sille saa "antaa myös periksi".
      Kaikkea hyvää sinun ja perheesi elämään!

      Poista
  11. Kirjoiti tästä kyllä kivasti. Minä en kirjaan ihan hirveästi ihastunut, vaikka toki tykkäsin, ja suurin syy oli kieli. Runollinen kieli harvoin minuun uppoaa ja nyt ei tahtonut upota lainkaan.

    VastaaPoista
  12. Kyllä, Amma, juuri näin. Kirja jää sisimpään ja se on tärkeä, tärkeä kirja. Sain Taivaslaulun äskettäin loppuun ja pohdin nyt omaa elämääni. En ole uskovainen, mutta Taivaslaulusta sain kovasti näkemystä myös omaan naiseuteeni.

    VastaaPoista
  13. Olipa hyvin jäsennelty ja rehellisenoloinen blogiteksti. Oli kiva lukea bloggausta, kun sain juuri eilen luettua kirjan.
    Itse olen tavallinen vl-nainen ja äiti. En ole kuitenkaan kotiäiti vaan käyn palkkatyössä silloin, kun en ole äitiyslomalla.
    Kirja oli mielestäni kieleltään kaunis ja sadan sivun jälkeen juonikin alkoi vetää. Oli ihana lukea kaunista rakkaustarinaa ja erityisesti kiinnitin huomiota vanhempien ja lasten lämpimiin suhteisiin. Vanhemmat jaksoivat selittää lapsillensa asiat parhainpäin ja tukea jokaista erikseen, vaikka monesti elämä oli ajan kanssa kilpajuoksua.
    Silti koin kirjan lukemisen hyvin ristiriitaisena. Minulle usko on pääsääntöisesi (99%) kaunis ja toivoa luova asia, vaikka perhe-elämä on usein uuvuttavaa. Joihinkin Viljan kokemuksiin oli helppo samaistua. Esim. suviseurakuvaus oli yksyhteen omien kokemusteni kanssa. Välillä vl-uskon kuvaus oli kuin toisesta maailmasta, osa kuvauksista oli iroonisia, osa jopa loukkaavia. En ikinä ole törmännyt saarnoissa tai muuallakaan kanssapuheissa "pakkopanemisiin". Vl-usko opettaa Raamatun mukaisesti "kilpailemaan toinen toistemme kunnioittamisessa." Seksi on myös vl-naisen oikeus, ei velvollisuus. En usko, että kirjailijalla olisi tarkoituksellisesti pyrkinyt mustamaalaamaan vl-uskoa - ajattelisin, että hän on tietoisesti nostanut esiin mahdollisimman paljon vl-kulttuuriin kuuluvia epäkohtia. Osa näistä oli minulle aivan vieraita, mutta on aivan mahdollista, että joku on törmännyt näihin epäkohtiin, joilla ei ole pelastuksen kanssa mitään tekemistä.

    VastaaPoista
  14. Olen kasvanut hyvin tasa-arvoisessa perheessä. Myös oma nykyinen perheeni on hyvin tasa-arvoinen. En voisi kuvitellakaan, että mies tai miehet määräisivät tai alistaisivat. Olen aina saanut sanoa mielipiteeni niin kotona kuin rauhanyhdistykselläkin. Eikä minua kummassakaan ole vaiennettu, vaikka olen tuonut epäkohtiakin ilmi. (Maallikkosaarnaajaksi ei ole halujakaan, joten sekään kysymys ei mietitytä.:) ) Siksi minun oli vaikea samaistua kirjan naisen asemaan.
    Tiedän, että osalle vl-naisista suurperheen kasvattaminen on erityisen raskasta. Minäkin olen monesti uupunut. Välillä olen tarvinnut elämän uudelleen järjestelyä, jotta olen selvinnyt aallon pohjalta, mutta silti en ole koskaan osannut laittaa uupumusta lapsimäärän syyksi. En ole ostanut raskaustestejä säästöpakkauksissa - ehkä jatkossa ostan, kun nyt tiedän, että niitä myydään sellaisissa, mutta joka kerta raskaustestiä tehdessä, olen toivonut sen näyttävän kahta viivaa. Uskokoon ken tahtoo. Minun lapseni ovat saaneet syntyä toivottuina. Nyt meillä on pitempi tauko (ei seksistä vaan raskaudesta). Nuorin on toisella vuodella eikä vauvaa ole vielä kuulunut. Välillä jo herää huoli, että emmekö enää saakaan uutta vauvaa. En osaa kirjoittaa yhtä runollisesti kuin Rauhala, mutta kirjoitan siksi, että tämä toisenlainen vl-todellisuuskin on totta. En kiellä, etteikö Viljan todellisuuskin olisi jollekin totta.
    Kotimme ei ole aina pullantuoksuinen, usein on paha siivo, rähinää ja kinaa riittää, itsekin välillä raivostun. En ole yhtä hyvä äiti kuin Vilja, mutta silti koen eläväni uskovaisena onnellista ja rikasta elämää. Minun tekemisiä tai tekemättä jättämisiä ei kukaan kyttää. Omatunto ohjaa valintojani. En koe, että elämässäni on jotain, josta jäisin paitsi. Vapaa-aika on tosin monesti kortilla, mutta ajattelisin sen kuuluvan näihin ruuhkavuosiin. Ehdin kyllä toteuttaa myöhemmin muita haaveitani.
    Kirjassa jäi kovasti ärsyttämään se, että pyhäkoulunopettajat kuvatiin julmiksi aivopesijöiksi. Olen istunut muutaman kerran pyhäkoulussa lasteni kanssa. Ajattelisin, että kyllä vl-pyhäkoulujen sisältä on se, että kerrotaan siita, mitä Jeesus teki ja opetti. Jokaisessa pyhäkoulussa tulee myös esille se ihana lohtu, että kaikki synnit saa uskoa anteeksi. Ei lapsia ainakaan nykyaikana pyhäkouluissa pelotella helvetillä. Jossakin seurakuntapäivillä tulikin ihanasti esille se, että lapsille olisi tärkeintä opettaa sitä, että meillä on armollinen ja rakastava Jumala. Siksi tuntui, että osa kirjan kuvauksista ei oikein istunut vuoteen 2012. Keräsikö Pauliina sittenkin eri vuosikymmenten raflaavimmat opetukselliset epäkohdat samojen kansien sisälle? Näitä vinoiluitahan on netti täynnä ja kirjoittajina on yleensä entiset, liikkestä kivulla eronneet.
    Yhdellä keskustelupalstalla tuli hauskasti ilmi se, että varmasti kirkosta eronneen kuvaus kirkosta ei olisi kovin uskottava/kattava. Tätä voisi soveltaa tietysti tähän kirjaan ja Pauliina Rauhalaan, mutta kun Rauhala on älykäs ihminen, hän on osannut sijoittaa sovivasti todellista kerrontaa ja uskon tuomaan lohtua kirjaan niin, että koko kirja tuntuu uskottavalta. Minun uskon todellisuus se ei onneksi ole. Epäilenpä, ettei kovin monen muunkaan.
    Kaunokirjallisena teoksena arvostan Rauhalan tekstiä. Myös teemoiltaan teos on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Kuitenkin fiktiivinen.

    VastaaPoista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...