Hae tästä blogista

Ladataan...

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Leena Lehtolainen: Tiikerinsilmä


En varmaankaan ole ollut ainoa Leena Lehtolaisen ja Maria Kallio-kirjojen fani, joka on suhtautunut vähän nihkeästi Hilja Ilveskeroon. Olen kyllä uskollisesti lukenut kaikki Ilveskero-kirjat, viihtynytkin Lehtolaisen miellyttävän kerronnan äärellä, mutta itse kirjojen päähenkilöön minulla on jäänyt hyvin epämääräinen ja etäinen suhde. Hilja Ilveskero on ollut kummallinen, ei edes ristiriitainen, vaan lähtökohtaisesti hankala ja ärsyttävän negatiivinen henkilöhahmo.

En siis varsinaisesti tanssinut voitontanssia kuullessani, että Ilveskero-kirjat saavat jatkoa. Kuitenkin olin täysin varma, että tämänkin kirjan lukisin. Ja tässä vaiheessa on sanottava, että on käsittämättömän mukavaa, kun oma, jo vuosikymmenien aikainen suosikkikirjailija, pääsee yllättämään puskan takaa: huitaisee suoran, jota ei näe ja joka osuu maaliin. Lehtolaisen Tiikerinsilmä on kirkkaasti paras teos tähänastisista Ilveskero-romaaneista ja samalla myös parasta, mitä kirjailija vuosikausiin on kirjoittanut. Itse asiassa, Tiikerinsilmä on Lehtolaista parhaimmillaan

Olen aiemmissa osissa vähän vieroksunut Ilveskerojen suuren maailman jännitys- ja toimintameininkejä. Tällä kertaa piirit ovat pienempiä ja kotoisampia. Siitä huolimatta käänteitä, uskomattomiakin, tarinassa riittää. Hilja Ilveskero saa toimeksiannon, jossa yhdeksänkymppinen teollisuusneuvos Lovisa Johnson palkkaa hänet henkivartijakseen. Johnson epäilee, että joku haluaa jouduttaa hänen kuolemaansa ja että vaara saattaa olla lähempänä kuin hän haluaa uskoa. Ilveskero ottaa työtarjouksen vastaan ja muuttaa Loviisan kotiin Loberga Gårdin kartanoon. Pian henkivartija saa huomata, että kartano pitää sisällään monenlaisia salaisuuksia, uusia ja vanhoja. Entä voiko Lovisan lähipiirin: sisäkkö-Dunjaan sekä sukulaislapsiin Johannekseen, Raisaan, Auroraan ja Sampoon luottaa?

Tiikerinsilmässä on hauskasti Agatha Christien piirteitä, mutta toisaalta romaani on selvästi Leena Lehtolaisen tyyliä. Tarina on realistinen ja ajassa kiinni, mutta sisältää hitusen historiaa ja yliluonnollista. Suljetun paikan mysteeriäkin on mukana. Paitsi että varsinaista rikosta, ainakaan sitä, mitä Ilveskero on palkattu estämään tapahtuvaksi, ei ole tapahtunut. Kuka on syyllinen rikokseen, jota ei ole tapahtunut? Entä niihin rikoksiin ja pelottaviin tapauksiin, joita tapahtuu koko ajan? Ainakin minulle salaisuus säilyi salaisuutena niin kauan kuin se mahdollista oli, vaikka arvailuja toki harrastin puoleen ja toiseen.

Miksi sitten pidin juuri tästä Hilja Ilveskero -tarinasta? Joitakin perusteluja tulikin jo mainittua. En ole varsinaisesti agenttitarinoiden ystävä, joten perinteisempi dekkari miellyttää jo kategorisesti enemmän. Tiikerinsilmä on myös vahva romaani itsenäisenä teoksena. Vaikka aiempien tapahtumien tuntemisesta on hyötyä, toimii teos  hyvin, vaikka edellisiä osia ei olisi lukenutkaan. Keskeisin syy ihastumiseeni on kuitenkin siinä, että Ilveskeron hahmoon alkaa selvästi syntyä kerroksia ja syvyyttä. Hän on muuttumassa ärsyttävästä kiinnostavam ristiriitaiseksi persoonaksi. Toisin sanottuna, henkilö on alkanut kehittyä. Se on ehdottomasti positiivinen asia, vaikka angstista menneisyydessä vellomista riitti tässäkin romaanissa. Joka  tapauksessa, tällä kertaa voin ilolla todeta, että jäin odottamaan innokkaana lisää. Hilja Ilveskero -sarja on saanut siivet.

Leena Lehtolainen: Tiikerinsilmä
Tammi 2016

344s.
Arvostelukappale

perjantai 19. elokuuta 2016

John Williams: Butcher's Crossing


Tässäpä kirja, johon en varmasti koskaan olisi tullut tarttuneeksi, ellen olisi lukenut viime vuonna John Williamsin upeaa romaania Stoner. Tässä myös romaani, jota en varmasti olisi lukenut loppuun saakka, ellen olisi lukenut Stoneria. Butcher's Crossing kertoo miehistä, jotka lähtevät Kansasissa pyydystämään biisoneita. On vuosi 1870 ja tuhansien biisonien ampuminen vuotien takia on tärkeä elinkeino. Kaikki haluavat biisoniturkin, vaikka se haisee. Ammuttujen eläinten lihat jätetään maahan mätänemään.


Vaikka minusta löytyy vähän dixie-tyttöä, western ei ole koskaan ollut minun tyylilajini sen paremmin kirjallisuudessa kuin elokuvissakaan. En yksinkertaisesti koskaan ole jaksanut innostua cowboy-macho-romantiikasta. Butcher's Crossing ei ehkä edusta aivan tyypillisintä lehmipoikatarinaa, mutta riittävän paljon kliseitä tarinassa on minun vieraannuttamisekseni. Tämän toki tiesin jo etukäteen. Williamsin kyky ilmaista eleettömästi vakuutti minut kuitenkin viime vuonna niin paljon, että päätin kokeilla onneani.



Muutaman kymmenen sivun jälkeen olin jo aika vakuuttunut, ettei kyseessä ole minun kirjani. Aihepiiri oli vieras, mutta myös itse tarina eteni tuskastuttavan hitaasti. Kun kirjan (anti)sankari astuu saluunaan, ovat askeleet juuri niin hitaita kuin pahimmissa länkkärikohtauksissa. En kuitenkaan halunnut menettää uskoani, sillä ei Stonerkaan varsinaisesti imaissut mukaansa ensi sivulta asti. Siispä tahkosin kirjaa kaksi ja puoli viikkoa toivoen, että viimein syttyisin. En kyllä syttynyt. Mutta onneksi kirjan jälkimmäinen puolisko kuitenkin tarjosi toimintaa ja kiinnostavia kuvauksia hieman enemmän. Lopulta voin sanoa myös viihtyneeni.



Tässä vaiheessa on aiheellista korostaa, että objektiivisesti mitattuna Butcher's Crossing on hieno kirja. Se itse asiassa on ehkä jopa eheämpi kokonaisuus kuin Stoner on. Toisaalta se on piinallisen verkkainen, yksityiskohtainen ja allegorinen. Siinä missä Stoner viritti lukijan kuvaamalla hienovaraisesti päähenkilön ajatusmaailmaa, pitää tässä romaanissa päähenkilö Will Andrewsin kehitys lukea preerian tuulesta, vuorien kylkiä lipovista varjoista, puron välkkeestä, ahavoituneista leukaperistä ja monesta muusta yksityiskohtaisesta kuvailuista, joista itse en niin paljon perusta. Mutta jos olisin tekemässä kirjallisuustieteellistä esitelmää, tarjoaisi romaani aimo tukun herkullisia tulkinnan kohteita. Teema on ikiaikainen. Miehet lähtevät etsimään tarunhohtoista aarretta. Aarteelle käy, niin kuin aarteille on tapana käydä. Se menettää merkityksensä.


Kyse tosiaan on kehityskertomuksesta. Nuori mies, Andrews, päättää kääntää selkänsä edelliselle elämälleen, matkustaa toiselle puolella mannerta päästäkseen biisonijahtiin. Näin myös käy, mutta lopulta matka ei sujukaan aivan niin kuin piti. Ja kun on viimein aika palata, maailmakaan ei ole sellainen kuin piti. Andrews on kulkenut pitkän matkan, ja ihmeellistä kyllä, hän saattaa olla tarinan ainoa voittaja. Kuin Lucky Luke konsanaan hän ratsastaa aamuauringon säteiden häntä hyvästellessä.



Luulen, että kirjan aihepiiri vieraannuttaa monia. Olen kuitenkin itse maatalon tyttö, joka joskus on nylkenyt ihan oikeita eläimiä. Siitä huolimatta järjetön biisoninteurastus saa sisukset kiertymään kasaan. Ahneudella on toki tarinassa palkkansa, mutta siitä huolimatta en olisi välittänyt moisesta lukea. Williamsin luomat henkilöhahmot ovat kuitenkin vahvat. Vaikka näennäisesti huomio tuntuu olevan ympäristön kuvailussa, on Williamsin henkilökuvaus kuitenkin yllättävänkin tarkkaa vaivihkaisuudesta huolimatta.



Parasta kirjassa oli tunnelma. Tuntuu vähän siltä, kuin olisin käynyt itse preerialla. Ihan pian en tosin halua sinne uudestaan. Siitä huolimatta minulla on tunne, että tämä kirja kannatti lukea.

John Williams: Butcher's Crossing (1960)
Bazar Kustannus 2016
334s.

Käännös Ilkka Rekiaro
Arvostelukappale

maanantai 15. elokuuta 2016

Siri Kolu: Me Rosvolat Karkkikumous!


Rosvolat ovat täällä jälleen! Kuudes rosvoromaani tarjoaa tuttuun tapaan vauhtia ja vaarallisia tilateita, hurttia huumoria ja herkkuhetkiä. Vaikka kirjassa on paljon tuttua, on jokin myös toisin.

Suomen (ja maailman!) lasten herkkuhetket ovat vaarassa. Kalle on tutustunut miljonääri-Juliukseen, joka puolestaan on karkkitehtailija-Jyrän poika. Julius on saanut selville, että Jyrä-makeisiin lisätään erästä salaista ainesosaa, jonka käyttäminen on vähintäänkin kyseenalaista. Lapsilla pitää olla vapaus valita! Helen perustama uusi rosvoryhmä Pikipiraatit ei epäröi ottaa haastetta vastaan ja laittaa luuta kurkkuun maailmanlaajuisen teollisuusimperiumin johtajalle. Suuren maailman tyyliin, sanoisi Kulta-Pete!

Karkkikumous kääntää katseen nuorisoon. Kilpailevia rosvoryhmittymiä pitää aisoissa Nuorten Neuvosto ja Hurja-Kaarlo yrittää totutella tavallisuuteen muistelmia kirjoittamalla. Helen ja Viljan aika menee Pikipiraattien kanssa ja tällä kertaa keikat ovat jotain ihan muuta kuin merkkarien varastamista puoliporvarien autoista. Tavallaan muutos on tervetullutta, uusiutuvaa ja virkistävää, mutta toisaalta minulle jäi vähän ikävä menneiden kesien ja kirjojen, meininkiä. Rosvoloiden hullunkurinen perhe jää tällä kertaa pimentoon lapsia ja Kaijaa lukuunottamatta. Erityisen paljon kaipasin Kulta-Peteä. Huudahdettiinkohan kirjassa kertaakaan: "Ja vehkeet!"?

Vaikka kaihosin menneeseen, pidin toisaalta näistä uusista kuvioista. Sillä haloo, kukapa samaa  tarinaa haluaisi moneen kertaan lukea? Mukana oli tällä kertaa entistä enemmän yhteiskunnallista sanomaa, mutta myös paljon tuttua rosvomeininkiä yltiöpäisine herkutteluineen. Ja sellaiseen cliffhangeriin Siri Kolu kirjan päättää, että mielenkiintoista jatkoa lienee lupa odottaa. Luulenpa, että seuraavassa osassa tarvitaan asioiden ratkaisemiseksi vanhempienkin Rosvoloiden työpanosta!

Kirjan on lukenut myös Krista.

Siri Kolu: Me Rosvolat ja Karkkikumous!
Otava 2016
140s.

lauantai 13. elokuuta 2016

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden Alla 3 (äänikirja)

Kun runko on kunnossa, on helppo purkaa ja rakentaa uutta.

Mitähän oikein kertoisin kirjasta, jonka lähes kaikki tuntevat, jonka itsekin olen lukenut parikymppisenä kertaalleen ja jota nyt kuuntelin äänikirjana kokonaisen vuoden verran? En sentään kuunnellut koko kirjaa ja koko vuotta. Ensimmäiset seitsemän tuntia kuuntelin viime syksynä, loput 20 tänä kesänä. Sen verran repaleinen kokemus kuitenkin oli, että yhtenäistä kuvaa siitä on vaikea hahmottaa.

Tai ehkä se kuitenkin onnistuu. Lähdetään purkamaan siitä, miksi ihmeessä kuunteleminen kesti näin pitkään ja miksi kirja jäi tauolle yli puoleksi vuodeksi. Jo toisessa osassa minulle kehittyi rutiini: kuuntelin äänikirjaa samalla kun maalasin lautoja hirsimökkimme työmaalla. Joskus muinoin ehkä kirjoitin täällä projektistamme, jossa siirsimme sotien jälkeen rakennetun hirsitalon mieheni kotipaikalle. Siihen ympäristöön, jylhien hirsien sisäpuolelle, koivujen keskelle, paikkaan, joss sydän lyö hitaammin ja jossa aika kulkee verkkaisesti, sinne Väinö Linnan teksti ja Veikko Sinisalon ääni sopivat. Sen jälkeen sitä ei voinut kuvitellakaan kuuntelevansa betoniviidakossa, lähiömetsissä, juppiauton ratissa, kuntosalista puhumattakaan. Mutta rakentaessa kaikki oli hyvin ja oikein, sillä niin Linnakin tarinaansa vie eteenpäin: hirsi hirren päälle rakentaen, välillä höyläten, välillä paikaten, uusia kerroksia vanhan päälle maalaten.

Trilogian kolmannessa osassa Akseli ja Elina ryhtyvät rakentamaan elämäänsä sisällissodan jälkeen. Akseli ei ole enää sama mies kuin ennen sotaa ja vankeutta, mutta paljon hyvääkin on. Torppareista tulee itsenäisiä talonpoikia, taksvärkkipäivistä päästään ja Akseli pääsee kulkemaan oman peltonsa laitaa. Toki tulee pulavuosia, hallaöitä, nälkäisiä kulkijoita, pulaa työstä, ruoasta ja tarvikkeista, muilutuksia, poliittista kiihkoa, mutta kuitenkin, pitkällä aikavälillä Koskelan suunta on ylöspäin. Perhe kasvaa ja talo kasvaa, vöyristyy poikien miehistyessä. Uuden ajan ja tulevaisuudenuskon symbolina Koskelaankin rakennetaan uusi navetta. Vaikka Akseli on nujerrettu kertaalleen Hennalassa lähes pysyvästi, nousee ryhti vielä kuitenkin, jopa korskeuteen asti. Mutta sitten tulee sota, ja Koskelan väki nujerretaan jälleen. Ei vain yksin-, vaan kaksin- ja kolminkertaisesti.

Akselin ja Elinan lapsista eniten esille nousevat Vilho ja loppuvaiheessa Kaarina. Eero ja Voitto jäävät etäisemmiksi, toisiinsa helposti sekoittuen. Juhani jää jatkamaan Koskelan työtä ja sen verran lukijalle selviää, että mies lienee isoisä-Jussin veroinen, hyvässä ja pahassa. Vaikka monet alusta asti mukana olleet henkilöt kuolevat tai katoavat, on onneksi niitäkin, jotka ovat ja pysyvät, eivätkä muutu. On Kiviojan Vikki, on Kankaanpään Elias, on Leppäsen Aune. Lieneekö sattumaa vai ei, että näistä hahmoista yksikään ei ole lähelläkään kiiltokuvamaista kansankuvausta. On toki myös Koskelan Alma, tyyni ja luja, niin kuin suomalaisen matriarkan kuuluukin olla.

Kolmas osa kattaa pitkän aikavälin, sillä kirja päättyy 1950-luvulle. Kokonaisuutena kirjasarja kertoo suomalaista historiaa siis noin seitsemänkymmenen vuoden ajalta. Ihmisiän. Tässä päätösosassa kronologia etenee paikoin verkkaisesti, välillä kiihdyttäen. Esimerkiksi 1930-luvun alun vuosiin, Lapuan Liikkeeseen ja muilutuksiin, pysähdytään pitkäksi aikaa. Sitten vauhti taas välillä kiihtyy hidastuen jälleen sodan lähestyessä.

Kuten aiemmissakin osissa, tunsin kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäpiitäni kuunnellessani ihmisten puheita. Linnan kuvaamassa ajassa ei tunnettu käsitettä vihapuhe, mutta siitä juuri on kysymys. Täällä Pohjantähden alla onkin teos, joka kannattaisi lukea jo ihan kasvatusmielessä jokaisen suomalaisen. Ei siksi, että sen pohjalta kannattaisi laatia ennustuksia, mitä kohti Suomi ja suomalaiset ovat menossa. Mutta siksi, että niin mestarillisesti Linna kuvaa sitä, miten ihmismieli, joukkojen mielestä puhumattakaan, toimii. Vahvasti ja eleettömästi Linna lisää kerroksia henkilöhahmoihinsa ja punoo säikeitä historiankulkuun, aivan niin kuin pensselillä maalaten uusia sävyjä karheaan lautaan.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 3
WSOY 2007
Lukijana Veikko Sinisalo
29h 47min

tiistai 9. elokuuta 2016

Elämä musiikkina


Katja muisti minua Elämä musiikkina -haasteella. Kiitos! Hirveän haastavaa vastata tällaisiin kysymyksiin, sillä on niin paljon hienoja biisejä ja artisteja, jotka haluaisi mainita, mutta yritetään kuitenkin!

Kappale syntymävuodeltasi
Minusta tuntuu, että vuosi 1983 on ollut poikkeuksellisen hyvä musiikkivuosi (kaikista varmaan tuntuu samalta oman syntymävuoden ollessa kyseessä), niin paljon hienoa musiikkia on tehty, mutta nostetaan tähän The Policen Every Breath You Take, jonka esitimme lukiossa vanhojen tansseissa. Hyvä esimerkki siitä, miten vähäeleisyys parhaimmillaan toimii.

Laulu, jota äitini lapsuudessani minulle lauloi
Tällaisia kappaleita on varmasti paljonkin, mutta jokin aika sitten mieleeni muistui, että äitini lauloi minulle Brita Koivusen kappaletta: Mamma, tuo mies mua tuijottaa. Testasin kappaleen toimivuutta myös Neiti Keväälle tänä kesänä. Idea oli eräänlainen menestys, kertosäe alkoi nimittäin raikua nopeasti meillä. Valitettavasti myös julkisilla paikoilla, saattaen muutamat vieraat miehet hyvin kiusaantuneiksi! 

Musiikkia, jonka muistan lapsuudestani

Jos ette tuosta saaneet korvamatoa, niin tästä ainakin. Jatkona äskeiseen vastaukseen, ja liikuttavan playback-esityksen/ hämmentävien henkselihousujen innoittamana: Ricchi e Poverin Mamma Maria, joka pikkutytön mielestä toki oli nimensä perusteella minun kappaleeni. Haluan linkata myös Juice Leskiseen, joka eli varhaislapsuudessani hyvin tuotteliasta kautta. Kaksoiselämää-kappale on myös ensimmäisiä kulttuurimuistojani, josta olen kertonut Korot kopisten -kirjassakin.

Kappale ensimmäiseltä omistamaltani tallenteelta

Olen nyt vähän epätietoinen säännöistä: lasketaanko tallenteeksi myös itse nauhoitetut kasetit? Koska seuraavassa kysymyksessä viitataan itse hankittuun tallenteeseen, tulkitsen kysymyksen nyt mieleni mukaan näin. Ensimmäisellä kasetillani oli ainakin Raptoria (voi kyllä, mutta säästän teidät siltä) sekä Eppu Normaalin Tahroja paperilla. Tuo kasetti oli nauhoitettu osapuilleen samoihin aikoihin linkkaamani videon kanssa. Täytyy kyllä sanoa, että Eppu Normaalilla näyttää olevan tänä päivänä keikoillaan huomattavasti kivempaa kuin kyseisellä videolla!

Kappale ensimmäiseltä itse hankkimaltani tallenteelta

Muistan tämän tarkasti. Hankin Ressu Redfordin Laulussa on helppo rakastaa c-kasetin Iisalmen Anttilasta. Minulla ei ollut omia rahoja mukana, joten isoveljeni (hyvin vastentahtoisesti) lainasi rahat minulle. Mielikuvani on, että kasetti olisi maksanut 50 markkaa, mutta en ole siitä ollenkaan varma, sillä ei minulla ole enää harmainta aavistusta paljonko kasetit maksoivat, puhumattakaan markoista. Joka tapauksessa, opin hyvin nopeasti kaikki kasetin kappaleet ulkoa. Itse oikeutetusti nostan sieltä esille käännöskappaleen Älä mee.

Musiikkia teini-iän tuskasta

En ollut kovinkaan tuskainen teini. Kuuntelin tuolloin paljon Suomirokkia, mutta toisaalta myös Scorpionsin ja Whitesnaken kaltaista nahkahousuheviä ja tietenkin Queenia. Minulla on kuitenkin mielikuva, että kaikista angstisimmilla hetkilläni kuuntelin Savage Gardenia. To the Moon and Back sykähdyttää edelleenkin.

Lempimusiikkiani viiden vuoden takaaVuonna 2001 olin toista kertaa raskaana. Raskausaikana kuuntelin paljon Johanna Kurkelan kappaletta Ainutlaatuinen, joka tiivisti tuntoni aika lailla täydellisesti. Pätkä lyriikoista oli myös kastekutsuissa. Linkkaan tässä itselleni aivan uuteen konserttitaltiointiin, jossa Kurkelan herkkä ääni ja tulkinta muodostavat aika vaikuttavan kontrastin ympäristöön nähden ja hiljentävät tuhatpäisen yleisön.


Laulu, joka kuvaa viimeisintä parisuhdettaniMinulla ja miehelläni ei ole koskaan ollut yhteistä, omaa kappaletta. Toki häissämme tanssimme häävalssina Akselin ja Elinan häävalssin, eikä se hassumpi valinta ollutkaan. Kun Ruotsin prinsessa Victoria meni vuonna 2010 naimisiin, kuulin tämän kappaleen ja ihastuin siihen välittömästi. Kuten Sarah Dawn Finer laulaa Kärleksvisan-kappaleessa: 

Var inte rädd, jag står bredvid digför du betyder allt för mig.

Elämääni tällä hetkellä kuvaava laulu

En kyllä tiedä, kuvaako tämä kappale millään tavalla elämääni, mutta tätä olen kuunnellut eniten viime aikoina. Scandinavian Music Groupin Hölmö rakkaus on sopivan herkkä, höpsö, hyväntuulinen ja sopii kesä- ja maalaismaisemafiilikseen. Toisaalta  olen ollut jonkin verran country-tyttö jo teini-iästä saakka. Esimerkiksi Dixie Chicksiä kuuntelen mielelläni, mutta linkkaanpa kuitenkin Eaglesin Take it easyyn, jota toistelen välillä mantrana itselleni. Ja sitten on lisättävä vielä Queenin Innuendo, joka nyt yksinkertaisesti on ehkä hienoin kappale, mitä koskaan on tehty. Videokin on aika pysäyttävä ja yllättävän ajankohtainen.
.
Elämässäni tärkeintä asiaa tai henkilöä kuvaava lauluMykistävän vaikea kysymys. Ensiksi pitäisi osata päättää, mikä on se kaikista tärkein asia elämässä ja sitten vielä määritellä sitä kuvaava kappale! Mutta ehkä Dolly Partonin sanoin toivon sekä itselleni kuin läheisilleni:
hope life treats you kind,
And I hope you have all you've dreamed ofAnd I wish you joy and happiness
But above all this, I wish you love


Kappaleesta on tehty paljon versioita, mutta tällä kertaa fiktiivinen esitys tuntui aidoimmalta. Lorelai Gilmore laulaa Lukelle I Will Always Love you.


Laulu, jonka haluan omistaa blogini lukijoille

Yksi suurimmista tämänhetkisistä suosikkiartisteistani on Samuli Edelmann. Aivan erityisen paljon pidän Vaiheet-levystä, josta löytyy muun muassa Sheakspearen sonetteja. Niistä Sonetti 104 ei ole se kaikista suurin suosikkini, mutta siitä löytyi tällä kertaa laadukkain video. Nauttikaa :)

Kappale, jonka omistat hänelle, jolta haasteen sait
Tiedän, että Katjalle esimerkiksi Tori Amos on tärkeä artisti. Taidan nyt kuitenkin lähettää hänelle toisenlaisen musiikkiviestin, sillä myös Irlanti on hänen sydäntänsä lähellä. Toivottavasti tämän kappaleen myötä palaat hetkeksi irlantilaisiin maisemiin: Robbie O´Connellin Kilkelly <3 span="">


Liekö tämä haaste kiertänyt vielä Arjalle, Jaanalle ja Ellenille? Muutkin saavat napata haasteen mukaansa, näitä on kiva lukea!

perjantai 5. elokuuta 2016

Silja Pitkänen: Pariisin taivaan alla (Mimosa ja Miska 1)


Matkakirja on minulle varsin vieras kirjallisuuden laji. Sitäkin vähemmän kokemusta löytyy lapsille suunnatuista matkakirjoista. Totta puhuen, en edes tiedä, kirjoitetaanko niitä Suomessa kovin paljon. Silja Pitkäsen Pariisin taivaan alla joka tapauksessa on tällainen kirja. Teos aloittaa Mimosan ja Miskan matkaseikkailukirjojen sarjan. Idea on kiva ja voisin kuvitella, että tällaiselle kirjalle olisi kysyntää niin matkakuumetta ja seikkailunhalua potevien kuin oikeaan matkaan valmistautuvienkien lasten keskuudessa.

Ensimmäisessä osassa Mimosa ja Miska lähteävät isoisänä Vasilin kanssa kanssa Pariisiin. Isoisä onkin erinomainen opas, sillä hän on nuoruudessaan asunut Pariisissa. Luonnollisesti kolmikko tutustuu muun muassa Louvreen ja nautiskelee pariisilaisten katujen hurmaavasta tunnelmasta. Hotellissaan he myös tutustuvat maahanmuuttajaperheeseen. Ja mitä on matka Pariisiin ilman pientä rahtusta romantiikkaa?

Matkustamisen lisäksi kirjassa on voimakkaasti läsnä taide. Lapset keskustelevat erilaisesta taiteesta, sen tulkitsemisesta ja esimerkiksi kuvien merkityksestä. En osaa sanoa, miten tällainen teksti puree kohdeyleisöön, onko se jopa vähän liian haastavaa? Joka tapauksessa olen iloinen, että tällaistakin kirjallisuutta lapsille tehdään. Kirjailija ei ole halunnut katsoa lapsilukijoitaan alaviistoon, vaan samalta tasalta. Hyvä niin! Kauniista ja kerrontaan hyvin sointuvasta kuvituksesta vastaa Mika Vaaranmaa.

Liekö sitten sattumaa, että vaikka kyseessä on lastenkirja, minä luin sitä voimakkaana kannanottona ennakkoluulottomuuden, liberaaliuden ja suvaitsevaisuuden puolesta. Mimosan ja Miskan tausta ja perhe ei ole aivan tavallinen perussuomalainen perhe. He edustavat modernia, globaalia maailmankansalaisuutta, joka ei arvostele ihmisiä ulkonäön, kansallisuuden tai uskonnon perusteella. Isoisä haluaa avata maailman lapsenlapsilleen, ei rakentaa sinne rajoja. Myös kuva Pariisista on täynnä tunnetta. Näinä aikoina, jolloin mieliimme halutaan kylvää kauhua, näyttäytyy tässä lastenromaanissa Pariisi juuri sellaisena kuin sen tuleekin näkyä.

Silja Pitkänen: Pariisin taivaan alla
Savukeidas 2016
120s.
Kuvitus Mika Vaaranmaa

tiistai 2. elokuuta 2016

Suvilukemiset kesä- ja heinäkuussa


Heinäkuu kääntyi elokuuksi ja sitä myöten loma vaihtui töihinpaluuksi. Takana on pitkä ja rentouttava loma, jonka aikana tuntui olevan aikaa vaikka mihin, myös lukemiseen. Senpä takia töihinpaluu ei tunnu haittaavan, vaikka jo muutaman viikon ajan elimistössä jyllännyt nielutulehdus verottaa voimia. Toivottavasti lääkekuuri nro 2 ajaa sen matkoihinsa! Mutta kun on koko kesän ollut menossa, tuntuu ihan mukavalta luvan kanssa käpertyä kotisohvalle kirjan ja television ääreen. Oletteko muuten bonganneet Netflixistä sarjan Grace&Frankie? Jos ette, mutta Netflixiä käytätte, suosittelen lämpimästi. Sarjan pääosissa ovat virkistävästi 70-vuotiaat naispuoliset ystävykset. Hyväntuulinen sarja tuulettaa luutuneita käsityksiä siitä, millaisia seniorikansalaisten pitäisi olla!

Mutta mennäänpä sitten kesän koosteeseen. Kesäkuussa luin vahvojen naisten kirjoja. Osallistuin bloggaajien Eeva Joenpelto -tempaukseen lukemalla Kaakerholman kaupungin, Joenpellon esikoisromaanin. Esikoinen oli myös blogiystäväni Minna Rytisalon Lempi-romaani, joka ilmestyi juuri ja sai muun muassa Hesarissa loistavan arvostelun. Myös blogimaailma on ottanut romaanin avosylin vastaan. Jos siis haluat tietää, mistä kirjamaailmassa tänä syksynä kuhistaan, lue tämä kirja. Mutta kannattaa se lukea muutenkin! Tähän väliin kevennys: kuten Bloggerin käyttäjät tietävätkin, pystyn näkemään, millaisilla hakusanoilla blogiini on tultu. Tänä kesänä eräs sanapari on ollut hyvin suosittu: "Amma lempi". *Tirsk*

Lasten kanssa saimme päätökseen Veera Salmen Puluboin ja ponin kirjan ja itse ahmin yhden kesän odotetuimmista kirjoista, Enni Mustosen Ruokarouvan.  Heinäkuussa muuten luin toisen tämä kesän eniten odottamistani teoksista Paula Havasteen Veden vihat. Vanhojen suosikkien pariin on aina ihana palata, mutta iloisesti yllättyminen ja uuden löytäminen on myös hienoa. Tälläinen kokemus oli Sari Vuoriston novellikokoelma Säätiedotus merenkulkijoille. Kesälomaan mahtui myös chick litiä, Rain Mitchellin Tasapainoilua oli viihdyttävä ja hyväntuulinen, joogasalille sijoittuva romaani.

En sentään pelkkien naiskirjailijoiden kirjoja lukenut, vaikka hyvin naispainotteiselta lista näyttää. Kesän ainakin toistaiseksi ainoasta tietokirjasta vastaa kuitenkin Mauri Karvonen, tosin sana 'tieto' pitäisi ehkä muuttaa muotoon rajatieto, sillä teoksen nimi on Aavetaloja ja ihmiskohtaloita. Kesään kuuluvat tietenkin myös dekkarit. Luin heinäkuussa ensimmäisen Max Mannerini, Bandiitin. Rikollisjärjestöjen maailmaan sijoittui myös Arttu Tuomisen Murtumispiste.

Mitäs muuta? Kesään kuului kulttuuritapahtumia. Yksi kohokohdista oli kirjabloggaajien tapaaminen Kuopiossa heinäkuun alussa. Yksi elämyksellisimmistä tapauksista puolestaan olivat Turun keskiaikaiset messut. Kesäteatteriakin tuli harrastettua. Ensin Nunnia ja konnia Samppalinnassa, sitten Ronja Ryövärintytär Pielavedellä ja lopuksi Karavaanarit Koljonvirralla. Tunnustan, että minua on puraissut teatterikärpänen. Toivottavasti saan raivattua syksylle aikaa käydä nauttimassa teatterista myös sisätiloissa!

Kaiken kaikkiaan ihan mahtava kesä siis takana! Ja onneksi suvea vielä tuntuu olevan myös jäljellä. Ja sen jälkeen tulee syksy, jota rakastan. Syksyllä on myös tiedossa monenlaista kirjallista menoa. Sitä ennen on kuitenkin ihanaa nautiskella lämmöstä ja sadon kypsymisestä - ja tietenkin lukemisesta. Täällä blogissa on luvassa ainakin yksi klassikko, lasten ja nuorten kirjallisuutta, yksi alkuvuoden odotetuin uutuus ja vähän tv-intoilua. Muuta en sitten vielä uskallakaan luvata, katsotaan, mitä kuukausi tuo tullessaan!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...