Hae tästä blogista

Ladataan...

perjantai 20. tammikuuta 2017

Elisa Heilala: Heikki Kinnunen: Tarinankertojan elämät

 

Vaikeaa, liki mahdotonta määrittää, milloin olisin kuullut Heikki Kinnusesta ensimmäisen kerran. Kinnunen on ollut niin kauan kuin muistan, kaikkialla. Ensimmäinen oikeassa elokuvateatterissa näkemäni elokuva oli joku Vääpeli Körmyistä ja kun tv:ssä Konsta Pylkkerö maistoi sitruunaa, koko perhe nauroi maha kippurassa.

Kinnusella onkin televisiosta tuttu hauskan miehen maine, mutta todellisuudessa hän on tehnyt myös merkittävän teatteriuran, johon mahtuu monia vakaviakin rooleja. Vaikka Elisa Heilalan kirjoittamassa elämäkerrassa käydään läpi merkittävimpiä tv-töitä, on päähuomio kuitenkin teatterissa. Näkökulma on virkistävä ja tuo taatusti monelle uusia sävyjä Kinnusesta muodostuneeseen "Onks Viljoo näkyny" -kuvaan.

Paljon puhutaan myös Kinnusen lapsuudesta ja nuoruudesta. Henkilökohtaisesti pidinkin tätä osuutta kaikista kiinnostavimpana. Oli kiehtovaa lukea, miten suurperheen vesa erottui jo varhaisvuosinaan katraasta ja alkoi myös hämmästyttävän määrätietoisesti pyrkiä kohti näyttelijän ammattia. Teatterikorkeakouluun hakiessaan Kinnunen oli jo lähes täysiverinen ammattilainen.

Kinnusen julkisuuskuva on hauskuuden ohella maanläheinen ja hyvällä tavalla kansanomainen. Samanlainen, turhia tärkeilemätön, itsevarma, mutta toisaalta vaatimaton kuva tulee myös elämäkerrasta. Kinnusen itsensä lisäksi Heilala on haastatellut laajaa joukkoa läheisiä, ystäviä ja työtovereita. Merkittävä rooli on myös teatteriesityksistä kirjoitetuilla arvioille ja muilla lehtijutuilla.

Kirja on nopea ja kiinnostava luettava. Omassa mielessäni tuntui vähän siltä kuin Kinnunen olisi istuskellut puutarhatuolilla itseäni vastapäätä ja kertoellut muistojaan. Jonkin verran risuja annan tekstistä, joka olisi kaivannut vielä kertaalleen kirjoittamista. Nyt kerronnassa oli jonkin verran turhaa  toistoa. Ei kuitenkaan niin paljon, että se olisi sanottavammin lukua häirinnyt.

Kirjasta piirtyy kuva rautaisesta ammattilaisesta, jolle näytteleminen on toisaalta elämäntehtävä, toisaalta työtä, jonka yläpuolelle hän ei itseään nosta. Ehkä kuva jää hieman etäiseksi, mutta sellainen kenties on jossakin määrin Kinnunenkin. Leppoisasta humoristista löytyy myös hiljaisuutta arvostava, kaukaisuuteen katsova puoli.

Elisa Heilala: Heikki Kinnunen. Tarinankertojan elämät
Tammi 2016
300s.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Lukuilon lähteillä: viime vuoden kohokohdat

Tämän kuun lopussa, tarkkaan ottaen 27.1. äänestetään taas Blogistanian viime vuoden parhaista kirjoista. Osan äänistä jo tiedän, osa on vielä mietinnän alla. Paikoitellen pistesijoille on ruuhkaa, pariin kategoriaan olisin toivonut lukeneeni vielä enemmän.

Käydessäni viime vuonna luettujen listaa läpi, huomasin, että sekaan mahtuu monta huippuhetkeä jo aikaisempina vuosina ilmestyneistä kirjoista. Olisi sääli jättää ne kokonaan huomiotta. Tässä kootusti muutama kirkas muisto hetkestä, jolloin täydellisesti tietää, miksi yleensä kirjoja niin paljon luen. Joukossa on sikin sokin, sattumanvaraisessa järjestyksessä ja kaikin puolin muutenkin sekaisin eri vuosien kirjoja, siis myös viime vuoden uutuuksia. Jää nähtäväksi mitkä niistä yltävät Blogistania-mittelöihin.

Joka tapauksessa, ainakin näiden teosten parissa koin täydellisen lukuflown viime vuonna!
















































sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Antti Tuuri: Ameriikan raitilla



Olen hoitanut pahaksi päässyttä matkakuumetta matkustusajan (ja -rahankin) puutteessa kirjallisuudella ja elokuvilla. Hoito on miellyttävä, muttei kuitenkaan erityisen tehokas. Esimerkiksi nyt mieleni tekee Amerikkoihin. Siellä on monta kertaa matkaillut myös kirjailija Antti Tuuri. Hänen isoisänsä lähti valtamerten taakse aikoinaan ja sinne on mennyt myös monta muuta miestä ja naista Pohjanmaalta. Tuurille heräsi kiinnostus tutkia siirtolaisuutta ja amerikansiirtolaisten elämää 1980-luvulla. Hän matkusti etsimään sukuaan ja tarinoita kerran jos toisenkin. Tuloksena on komea pätkä kotimaisen kirjallisuuden historiaa. Siinä samassa Tuuri sanoitti ja kirjoitti ylös myös siirtolaisuuden historiaa. Vaikka Tuuri ei historioitsija olekaan, on hän tehnyt kulttuuriteon kirjoittamalla tarinoihinsa näkemäänsä, kuulemaansa ja kokeemansa.

Ameriikan raitilla on matkapäiväkirja usean vuosikymmenen ajalta. Siinä Tuuri muistelee päiväkirjojensa pohjalta matkoja Kanadaan ja Yhdysvaltoihin neljällä vuosikymmenellä. Päällimäisenä mieleen jäivät vastakohtaisuudet. Läkähdyttävä helle, tulipalopakkaset, suunnattomat etäisyydet, kituvat preeriat, jättipuut. Kerjäläiset ja yltäkylläisyys. Tuuri liikkuu mantereella lentäen, junalla, bussilla ja ennen kaikkea henkilöautolla. Sadat ja tuhannet kilometrit pyörähtävät matkamittarissa kerta toisensa jälkeen. Kirjassa myös kalastetaan paljon, mutta kovin kitsaasti tuntuu uuden mantereen kala olevan tämän perusteella syönnillään.

Ennen kaikkea kirja on suunnattu meille, jotka olemme Tuurin Amerikka-aiheisia kirjoja lukeneet. On kiinnostavaa lukea, mistä tietyt yksityiskohdat, henkilöt ja tarinat ovat teoksiin tarttuneet. Ihokarvat nousivat pystyyn, kun Tuuri löysi kirjaston kirjasta Johannes Hakala -nimisen miehen. Tuolloin hän oli jo kahdessa romaanissa kirjoittanut Hakalan klaanista, jonka isoisä Johannes teki aikoinaan pohjalaisen avioeron eli lähti Amerikkaan asumaan perheen jäädessä Pohjanmaalle.

Näennäisesti matkatapahtumat eivät ole suurensuuria, mutta Tuurin tapainen kertoja osaa kertoa nekin elävästi. Monet Tuurin kohtaamat ihmiset tulevat sivujen varrella tutuiksi ja läheisiksi kuten romaanienkin henkilöhahmot. Mieleen tulee sekin, ettei Tuurin ehkä ole aina tarvinnut kovinkaan paljon käyttää mielikuvitusta romaaniensa henkilöjä kuvatessaan.

Kyllä heimolaisen aina tuntee, oppi Tuurikin matkoillaan.

Ps. Tuuri kertoo esimerkiksi matkasta New Yorkiin, jossa hän tutustui pilvenpiirtäjien rakentamiseen. Suomalaiset tunnettiin aikoinaan huimapäinä, jotka rahasta menivät kaikista korkeimmillekin rakennustyömaille. Näitä aikoja Tuuri on kuvannut kirjassaan Taivaanraapijat.

Antti Tuuri: Ameriikan raitilla
Otava 2016
224s.

Arvostelukappale


perjantai 6. tammikuuta 2017

101 kirjaa ja muita alkavan vuoden uutissähkeitä


101 KIRJAA

Tällä viikolla julkaistiin Ylen suursatsaus itsenäisen Suomen juhlavuoden ja sen kirjallisuuden kunniaksi. Vuoden aikana esitellään 101 kirjaa, yksi kultakin itsenäisyyden vuodelta. Kirja-asiaa tulee niin televisiossa, radiossa kuin netissäkin. Myös kirjabloggaajat ovat talkoissa mukana. Yhteensä 81 kirjabloggaajaa lukee jonkun listan kirjoista.

Allekirjoittanut ja Amman lukuhetki on mukana kahdella kirjalla. Minulla sattuivat vuosi 1988: Kari Kontio ja Tuomas Nevanlinna: Kirjava lehmä sekä vuosi 1934: Katri Vala: Paluu.

Rehellisesti sanottuna, ensireaktioni oli, että itkisikö vai nauraisi. Nyt ei olla millään muotoa omalla mukavuusalueella. Katri Valaa olen toki lukenut (olenpa taitanut aikoinaan opiskeluissa vääntää jonkinlaisen runoanalyysinkin hänen tuotannostaan), mutta lyriikka yleisesti ottaen ei ole aivan ominta alaani. Kirjava lehmä taas on jo enemmän ja nimenomaan omaa lajiani, mutta muuten en vielä tiedä, mitä siltä osaan odottaa. Pelin säännöt ovat kuitenkin selvät ja olivat sitä jo alusta asti. Kirjoja ei vaihdeta ja hyvä niin. Epämukavuusalueelle astuminen on aina hyvästä ja voi sitä paitsi antaa jotakin sellaista, mitä ei muuten koskaan olisi tavoittanut!

Kuluneen viikon aikana on keskusteltu siitä, millaisia kirjoja listalle on valittu. Mielestäni lista oli monessa suhteessa yllättävä, sieltä puuttuu monta "itsestäänselvää" teosta, mutta pidän tästä yllätyksellisyydestä. Totta kai tällaiset listat ovat aina subjektiivisia valintoja, mutta on hyvä, että kirjallisuuden kaanoneita tuuletellaan säännöllisin väliajoin.

Kirjalistaan pääset tutustumaan tässä osoitteessa: http://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi/101-kirjaa
Kirjablogeista: http://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi/kirjablogit-ja-101-kirjaa
Kirjojen Suomi -sivusto: http://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi

 "Omat" bloggausvuoroni ovat 18.4. (Kirjava lehmä) ja 24.10. (Paluu)

Jään mielenkiinnolla seuraamaan, miten kirjojen Suomi ja vuosi kehittyy!


***      ***       ***

SAVONIA VIRVE SAMMALKORVELLE

Kirjavuoden suurista uutisista pääsee täällä Savossa nauttimaan etuajassa, kun Savonia-palkinto jaetaan. Perinteiden mukaan palkintotilaisuutta vietettiin Aapelin päivänä 2.1. Kuopion kaupungintalon juhlasalissa.

Olen kovin onnellinen Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset -teoksen voitosta! Teos on pienoisromaani ja spefiä sekä sisältää taidekuvia, jotka ovat osa tarinaa. Savonia-raati kiitteli kirjaa rohkeudesta, raikkaudesta ja erilaisuudesta. Minä puolestani haluan kiittää raatia samoista asioista. Onnea voittajalle vielä kerran!

Bloggaukseni Paflagonian perillisistä. 

***      ***      ***
BLOGISTANIAN KIRJAPALKINNOT

Kirjapalkinnoista puheenollen... Pian on aika valita Blogistanian vuoden 2016 parhaat kirjat. Bloggaajat julkaisevat äänensä 27.1. klo 10. Voittajat julkistetaan 28.1. klo 10.

Äänestystä emännöivät seuraavat blogit:

Blogistanian Finlandia: Lukutoukan kulttuuriblogi

Blogistanian Globalia: Yöpöydän kirjat

Blogistanian Kuopus: Notko, se lukeva peikko 

Blogistanian Tieto: Kirjakaapin kummitus


Kuten aina tässä vaiheessa vuotta, huomaan, että toisiin kategorioihin minulla on runsaudenpula hyvistä kirjoista, toisiin kategorioihin olisin toivonut ehtiväni lukea enemmän ja kattavammin kirjoja. Mutta vielähän tässä on aikaa lukea ja pähkäillä valintoja!

***      ***      ***

Tässäpä tämänkertaiset alkuvuoden kirjalliset uutiset. Vielä toivoisin jossakin vaiheessa ehtiväni nostaa viime vuoden kohokohtia luettavaksenne. Tällä viikolla on kuitenkin alkanut arki isolla A:lla. Toisaalta se on ihanaa, toisaalta kovin väsyttävää. Ja kun vielä viikko sitten suorastaan piehtaroin kirjoissa, huomaan nyt jaksavani lukea pari lausetta ennen silmien painumista kiinni... Tammikuu ei ole suosikkikuukauteni ollenkaan. Tieto siitä, että jokainen päivä vie kuitenkin lähemmäs kevättä, lämmittää pakkasen keskellä.

Amma

tiistai 3. tammikuuta 2017

Antti Heikkinen: Jaakko Teppo Suuri elämäkerta


Lapsuuteeni liittyy paljon musiikkimuistoja. Yksi varhaisimmista on radiosta tiuhaan soinut Jaakko Tepon Pamela. Kappale lienee kiinnittänyt huomioni jo senkin takia, että meillä sattui olemaan Pamela-niminen lehmä. Vasta hieman myöhemmin ymmärsin, ettei viisu ehkä liitykään karjanhoitoon. Sama kuvio toistuu monen muunkin Jaakko Tepon kappaleen kohdalla: ne ovat iskostuneet mieleen jo leikki-iässä, vaikkei sanojen sisältö olekaan auennut ennen kuin vuosien päästä.

Valehtelisin jos väittäisin Jaakko Tepon olleen itselleni musiikillisessa mielessä erityisen merkittävä artisti. Mutta jälkeenpäin ajateltuna vaikutus on sillä tapaa merkittävä, että Jaakko Teppo oli oikeastaan ainoa kulttuurihahmo, joka huasteli tuttua murretta. Toki Esa Pakarisen Severi Suhonen ja Pekka Puupää näkyivät televisiossa tiuhaan, mutta lentävä kalakukko ei kuitenkaan kiitänyt ihan yhtä autenttisella nuotilla kuin Jaakko Tepon kappaleet. Ruikonperän multakurkku oli "omia", sen tajusi jo leikki-ikäinenkin, vaikkei paljon mitään muuta ymmärtänytkään. Savon murteen kannalta kansantaiteilija teki arvokkaan teon pitämällä kieltä elävänä ja kulttuurikelpoisena. Multa säilyi muhevana ja siitä oli hyvä kasvattaa uutta, salonkikelpoista savonrieskan viäntämistä, kuten teki esimerkiksi nykyinen työkaverini Olavi Rytkönen omalla panoksellaan. Viimeisin lenkki tässä ketjussa on kirjailija, näyttelijä Antti Heikkinen, joten on verrattain sopivaa, että myös mainioksi elämäkerturiksi profiloitunut Heikkinen otti kirjoittaakseen Jaakko Tepon elämäkerran.

Tässä elämäkerrassa kirjailija jättäytyy takavasemmalle verrattuna viime vuonna ilmestyneeseen Heikki Turusen Turjailija-elämäkertaan. Enimmäkseen äänessä on Jaakko Teppo itse, ja hyvin tarina sillä lailla soljuukin eteenpäin. Aukkokohtia täydentävät Jaakko Tepon läheiset ystävät ja työtoverit omilla muistoillaan, lisäksi Heikkinen on kaivellut esille arkistolähteitä. Vahva sijansa on myös Tepon lyriikoilla, joita arvioi niin taiteilija itse kuin elämäkerturikin. Lapsuutta ja nuoruutta Iisalmen Peltosalmella sekä myöhemmin tekun vuosia Kuopiossa käsitellään tarkasti ja värikkäästi. Myös Tepon karjalaisjuuret tuodaan esille. On helppo nähdä, kuinka Teppo näinä poikavuosina keräsi elämänkokemusta, rohkeutta ja ennen kaikkea juttuja, joista oli hyvä ammentaa hurjimpina keikkavuosina. Tuolloin vientiä ja kysyntää riitti, samoihin aikoihin perustettiin myös perhe ja koti Ylämyllylle. 

Kirjan pääpaino on näissä aktiivivuosissa, joiden tuotoksista Jaakko Teppo on parhaiten tuttu. Vauhti katkesi terveyden pettämiseen 1990-luvulla, jota seurasivat hiljaiset vuodet. Jonkin verran näitä raskaitakin asioita kosketellaan, mutta katkeraa vaikutelmaa ei kirjasta synny. Sen sijaan Teposta piirtyy lämmin ja sydämellinen henkilökuva. Julkisen juntti-imagon takaa paljastuu, ei ehkä kirjaviisas, mutta sydämeltään sivistynyt ihminen ja hyvä isä. Siitä kertoo jotain sekin, että kun rakastettu taiteilija on itse vetäytynyt eläkepäiville, musiikillinen perintö elää paitsi tallenteiden myös nuorempien Teppojen voimin. Ilja ja Johannes ovat olleet vahvoina puuhamiehinä paitsi elämäkerran markkinoinnissa myös esimerkiksi muutaman vuoden takaisella 60-juhlakiertueella.

Elämäkerta on otettu vastaan innokkaasti, eikä ihme. Jaakko Tepon musiikki elää nyt ehkä suurinta kukoistuskauttaan sitten 1980-luvun hullujen vuosien ja on samalla yhteiskunnalliselta sanomaltaan hämmästyttävän ajankohtaista. Jaakko Tepon Suuri elämäkerta on helppo- ja nopealukuinen teos, niin mukavasti teksti soljuu eteenpäin. Epäilemättä kirjan tulee lukeneeksi tarkkaan moni sellainenkin, joka ei yleensä liiemmin kirjojen kansia raottele. Teos on esikuvansa näköinen: inhimillinen, kuvia kumartelematon, yhtä aikaa ronski ja herkkä.

Antti Heikkinen: Jaakko Teppo Suuri elämäkerta
Fun Pandemia 201
350s.

perjantai 30. joulukuuta 2016

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

 
Joël Dicker on kirjailija, jonka teokset on pakko ahmia. Esikoisteos Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli sellainen romaani ja Baltimoren sukuhaaran tragedia on sitä vieläkin enemmän. Dicker onnistuu synnyttämään jo alkusivuilla lukijassa sellaisen henkisen kutkan, joka helpottaa vasta satojen sivujen ja lukuisten tuntien jälkeen aamuyöllä kirjan kannet sulkiessaan. Romaanin maailmaan haluaa upota, sen henkilöhahmot ovat monitahoisia ja liikuttavia, tarina täynnä vastaansanomattamia koukkuja ja käänteitä.

Romaanin päähenkilö on sama kuin esikoisteoksessakin, mutta Baltimoren sukuhaaran tragedia ei kuitenkaan ole varsinainen jatko-osa, vaan seisoo vahvasti omilla jaloillaan. 

Marcus Goldman alkaa selvittää omaan sukuunsa liittyvää tragediaa. Tapahtumat lähtevät liikkeelle hänen rakkaan setänsä Saul Goldmanin kuolemasta, joka kylläkin on tapahtunut jo ennen romaanin alkua. Goldman viettää aikaa Floridassa ja kohtaa samalla entisen tyttöystävänsä Alexandran. Alexandra liittyy vahvasti hänen sukunsa kohtaloon. Ennen kuin Marcus voi selvittää välit Alexandran kanssa, hänen täytyy tehdä tilit selviksi oman menneisyytensä kanssa.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on sukukronikka, joka kertoo sukuyhteydestä, rakkaudesta ja veljeydestä, mutta myös kateudesta, katkeruudesta, syyllisyydestä ja ylpeydestä. Niissä piilevät siemenet sukutragediaan, jonka tapahtuminen on vääjäämättömässä tiedossa alusta lähtien. Mutta se, mitä tapahtuu, kenelle ja miksi, säilyy suurena, mielikuvitusta kutkuttavana salaisuutena pitkään. Dicker rakentaa juonta eri aikatasojen avulla taitavasti ja lisää vettä myllyyn saaden lukijan kihisemään uteliaisuudesta.

Ehkä kirjan keskivaiheilla cliffhangereita seurasi toinen toisensa perään vähän liikaakin. Dicker heittää hämäriä viittauksia tulevaan murhenäytelmään oikein olan takaa paljastamatta kuitenkaan kunnolla mitään. Pitkä pohjustus kuitenkin kannattaa ja pohjustaessaan hän luo vahvan sukutarinan, kuvaa amerikkalaista unelmaa puhtaimmillaan ja sitä, kuinka unelma hajoaa palasiksi. Tragediassa on shakespearelainen sointi.

Kirja kuvaa hienosti sitä, kuinka kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Marcus on saanut lapsena tietyn käsityksen omasta suvustaan, mutta osin se on suurta harhaa. Keskinäinen kilpailu, kateus ja toisaalta syvä veriveljeys hämää myös Marcuksen serkkuja Hilleliä ja Woodya. Mustasukkaisuudelta ei ole vapaa myöskään Marcuksen setä Saul, voittamaton Saul Goldman. Tahallista tai ei, Saul tuo mieleen kaimansa Raamatusta. Raamatun mukaanhan Israelin kansaa johtanut Saul rikkoi toistuvasti Jumalaa vastaan ja menetti lopulta tämän suosion. Saul hävisi taistelunsa, menetti poikansa ja Israel jakaantui kahtia. Jakaantunut on myös Goldmanin suku, jonka maineikas Baltimoren sukuhaara tuhoutuu Marcuksen silmien edessä. 

Marcuksen tehtäväksi jää koota palaset yhteen paperilla. Siinä samalla hän kokoaa myös itsensä.

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia (Le Livre des Baltimore 2015)
Tammi 2016
556 s.

Suom. Kira Poutanen

maanantai 26. joulukuuta 2016

Tuula-Liina Varis: Huvila

 
Tuula-Liina Variksen Huvila on historiallinen ihmissuhderomaani, mutta ennen kaikkea elävä ajankuvaus 1920-luvun lopun, 1930-luvun ja sotavuosien Suomesta.

Tarinaa kerrotaan kolmen kertojan näkökulmasta. Ensin päähenkilön, turkulaisen Raakelin, sitten hänen piikansa Selman ja lopuksi Raakelin tyttären Leean suulla. Romaanin muoto tuo vahvasti mieleen yhden tämän vuoden kirjatapauksen, Minna Rytisalon Lempin. Sattuma ei kuitenkaan ole häiritsevä, sillä siinä missä Lempi katsoo yksilöön, keskittyy Huvila enemmän aikansa aateilmastoon.

Raakel on yliopistossa opiskeleva perhetyttö. Suojeltua elämää elänyt tipulan kasvatti rakastuu dekadenttiin, vahvoja kansallismielisiä sympatioita tuntevaan taiteilija Akseliin, avioituu hänen kanssaan ja muuttaa syrjäseudulle hirsihuvilaan, jonne syntyy myös heidän tyttärensä.

Kun suuren pörssiromahduksen jälkimainingeissa maailmalaajuinen lama leviää myös Suomeen, hiljenee taiteen kysyntä. Siinä missä Raakel opettelee emännöimään taloa ja hoitamaan Leeaa yhdessä piikansa Selman kanssa, uppoutuu Aksel yhä enemmän kansallissosialismiin. Lopulta aatteen kutsu voittaa muut velvoitteet.

Huvila on niin muodoltaan kuin kieleltään taidokas ja tasokas kokonaisuus. Jokaisella henkilöllä on oma, uskottava äänensä. Teos yhdistää mikro- ja makrohistoriaa onnistuneesti, mutta on ennen kaikkea nautittava lukuromaani. Tarina tosin lähtee keriytymään auki sen verran hitaasti, että aluksi tunsin pieniä vaikeuksia päästä siihen sisälle. Mutta kun se tapahtui, en olisi malttanut keskeyttää lukemista ollenkaan.

Huvila on tarina elämää suuremmasta rakkaudesta, joka voittaa kaiken muun. Toiselle se on rakkautta toiseen ihmiseen, toiselle ihanteeseen tai aatteeseen. Parhaimmillaan se on luomisvoiman lähde, pahimmillaan polttaa hengiltä.


Tuula-Liina Varis: Huvila
Wsoy 2016
245s.
Arvostelukappale

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...