Hae tästä blogista

Ladataan...

maanantai 5. joulukuuta 2016

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli


Olen kuullut Antti Tuomaisen kirjoista pelkkää hyvää jo usean vuoden ajan, mutta yksikään hänen kirjoistaan ei ole sattunut tarttumaan käteen. Kirjamessuilla pääsin kuulemaan dekkarilauantain keskustelua, jossa Tuomainen oli mukana. Miehen uusimman romaanin lähtöajatus tuntui kerrassaan niin herkulliselta, että ostin kirjan itselleni siltä istumalta.

Kovin paljon kutkuttavammin ei kirja tosiaan voisi alkaa. Päähenkilö Jaakko Kaunismaa saa kirjan alussa kuulla kärsivänsä vakavasta myrkytystilasta, joka johtaa vääjäämättömästi kuolemaan. Palatessaan kotiinsa, hän kokee toisen, lähestulkoon yhtä suuren järkytyksen. Aurinko paistaa Haminassa helteisesti edelleen, maailma pyörii radallaan, mutta Jaakon elämä on juuri muuttunut peruuttamattomasti. Myrkytyksen vuoksi ajan ja elämän rajallisuus on konkretisoitunut, joten Jaakko käy toimeen. Ennen kuolemaansa hän haluaa pelastaa sieniyrityksensä uudelta kilpailijalta sekä selvittää kuka haluaa hänet pois päiviltä. Perhesuhteetkin kaipaavat selvitystä.

Mies joka kuoli on makaaberi veijaritarina. Jaakko haluaa oikeastaan vain hyvää ja hän on kauhean tragedian uhri, mutta kuitenkin niin toimintakykyinen, että ihmiset hänen ympärillään heittävät henkensä mitä brutaaleimmilla tavoilla. Huumori on sysi-, sanoisinko noenmustaa. Toisaalta hirtehisessä tarinassa on toiveikaskin pohjavire. Kuollessaan Jaakko huomaa elävänsä voimakkaammin kuin vuosikausiin.

Tämä oli tosiaan ensimmäinen tuomaiseni, joten aikaisempiin teoksiin en osaa tätä verrata. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että Tuomaisen tyylikäs ja kaunis kieli yhdistettynä rikoskirjallisuuteen on kombinaatio, joka ihastuttaa ulkomaita myöten.  Voin yhtyä käsitykseen. Omaan makuuni helteisen Haminan kuvailua oli ehkä liikaakin. Toisaalta kirjailijan luoma kuva on niin yksityiskohtainen ja värikylläinen, että aloin kaivata kirjallisuustieteen opintojani. Kuinka hedelmällinen tutkimuskohde tämä kirja olisikaan! Jo pelkästään jäätelön syönnistä tai syömisen kuvailusta ylipäänsä saisi aikaan mittavan tutkielman. Tuomainen käyttää kerronnassaan kirjallisuuden keinoja laaja-alaisesti ja mestarillisesti. Teos on täynnä aistinautintoja ja samaa voi sanoa myös Jaakon elämästä. Samaan aikaan  hän absurdisti kärsii ulkonäkökompleksista, vaikka tietää kuolevansa minä hetkenä hyvänsä. Ihminen on inhimillinen myös kuollessaan.

Mies joka kuoli on tummanpuhuva, mutta hauska tarina. Plussaa omaperäisestä aihevalinnasta ja ronskin makaaberista sävystä. Kirjan pääsanoma tuntuu olevan, ettei elämää kannata ottaa liian vakavasti. Siitä kun ei selviä hengissä kuitenkaan.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli
Like 2016
301s.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Kuopion kaupunginteatteri: Sukuvika

Antti Heikkisen esittämä Lauri etsii isäänsä. Jortikan (Mikko Paananen) ja Martikaisen (Mikko Rantaniva) ystävyys on koetuksella. Kuva Saml Tirkkonen.
Lähtökohtaisesti en pidä farsseista. Tätä taustaa vasten löydän itseni hämmästyttävän usein farssikatsomosta. Ilmiselvästi minulla on kova sisäinen hinku löytää itsestäni entistä iloisempi ihminen,

Olen enemmän tai vähemmän tylyttänyt useita hupinäytelmiä vuosien varrella. Onneksi tällä kertaa ei tarvitse. Kuopion kaupunginteatterin Sukuvika on tyylipuhdas kohellus, pikkutuhmaa huumoria pikkujouluiltaan. Sinänsä tyhjänpäiväinen juoni toimii yllättävän hyvin kun tiedetään, mitä ollaan tekemässä. Ja kas, silloin voi käydä, niin kuin parhaimmillaan joskus käy: tyhjänpäiväinen muuttuu omalla tavallaan merkitykselliseksi.

Sukuviassa, kuten lujatempoisissa farsseissa yleensäkin, ajoitus on kaikki kaikessa. Tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Taneli Martikainen (Mikko Rantaniva) valmistelee puhettaan kansainväliseen lääkärikonferenssiin.  Panoksena on ei enempää eikä vähempää kuin ylilääkärin virka. Juuri ennen h-hetkeä paikalle saapuu kuitenkin nainen menneisyydestä, Jaana Mäki (Virpi Rautsiala), shokkiuutisen kera. Martikainen on hänen lapsensa isä. Uutinen olisi naimisissa olevalle miehelle (vaimoa esittää Riina Björkbacka) shokeeraava jo sinällään, mutta juuri ilmestynyt lapsi ei ole mikään suloinen vauveli, vaan sekava ongelmanuori Lauri (Antti Heikkinen). 

Samaan aikaan maailman lääkärien kerma mukaan luettuna nykyinen ylilääkäri (Jarmo Perälä) odottaa upeaa puhetta, vaimo pyörii hermostuneena ympärillä ja osaston monenkirjava henkilökunta valmistelee pikkujouluja. Mitä tekee Martikainen. Valehtelee, peittelee ja lakaisee maton alle, kuinkas muutenkaan!

Näytelmässä on monia herkullisia hahmoja, mutta tosiasiassa jännite lepää Mikko Rantanivan harteilla. Ja hän selvisi epäilemättä hikisestä urakastaan erinomaisesti. Rantaniva tuntuu olevan kuin kotonaan kaikenlaisissa rooleissa ja myös komediassa uskottavuus säilyy. Hänen Martikaisensa säätää, sählää, puhuu yhtä ja tekee toista ja hallitsee lavaa suvereenisti. Mainiot sivuhenkilöt kuten Mikko Paanasen tohtori Jortikka, Antti Launosen Koponen ja Ritva Grönbergin mahtava Yökkö tukevat Rantanivaa hyvin.

Jotakin ohilyöntejäkin tuli. Naiseksi pukeutuva mies tai tässä tapauksessa miehet ovat toki lajityypin klassikkoja, mutta vähempikin olisi piisannut. Ihan en ymmärtänyt sitäkään, miksi Kysillä työskentelee (katolinen?) nunna. Kun Ray Cooneyn näytelmää kerran oli lähdetty sovittamaan Kuopioon, sen olisi voinut tehdä loppuun asti. Aivan yhtä hyvin tarina olisi tosin toiminut universaalissakin sairaalaympäristössä.

Kaiken kaikkiaan vieraileva ohjaaja Mika Nuojua siivitti joukkonsa menevään menoon. Voin sanoa viihtyneeni hyvin ja silloinhan näytelmä on täyttänyt tarkoituksensa.

torstai 1. joulukuuta 2016

Teemu Keskisarja Kuopion kaupunginkirjastolla 30.11.


Teemu Keskisarja oli 30.11. Kuopion Isänmaallisen Seuran vieraana Kuopion kaupunginkirjastossa Hulttio-kirjansa tiimoilta (Hulttiosta olen kirjoittanut täällä.)

Olin ihan kahden vailla osallistumiseni suhteen, sillä takana oli hyvin huonosti nukuttu yö, mutta onneksi kuitenkin reipastuin, sillä Keskisarja paljastui yhtä kiinnostavaksi puhujaksi kuin kirjoittajaksikin. 

Esityksessään Keskisarja käsitteli samoja teemoja kuin kirjassa, vaikkei suoranaisesti kirjaa referoinutkaan. Minulle Hulttio avautui uudella tavalla kun kirjailija väänti asiat vielä rautalangasta. Keskisarjan perusteesi on tämä: Mannerheimista tuli suurmies vaikean nuoruutensa vuoksi, ei siitä huolimatta. 

Vähän hävettää, että luettuani kirjan en vielä oikein osannut eläytyä nuoren Mannerheimin asemaan. Olihan hän isän vararikosta ja äidin kuolemasta huolimatta verrattain hyvässä asemassa suojelijoidensa ansiosta, ainakin kun verrataan köyhään maalaiskansaan. Keskisarja kuitenkin korosti, kuinka isoja vastoinkäymisiä Mannerheim kohtasi lyhyellä aikaa ja vieläpä hyvin haavoittuvalla nuoruuden ajanjaksolla. Mannerheimista tuli ongelmanuori.

 

Pidän Keskisarjassa siitä, ettei hän aina yritäkään olla objektiivinen, vaan päinvastoin, hän yrittää päästä tutkimuskohteensa pään sisään. Tuloksena on rehellisen ja henkilökohtaisen tuntuista tutkimuskirjallisuutta, jonka uskottavuus ei horju subjektin läsnäolosta huolimatta.

Keskisarja kertoi alkaneensa Hulttio-projektin aikana fanittaa Mannerheimia. Erityisen silmiinpistävää on, että Mannerheim alkoi kukoistaa yli 50-vuotiaana ja oli parhaimmillaan yli 70-vuotiaana. Hän siis kykeni kehittymään ja omaksumaan uusia asioita, jopa pärjäämään suomenkielisten korpisoturien kanssa. Kontrasti nuoruuden Pietarin keikaroivaan chavalier-upseeriin on melkoinen. Mannerheim oli ehkä hulttio aviomies, mutta Keskisarja antaa sen anteeksi, sillä harvassa ovat samanveroiset sotapäälliköt.
Kuten Keskisarja tutkimuskohteensa tiivisti: Mannerheim oli helvetin hyvä jätkä, muttei kliseisellä, sinivalkoisella tavalla.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset. Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut


Mitähän juuri luin?

Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset päätyi luettavakseni tämänvuotisten Savonia-ehdokkaiden julkistustilaisuudesta. Kun Sammalkorpi kertoi kirjastaan, en oikein ymmärtänyt, mistä kirja kertoi. Sen kuitenkin ymmärsin, että tähän kannattaa tarttua. Nyt, pienoisromaanin luettuani, olen edelleen hämmentynyt, mutta tyytyväinen. Paflagonian perilliset on maaginen, osin painostava, painajaismainen, ahdistavakin teos, joka kuitenkin on myös äärimmäisen kaunis, hallittu ja hillitty kokonaisuus.

Nuori Iax Agolasky lähtee 1800-luvun alkupuolella etsimään seikkailuja. Hän päätyy professori Moltiquen apulaiseksi Luoteis-Venäjälle kohdistuvalle tutkimusretkelle. Keskeltä korpea he löytävät luolan, jonka asukkailla on huomattavan paljon eläimellisiä piirteitä. Retkikunta, Agolasky ja Moltique mukaanluettuina, ovat ihmeissään ja peloissaan. Mitä he ovat löytäneet? Inhimillisiä eläimiä, eläimellisiä ihmisiä? Apinoita? Luonnonoikkuja? Kirottuja ihmisiä?

Teos etenee Agolaskyn katkonaisten päiväkirjamerkintöjen myötä. Sitä mukaa, kun Agolasky saa kontaktin luolan lapsiin, hänen tietonsa kasvavat ja eettinen kriisi yltyy. Tilannetta ei helpota Moltiquen tieteelliset intohimot ja retkikunnan hämäräperäisten apumiesten moraalittomat suunnitelmat. Sitä mukaa kun vuodenajat vaihtuvat, yltyy myös miesten  turhautuneisuus. Eristyneisyys kiristää hermoja. Taudit vaivaavat, kuolema korjaa satoaan. Agolasky kipuilee kahden maailman välillä.

Ei ole mikään salaisuus, etten yleisesti ottaen ole päiväkirjamuotoon kirjoitettujen romaanien ylin ystävä. Esimerkiksi viime viikolla Finlandialla (täysin ansaitusti) palkittu Akvarelleja Engelin kaupungista aiheutti päänvaivaa nimenomaan päiväkirjamuotonsa vuoksi. Siksi onkin yllättävää, että Sammalkorpi sai kiedottua minut täysin otteeseensa. Tässä tapauksessa päiväkirjamerkinnät eivät työntäneet luotaan pois, vaan päinvastoin vangitsivat syleilyynsä.

Vaikka kirjassa on runsaasti reaalifantasian piirteitä ja tarina sijoittuu 1800-luvulle, on teema hyvin ajankohtainen ja tässä, reaalisessa ajassa puhutteleva. Kenelle kuuluvat ihmisoikeudet? Kenellä on oikeus elää? Kenet suljemme yhteiskunnan ulkopuolelle, missä vaiheessa erilaisuus muuttuu taakaksi? Ehkä Luoteis-Venäjällä ei ole olemassa kirjassa kuvattua luolaa asukkaineen, mutta painajainen on totta tässä ja nyt lukemattomissa paikoissa.

Paflagonian perilliset tuo mieleen Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanin niin tunnelman kuin aihepiirinsä puolesta. Molemmissa on jotakin vangitsevaa, jotakin häiritsevää. Molemmat kipuilevat inhimillisyyden syvimmissä kipupisteissä ja kielletyn ja sallitun hämärässä rajamaastossa.

Paflagonian perilliset on yksi kuudesta Savonia-ehdokkaasta. Savonia-raati on tunnettu ennakkoluulottomista ehdokasasetteluistaan, mutta voittajia valitessaan se kovin usein kallistuu perinteisen puolelle. Saa nähdä, miten käy tällä kertaa. Oikeastaan toivoisin, että nyt astuttaisiin reteästi rohkeuden alueelle, sillä tälle kirjalle soisin lisää huomiota ja lukijoita.


Kirjaa on luettu ainakin seuraavissa blogeissa:
Eniten minua kiinnostaa tie: Ihastuttavan tiivis, selittelemätön.
Kirjakaapin kummitus: Kansien sulkeuduttua tuntuu, kuin olisi herännyt unesta.
Ullan luetut kirjat: Kiehtova, vahvatunnelmainen, hieman synkkä, mutta viehättävä.

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset. Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut.
Karisto 2016

137s.
Kuvitus Pekka Nikrus: Varjojen lapset
Arvostelukappale

lauantai 26. marraskuuta 2016

J.K. Rowling, Jack Thorne ja John Tiffany: Harry Potter ja kirottu lapsi


Ei ole epäilystäkään siitä, mikä on tämän vuoden suurimpia kirjallisia tapauksia. Luonnollisesti J. K. Rowlingin, Jack Thornen ja John Tiffanyn luoma kahdeksas Harry Potter -tarina: Harry Potter ja kirottu lapsi. Kyseessähän on kirja, jota ei pitänyt enää syntyä. Eikä syntynytkään siinä mielessä, että kyse ei ole romaanista vaan näytelmäkäsikirjoituksesta. Yhtä kaikki, Harryn ja kumppaneiden tarina saa jatkoa ja se, jos mikä on uutinen.

Tarina sijoittuu aikaan 19 vuotta edellisen kirjan päättymisestä. Harry, Hermione ja Ron ovat jo keski-ikäisiä, mukavan menestyviä ja keskiluokkaisia. Harrylla ja Ginnylla on kolme lasta ja heistä keskimmäinen, Albus, on lähdössä Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Keskimmäisen lapsen osa on aina vaikea. Vielä vaikeampaa on, jos oma isä sattuu olemaan elävä legenda. Tähän yksinäisyyden tunteeseen pystyy myös samastumaan Scorpius Malfoy, Draco Malfoyn poika. Pahat kielet kertovat, että hän olisi itsensä Voldemortin salattu lapsi. Ei olekaan ihme, että Albus ja Scorpius ymmärtävät toisiansa hyvin. Kun Lajitteluhattu lajittelee Albuksen Luihuisiin, on siinä sulattelemista sulattelemista. Lapsista James ja Lily tuntuvat isä-Harrylle tutummilta, mutta Albuksen kanssa hän ei pääse samalla aaltopituudelle. Vieraantuminen johtaa lopulta suureen vaaraan, kun Albus päättää ajankääntäjän avulla korjata isänsä tekemän vääryyden. Samalla paha on lähellä päästä uudelleen valtaan.

Luin tarinaa vanhemmuuden näkökulmasta käsin. Minulla ei ole vielä teini-ikäisiä lapsia, mutta sen verran tästä hommasta alkaa olla kokemusta, että Harryn asemaan oli helppo eläytyä. Kuinka vaivatonta onkaan ajatella, että se, mitä itse haluaa antaa lapselle, on myös automaattisesti lapsen paras! Tähän helmasyntiin sortuu myös Harry Potter. Sinänsä se ei ole ihme, koska, luvalla sanoen, minusta Harry ei ole koskaan ollut sosiaalisesti mitenkään välkky kaveri. Itseasiassa hänen itsepäisyytensä ja pöllöytensä on aina jonkin verran häirinnyt minua. Albus on kovin samaa maata, vaikka hän kuvitteleekin olevansa isänsä vastakohta.

Ymmärrettävästi näin pitkän ajan jälkeen ilmestyvan tarinan jatkon osalta paineet ovat mahdottomat. Harry Potter ja kirottu lapsi onkin herättänyt tunteita puolesta ja vastaan. Osalle on tullut yllätyksenä, että kyseessä on näytelmäkäsikirjoitus. Minä hykertelen. Ensin potterit saivat nuoret lukemaan romaaneita, nyt näytelmiä. Ehkä seuraavaksi lyriikkaa? On myös niitä, jotka ovat olleet tarinaan tai henkilöihin pettyneitä. Myönnettävä on, että siinä missä varsinaisen kirjasarjan päätyttyä lukija sai olla tyytyväinen siihen, että paha on nyt voitettu, jäi tästä hieman epävarma olo. Jos kaksi teini-ikäistä poikaa ovat vähällä sählätä yhden näytelmän aikana koko homman (Harrylta ja kumppaneilta meni Voldemortin kukistamiseen sentään seitsemän romaania), niin mitä vielä voikaan tapahtua? En tiedä, heijasteleeko tämä hatara rauhan tila nyt sitten nykyistä epävarmuuden ja epävakauden aikaa laajemminkin.

Joka tapauksessa, minä viihdyin uuden tarinan parissa hyvin. Vanhojen tuttujen henkilöhahmojen kehitys oli mielestäni uskottavaa, Albus ja Scorpius hyviä ja vahvoja hahmoja. Pidin siitäkin, miten Draco sai aivan uusia sävyjä ja syvyyttä. Näytelmäksi tarina tuntui aika kiihkeätempoiselta. Vaikka mukaan ei ollut edes yritetty mahduttaa kaikkia niitä hahmoja, joita moni fani olisi varmasti mieluusti mukana nähnyt, oli vaihtuvaa väkeä siitä huolimatta paljon ja kohtaukset seurasivat verrattain lyhyinä toisiaan kiihkeällä tahdilla. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten ammattilaiset tämän sovittavat näyttämölle. Vahvat pääosien esittäjät ovat uskoakseni onnistumisessa harvinaisen tärkeät.

Joku kirjoitti mielestäni hyvin, että tämä kirja palautti jo unohdetun kaipuun Pottereiden maailmaan. Harmittaa, etten muista, mistä tämän ajatuksen luin, enkä näin pysty linkittämään alkuperäisen ajatuksen lähteille. Olen kuitenkin ihan samaa mieltä. Vuosien saatossa ajatukseen, ettei tarina enää jatku, oli tottunut. Sitä taustaa vasten ajatus uudesta näytelmästä tuntui vähän omituiselta, jopa ei-kaivatulta. Luettuani kirjan huomasin kuitenkin innostuneeni jälleen. Vähän niin kuin kotiin olisi palannut. Ja nyt tietysti janoan lisää.

J. K. Rowling, Jack Thorne, John Tiffany: Harry Potter ja kirottu lapsi (Harry Potter and the Cursed Child)
Tammi 2016
446s.
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Arvostelukappale

maanantai 21. marraskuuta 2016

Pauli Hanhiniemi: Kerran elettyä


Menneellä viikolla minulla oli mukava velvollisuus lukea Pauli Hanhiniemen uunituore teos Kerran elettyä. Olisin kyllä lukenut sen jossakin vaiheessa joka tapauksessa, mutta koska Hanhiniemi lupautui tulemaan Kirjakantin lauantain Tarinatiskiin haastateltavaksi, otin kirjan lukuun pikavauhdilla. Elämäkerrallisissa teoksissa on se metka puoli, että niitä lukiessa alkaa väistämättä peilata samalla omaa elämäänsä. Siksi on hankala kertoa kirjasta ilman, että koskettelisi omaakin musiikkihistoriaa. Aloitan siis siitä ja yritän päästä nopeasti itse asiaan.

Olen tutustunut ensimmäistä kertaa Kolmannen naisen musiikkiin joskus 90-luvun alkupuolella kymmenen vuotta vanhemman isosiskoni kautta. Ensimmäinen tajuntaani iskostunut yhtyeen kappale oli Kartat mua, johon tykästyin niin paljon, että halusin sen myös omalle kokoelma C-kasetilleni. Miksiköhän kappaleen lyriikat iskivät ala-asteikäiseen tyttöön? Muu ikäluokkani kuunteli tuolloin ennemminkin DJ Boboa ja Ace of Basea. Tätä kirjaa lukiessani huomasin, että vaikka meillä on ikäeroa, ei Hanhiniemen lapsuuden Alavudella ja minun lapsuuteni Pielavedellä loppujen lopuksi ollut kovin suurta eroa. Ennen Euroopan unionia suomalainen maaseutu muuttui kovin hitaasti. Ehkä musiikki puhutteli pikkutyttöä osittain juuri siksi, Hanhiniemen ja Syrjän veljesten kaltaiset muusikot puhuivat tuttua kieltä ja vertautuivat jo habitukseltaan turvallisiin isoveljiin ja naapurin poikiin.

Varsinaisesti ja ajatuksen kanssa tutustuin yhtyeen musiikkiin Ura-kokoelmalevyn myötä. Suurin suosikkibiisini oli ja on Pyörteeseen, jonka avausrivit ovat mielestäni käsittämättömän hienot ja alkavat soida päässäni aina kun tiedossa on jotain kutkuttavan mukavaa.

Oli aika jolloin ilta tuoksui tuntemattomalta
täyttymyksen pelko oli viedä jalat alta
tiestin etten välttyä vois enää suudelmalta
tiesin muutakin salat universumin

Valehtelisin jos väittäisin taas muistuttaa minua (omasta mielestäni) suurimmasta saavutuksestani lyhyeksi jääneellä opinto-ohjaajan urallani. Soitin biisiä vähän hukassa oleville ysiluokkalaisille eräänä harvinaisen mustan viikon harmaana aamuna. Se oli tilanne, jossa omat sanat olivat puolin ja toisin käytetty jo moneen kertaan. Kevätjuhlassa iloiset peruskoulunsa päättäjät lauloivat samaisen kappaleen opettajille, oppilaille ja perheilleen. Vaalin muistoa lämmöllä.

Perunateatterin ajoilta Siipeen jo sain on viiltävän kaunis ja Kolmannen naisen uudemmasta tuotannosta Et sileänä säily -kappaleen kertosäe koristi aikoinaan minun ja mieheni yhteisten kolmekymppisten kutsua. Ja niin edelleen. Lista on loputon ja laajenee entisestään, jos otetaan tarkasteluun mukaan ne lukemattomat artistit, joille Hanhiniemi on tehnyt kappaleita. Hänen tuotantonsa vaikutukset suomalaiseen rockmusiikkiin ja rocklyriikkaan ovat huikeat. Kun kysyin lauantaina Hanhiniemeltä, miten hän on saanut osakseen sekä naisten ihailun että miesten arvostuksen, vastaus oli ehkä vaatimaton, mutta viisas. Kynästä on lähtenyt pitkä rivi kappaleita eri vuosikymmenillä ja väistämättä ne ovat jättäneet jälkensä, tulleet läheisiksi ja osaksi kuulijoiden omaa elämäntarinaa.

Kerran elettyä ei varsinaisesti ole tyylipuhdas elämäkerta, eikä sitä sellaiseksi ole kirjoitettukaan. Kirja sisältää välähdyksiä ja katkelmia menneiltä vuosilta. Hanhiniemi kyllä muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta lähinnä taiteellisen kasvamisen ja muusikoksi heräämisen kannalta tarkasteltuna. Ammatillinen painotus jatkuu läpi kirjan. Jos on kiinnostunut lukemaan paljastuksia Hanhiniemen yksityiselämästä, saa niitä hakea kirjasta turhaan. Ilkka Mattila arvioi Hesarissa 11.11. Hanhiniemen kertovan tarinaansa sordiino päällä. Ehkä niinkin, mutta allekirjoittaneesta oli äärimmäisen mielenkiintoista ja miellyttävää lukea tyylillä kerrottuja tarinoita keikkamatkoilta, levytyssessioista, sävelmien ja lyriikoiden takaa. On lukijoiden aliarvioimista mitata kirjan painoarvoa ja kiinnostavuutta potentiaalisten klikkiotsikoiden määrässä. Tuskinpa olen lukijana ainoa laatuani. Tarinatiskissä kirjailija itse kertoi kirjoittaneensa kirjan osittain myös lapsilleen: jotta he tietäisivät, mitä isä on puuhannut silloin kun ei ole ollut kotona.

Edellä mainitussa arvioissaan Mattila luonnehtii teosta työpäiväkirjaksi. Itselleni tuli teoksesta mieleen omaelämäkerrallinen essee- ja runokokoelman hybridi (myönnetään, työpäiväkirja on huomattavasti helppokäyttöisempi termi!). Proosan lisäksi lukujen väliin on ripoteltu runsaasti lyriikoita. Onkin mielenkiintoista lukea sanoituksia uusin silmin, kun on saanut ensin lukea niiden taustoista ja kontekstista, jossa ne ovat syntyneet. Ei ihme, että suomalaisten on helppo eläytyä Äiti pojastaan pappia toivoi -kappaleen sanoihin, onhan niitä alunperin rallateltu Alavuden Osuuspankin rappusilta! Oikeastaan kirjan lyyrisyys ei rajoitu pelkkiin laulujen sanoihin, vaan ote näkyy kaikkialla. Hanhiniemen tapa kirjoittaa on runollinen, muttei tippaakaan hankala.

Niin kappaleiden sanoituksia kuin pidempiäkin tekstejä tulee varmasti luettua vielä moneen otteeseen. Kun tekstejä vielä elävöittävät Jiri Halttusen värikuvat, on lopputuloksena tyylikäs kirja, jonka pariin on aika ajoin mukava palata, lehteillä sivuja ja lukea tekstejä sieltä täältä.

Hanhiniemi kertoi haastattelussa olevansa runonlaulaja. Olen täysin samaa mieltä. Hänellä on tarinan kertojan taito. Siihen tarvitaan kyky tavoittaa jotakin yleisinhimillistä, taito rakentaa draaman kaarta ja soittaa kuulijaa oikein soinnuin, naurattaa ja itkettää sopivissa kohdissa. Samat asiat pätevät muuten myös kirjailijoihin. Runonlaulaja onkin ilmiselvästi myös kirjailija. Mitä ilmeisimmin Hanhiniemi nauttii myös proosan kirjoittamisesta, ehkä sitä saadaan kansien väliin taas joskus lisää?

***
Kirjakantti-kirjallisuustapahtuman Facebook-sivuilla on kuvia sekä video Tarinatiskin haastattelusta. Todella mielenkiintoinen ja miellyttävä puolituntinen, suosittelen tutustumaan! Oli ilo ja etuoikeus päästä haastattelemaan omaa idoliaan. Kiitos siitä Paulille!
(EDIT. Video olikin Kirjakantin sivuilla valunut hieman hankalasti löydettäväksi, mutta se löytyy myös Amman lukuhetken FB-sivuilta!)
Kuva Olavi Rytkönen


Ps. Tarinatiskissä vierailivat muuten myös kirjailija-kustantaja Tatu Kokko, esseisti ja kirjailija Matti Mäkelä sekä kirjailijat Heikki Turunen, Antti Heikkinen sekä Jouni Tossavainen. Ilmassa oli siis aitoa urheilujuhlan tuntua. Näihin ja muihin Kirjakantti-muistoihin palaan vielä myöhemmin erillisessä bloggauksessa. Palataan!

Pauli Hanhiniemi: Kerran elettyä
Docendo 2016

255s
Kuvat Jiri Halttunen

torstai 17. marraskuuta 2016

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa (Oton elämä 2)


Olen muistaakseni lukenut Claes Anderssonilta jotakin vuosia sitten, aikana ennen blogia ja niinpä en muistakaan että mitä ja milloin. Joka tapauksessa minulle on jäänyt hyvin myönteinen mielikuva monitaiturin tyylistä. Andersson oli kirjamessuilla puhumassa Wsoy:n järjestelmällä bloggaaja-aamiaisella ja lyhyenkin haastattelun aikana ehdittiin kosketella suuria teemoja. Kirjailijan ajatuksia olisi kuunnellut mielellään pitempäänkin.

Niinpä oli itsestään selvää, että tarttuisin Hiljaiseloa Meilahdessa -teokseen, vaikken olekaan päähenkilö Oton elämästä kertovaa ensimmäistä teosta lukenut. Vaikka päähenkilö on nimeltään Otto, on teoksessa vahva elämäkerrallinen sävy. Se tuo sinänsä verkkaiseen ja rauhalliseen kerrontaan aivan uuden ulottuvuuden. Yhtä aikaa Andersson on kaunopuheinen ja herkkä, toisaalta hätkähdyttävän suora ja raatorehellinen.

Andersson käsittelee ikääntymistä, sen tuomia ruumiillisia vaivoja ja mielessä pyöriviä ajatuksia kaunistelematta, mutta myös kauhistelematta. Kuten Otto kirjassa sanoo, vanheneminen on ihanaa, ainakin jos ajattelee vaihtoehtoa! Kertojaäänessä kuuluu samanaikaisesti elämänkokemus ja mittariin kertyneet kilometrit, mutta toisaalta nuorekas epävarmuus, ilo ja poikamaisuus, ikäänkuin mieli ei aina muistaisi, kuin vanha ruumis jo on. Kuolemaa kirja käsittelee toisaalta pelonsekaisella kunnioituksella, toisaalta uteliaalla mielenkiinnolla. Mitä iäkkäämmäksi Otto tulee, sitä kiinnostuneempi hän on kuolemasta, eksoottisesta matkasta.

Vähän samanlainen tunne oli minullakin kirjaa lukiessani. Kolmekymppiselle naiselle on loppujen lopuksi aika eksoottinen elämys päästä kurkistamaan näinkin suorasukaisesti kuvattuun yli 70-kymppisen miehen elämään ja sielunmaisemaan. Monet asiat ovat toki erilaisia, mutta yleinen inhimillisyys taitaa olla kaikilla samanlaista.

Teoksen nimi lupaa hiljaiseloa ja suurin toiminta tapahtuukin Oton pään sisällä. Oman ja tovereiden ikääntymisen lisäksi Otto seuraa aktiivisesti maailmanmenoa ja ottaa kantaa asioihin. Esimerkiksi Vladimir Putinille kaadetaan sellainen täyslaidallinen tiukkoja kysymyksiä, ettei niiden lukemisesta voi olla nauttimatta. Oman hykerrytyksensä aiheeseen tuo toki se, että nämä kysymykset kirjoittaa ääneenlausuttaviksi entinen kansanedustaja ja ministeri. Anderssonin villit visiot terveyskeskusten ja sairaaloiden ilmapiirin parantamiseksi ovat niin järkeviä, että melkein soisi hänen vielä ajavan poliittisiakin asioita.

Claes Anderssonin Hiljaiseloa Meilahdessa on täydellistä lukemista rauhalliseen sunnuntai-aamuun. Arjen pyörityksessä keskittyminen oli huomattavasti vaikeampaa, mutta lopulta löysin riittävän seesteisen illan kirjan loppuun lukemiseen. Ja millainen päätös se olikaan! Syvästi inhimillinen ja kaunis kuoleman (ja elämän) kuva, aivan kuten koko kirjakin.

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2
Wsoy 2016
223s.

Suomentanut Liisa Ryömä
Arvostelukappale

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...