Cecilia Samartin: Señor Peregrino (äänikirja)


Suattaahan tuo olla, tae suattaapa tuo olla olemattakii.

Voisin lopettaa arvioni tähän, mutta jatkan kuitenkin vähän. Kuuntelin äänikirjaa. Iltaisin ja öisin. Nukahdin. Havahduin tunteja myöhemmin, ilman aavistustakaan siitä, mitä kirjassa oli sillä välin tapahtunut. Kelasin taaksepäin, kunnes alkoi tuntua tutulta. Kuuntelin. Nukahdin. Havahduin jne. 

Aloin jo menettää uskoni siihen, että pääsisin reilun kymmenen tunnin äänikirjassa koskaan maaliin saakka. Mutta viime yönä sitten pääsin.

Tästä ei pidä vetää sellaista johtopäätöstä, että Cecilia Samartinin Senor Peregrino (Bazar 2010, suom. Tiina Sjelvgren) olisi ollut huono. Ei ollenkaan, pidin tarinasta. Jamilet on nuori meksikolainen tyttö, kaunis kuin mikä, mutta selkäpuolta peittää massiivinen syntymämerkki. Siis ei mikään kauneuspilkku, vaan vartalon peittävä kasvannainen. Kylän mielestä se on suoraan paholaisesta. Paholaisen merkkiä kantava tyttö ei ymmärrettävästi saa elää kovin onnellista elämää kotikylässään. Hän lähtee Yhdysvaltoihin Carmenin, hyllyvän, rempseän ja omaperäisen tätinsä luokse ja pääsee väärien papereiden turvin töihin mielisairaalaan. Hänen työtehtävänsä on vähintään omalaatuinen: hänellä on tasan yksi potilas, itseään herra Peregrinoksi kutsuva vanhempi herrasmies, joka on niin omalaatuinen ja pelottava, ettei kukaan muu edes uskalla mennä hänen huoneeseensa. Erinäisten tapahtumien jälkeen Jamilet lupaa kuunnella miehen elämäntarinaa ja oppii näkemään todellisen ihmisen eriskummallisen potilaan takana.

Peregrinon tarina kulkee kirjassa varsinaisen kertomuksen sisällä. Mielestäni ystävysten pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan oli melkeinpä kiinnostavampi kuin Jamiletin ja Senor Peregrinon tarina. Erityisesti Samartinin maalailemat espanjalaiset maisemat olivat komeaa kuunneltavaa. Erikoisen potilaan ja hänen hoitajansa keskinäinen suhde toi etäisesti mieleen Uhrilampaat. Mielessäni Peregrino sai monia Anthony Hopkinsmaisia piirteitä. Jamiletissa minua jäi mietityttämään syntymämerkin merkitys. Siitä tehtiin niin suuri numero kirjan alussa, että odotin sen olevan merkittävämmässä roolissa kirjan lopussa. Meksikolaisen nuoren tytön tulo Yhdysvaltoihinhan ei olisi kaivannut näin eksoottista muuttosyytä. Tuntui, että kirjan alku vei johonkin suuntaan, mutta sitten kirjailija päätti vaihtaa suunnitelmaansa lennosta. Vaikka toihan syntymämerkki toki Jamiletin henkilöön oman lisävivahteensa. En tiedä. Jäikö teitä muita asia kaivelemaan?

Kirja ja erityisesti sen lopetus jättivät hyvän mielen. Se oli ehkä imelä, mutta lopputulos oli vaihtoehdoista kuitenkin vasta se toiseksi imelin. Kamalan paljon muuta en sattuneesta syystä uskalla sanoakaan. Sen verran kuitenkin, että kirja sopii paremmin luettavaksi kuin äänikirjaksi. Kun kahta eri tarinaa kuljetetaan rinnakkain, on sotkeutumisen vaara suuri, mikäli kuunteluun tulee taukoja (tai jos ei pysy hereillä!). Lukija Tuija Kososen pehmeälle ja sointuvalle äänelle voisin puolestaan luvata ruusuista tulevaisuutta erilaisten meditaatioäänitteiden parissa :)

Oma arvioni oli nyt aika mutupohjainen, joten käykää ihmeessä lukemassa ainakin nämä:
Leena ja Saso ihastuivat, Morre taas pikemminkin vihastui. Eikä Ilsekään oikein lämmennyt.

Kommentit

  1. En ole lukenut tätä (Samartinilta olen lukenut Noran & Alician, jonka olen ymmärtänyt olevan hieman vähemmän imelä, mutta kirjat tuntuvat jakavan mielipiteitä), mutta kokemuksesi äänikirjasta tuntuu niin tutulta. Yritin viime kesänä kuunnella kahta äänikirjaa, Jane Austenia sekä kevyttää Sophie Kinsellaa: ajatukset harhailivat, nukutti, piti mennä kirjassa taaksepäin jne. :)

    VastaaPoista
  2. Samartinia lukemattomana kommentoin minäkin tuota äänikirja-asiaa: en voi edes kokeilla niiden kuuntelemista (okei, vuosia sitten, ennen lapsia, yritin kuunnella Mrs. Dallowayta), tiedän etten pystyisi keskittymään enkä muutenkaan tykkäsi, että lukijan ääni tulee minun ja tarinan väliin. Sääli, koska äänilirjoja voisi kuunnellla joskus silloinkin, kun lukeminen ei muiden puuhien takia onnistu.

    VastaaPoista
  3. Toisin kuin Katja tuntee, minusta nimenomaan Noran & Alician 'imelyys' tai yliherttaisuus vaivasi minua todella. Sain tehdä töitä, että pääsin ohin tunteesta joka olisi sulkenut minut löytämästä kirjan onnistuneita puolia.

    Sen sijaan minun mielestäni Señor Pergrino on milteipä täydellinen kirja. Se kantaa kaikkia niitä upeita, herkänsatuttavia nyansseja, jotka vaativat kirjaa tehtäväksi elokuvaksi. Erityisen onnistunut oli päähenkilön valtaan suuri syntymämerkki, joka kokosi ja väritti tarinaa silloinkin, kun 'merkki' ei ollut näkyvissä. Se merkki oli välttämätön, jotta tarinaan saatiin tuntu siitä, mistä Jamilet oli lähtöisin, mitä elämällä olisi voinut olla hänelle tarjota, mitä hän sen myötä menetti ja/tai mitä sen myötä sai.

    Kun nyt ystäväpiirissäni joka toinen pyhiinvaeltaa Santiago de Compostelaan ja niitä kertomuksia saa kuulla kyllästymiseen asti, oli tämän kirjan kertomus niistä kuitenkin ylivertaisin.

    Älkäämme jättäkö myöskään huomioitta Carmenia ja hänen poikaystäväänsä. Voin vain kuvitella, minkä filmin tästä saisi. Vaan kukapa sopisi näyttelemään Señor Peregrinoa? Ja jotenkin toivoisin, että Jamiletin roolin saisi joku muu kuin Penelope...mikä hänen nimensä nyt olikaan...

    ***

    Amma, minua ei siis uto syntymämerkki vaivannut, vaan päinvastoin. Sen sijaan minua jäi vaivaamaan se, että minä itse en kokisi äänikirjaa yhtään minään. Maailmassa ei ole sitä ääntä, joka kelpaisi minulle kirjaa lukemaan, siksi Viimeinen tahtoni sisältää toivomuksen päästä maailmasta pois, ellen enää itse voi kirjaa lukea. Se on myös blogissani, koko hoitotahtoni eli My Last Will. Olen syntynyt Lukijaksi, kuuntelemaan minusta ei ole...paitsi onomatopoieettisia ääniä.

    (Nyt kuningatarhillo kiehuu, kummipoika odottaa minua seurakseen pöytään...,mutta kohta linkitän sinut omaan arvosteluuni tästä kirjasta. Kiitos sinulle!)

    VastaaPoista
  4. Minäkin olen niitä jotka ihastuivat kovasti Senor Peregrinoon, mutta on varmasti ihan totta että tämä kirja ei välttämättä toimi kuunnellen. Tai ainakin se pitäisi saada kuunnella rauhassa, virkeällä mielellä ja mahdollisimman vähin keskeytyksin.

    Mainio vertaus Uhrilampaisiin, en ollut itse lukiessani ajatellut asiaa, mutta nyt kun mainitsit Hannibal Lecterin, ymmärsin oitis mitä tarkoitit. Vaikkei Peregrino olekaan hullu sarjamurhaaja, silti kirjoissa, tai ehkä juuri niiden asetelmissa on jotain niin kovin samaa.

    Sara / p.s. rakastan kirjoja

    VastaaPoista
  5. Katja, en innostunut tästä aivan niin paljon, että pitäisin kiirettä Samartinin puoleen. Mutta jos Noran & Alician luen, teen sen perinteisesti silmillä, en korvilla :)

    Maria, kiitos kommentistasi. En arvannutkaan, että äänikirjat jakavat mielipiteitä. Aihe selvästi huutaa blogikeskustelua, kiitos siis vinkistä! Jotkut, esim. dekkarit, toimivat mielestäni äänikirjoina hyvin. Mutta niiden juttu onkin usein enemmän jännityksessä kuin kielen nyansseissa tmv.

    Leena, ole hyvä! Jotenkin minusta tuntuu, että syntymämerkin pointti meni minulta ohi onnettoman torkkumiseni takia. Ja ehkä odotin alun perusteella jotakin dramaattisempaa. Mutta nyt kun asiaa ajattelen, onhan se aika hieno ratkaisu, että päähenkilö kasvaa hillitysti traumaansa suuremmaksi. Kuten Mariallekin kirjoitan, haluan palata tähän äänikirja-asiaan seuraavassa blogikeskustelussa... sitten elokuussa, kunhan sinä ja muut olette palanneet kesälaitumilta!

    Sara, kiitos täsmennyksestä! Olisin voinut kirjoittaa tuohon arviooni täsmennyksen, ettei Peregrino todellakaan ollut ihmissyöjä-sarjamurhaaja :D Hauskaa, että tunnistat saman mitä minäkin!

    VastaaPoista
  6. Minäkin tämän luin silloin hiihtolomalla ja ihan samoilla sanoilla olisin voinut aloittaa oman arvioni, vaikken sieltä sinun murrealueeltasi tulekaan. :) Eli enemmän Morren linjoilla olin kuin noiden muiden. Jotenkin liian kepeä, liian imelä, liian tekohauskakin, liian jotain. Mutta minähän olenkin tunnettu kuivuudestani, kuten huomisenkin kirjapostauksestani tulee käymään ilmi... :D

    Juu, ja tunnistin minäkin H. Lecterin, sehän on selvä. Ei sen ovikellonsoiton hirvittävyydessä voittanutta ole koko elokuvahistoriassa!

    VastaaPoista
  7. Minä tosiaan tykkäsin tästä;)

    Äänikirjoista sen verran, että minä kuuntelen lenkillä ollessani tällä hetkellä Jane Austenia ja silloin menee ihan hyvin. Kokeilin kuunnella myös illalla sängyssä, mutta siinä kävi juuri niin että nukahdin ja aamulla oli soittimesta akku loppu ja kirja loppuunluettu;)

    VastaaPoista
  8. Lisäsin sinut Ilse tuohon, pikakuukkelointini eilen ei sinua löytänyt. Ja kuiva, sinä! Mikähän minä sitten olen?

    Sanna, kyllä, lenkkeillessä äänikirjat toimivat, mutta näin kesällä minusta on niin mukava katsella ja kuunnella luontoa, etten raski tukkia korvia kuulokkeilla:) Sitten syksyn ja talven koittaessa taas!

    VastaaPoista
  9. Minä pidin tästä kirjasta aika lailla, oli jotenkin niin koskettavaa lukea noista ulkonäkösuruista, kun itsellä on kaksi minun mielestäni kuvankaunista tytärtä, jotka koko ajan kuitenkin löytävät mitä kummallisempaa kritisoitavaa itsestään.

    Aika moni on luonnehtinut tätä viihteelliseksi ja olihan se kai sitäkin, mutta toisaalta, muistelen, että viihteelliset elementit olisi tässä esitetty aika fiksun ilkikurisesti, lukemistotyylille pikkuisen vinosti hymyillen.

    VastaaPoista
  10. Erja, totta, mielestäni kirja on viihteellinen, mutta yhtä aikaa satiirinen. Kohtaukset, joissa Jamilet haaveilee Eddiestä on kirjoitettu juuri mainitsemaasi lukemistotyyliin. Aluksi se herätti pahoinvointia, kunnes tajusin, että se kyseessä oli piruilu :)

    VastaaPoista
  11. Amma, siinähän koko pointti onkin tässä, että 'päähenkilö kasvaa traumaansa suuremmaksi'. Siinä on jo Iso, Upea Tarina.

    Minusta tämä Samrtin ei ole imelä, eikä yliherttainen, vaan se toinen, joka sekään ei ole huono, mutta siitä puuttuvat Señorin tummat syvyydet, kuten myös huumori, joka ei kaikille ehkä avaudu. En tarkoita siis ketään erityisesti, vaan yleensä.

    Oi, ellei minusta kuulu, vinkkaa, kun avaat Ison Keskustelun. Kirjoitin siihen Maailman Suurimpaan Keskusteluusi sydänverellä kauan ja syvästi ja sitten se vikahelvetti kadotti kaiken. Se oli elämäni pisin blogikommentti. Nyt kuittaan parilla lauseella, jotka jo arvaatkin.

    Lomaillaan vielä vähän...sinullakin on siellä jotain Unelmaista ja minä uuvuin keväällä paljon, sillä tapahtui Asioita, enkä ymmärtänyt hellittää blogin kanssa, vaikka jo Asiat olisivat sitä vaatineet. Kaikkea Suloista!

    VastaaPoista
  12. PS. Siis mun on pakko jatkaa...;-) Nyt Samartinin kirjat eivät saa sinulta tasa-arvoista arviointia, koska toisen LUET ja toisen KUUNTELIT. Kunpa olisit kuunnellut Noran & Alician...ja lukenut Señor Peregrinon.

    VastaaPoista
  13. Leena, ehkä kirjan nimi houkutteli minut keskittymään enemmän Peregrinoon kuin Jamiletin kasvutarinaan. Ja kuten aiemmassa kommentissa sanoin, kasvutarina ei auennut tarinaa pätkittäin kuunnellessa. Olet kyllä ihan oikeassa siinä, että kirjat ovat epätasa-arvoisessa asemassa, jos nyt luen seuraavan. Ehkäpä annan ainakin hetken aikaa kulua ennen uutta Samartinia.

    Lepäile ja lomaile, kirjat ovat minulle tällä hetkellä sitä lepoa Unelmaisesta, mutta on elokuussa luvassa ihan oikea lomareissukin :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti